Kuinka moni vakiintuu n. ekan seurustelukumppanin kanssa?

Hyvin harvinaista on, ja se ettei tule avioeroa missään vaiheessa on vielä kymmenkertaisesti harvinaisempaa. 

Mä ainakaan en meinannut uskoa ekassa parisuhteessani, että olla yhdessä loppuelämä. Aluksi ajattelin,  että kyse on vain seurustelusta, sitten lopulta tajusin  että ei se mies vaihtamalla parane.

Minulla kesti tosi kauan löytää se sopiva mies. Meni varmaan 15 vuotta etsiessä, mutta kun lopulta löytyi niin yhdessä on oltu 35 vuotta ja edelleen. Siinä tuli testattua kaikenlaisia sammakoita.

On se niin harvinaista, että sellaisia pariskuntia ihmetellään, jopa ajatellaan että he jäävät jostain paitsi kun ei ole useampia kumppaneita.

Vierailija kirjoitti:

On se niin harvinaista, että sellaisia pariskuntia ihmetellään, jopa ajatellaan että he jäävät jostain paitsi kun ei ole useampia kumppaneita.

Huomaan itse, että siuhen jopa kannustetasn ja saa helposti uskovaisen tai muun hihulin maineen jos on ollut komekymppisenä vährmmän kuin 10 seksikumpoania ja viettänyt villiä nuoruutta   - Ja sutten ihmetellään miksi yhä useampi eroaa herkästi ja lapsia syntyy yhä vähemmän. 

Kaksi mun tätiä, oli. Elivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Lähes parasta mitä tiedän.

Toisen tädin ja hänen miehen luona aina kävin (kutsuttuna) kylässä. Sitä alkoa sitten nautittiin pe-la, su:na ei huvittanut, kun ma-aamuna bussilla lähtö omaan kotiiin 400 km:n päähän.

Tädin mies jatkoi tissuttelua, kysyi multa, et ootko koskaan miettinyt, et miten tämä meidän yhdessäolo/avioliitto on kestänyt näin kauan? Vastasin siihen, et enpä ole. Jatkoi: meillä on kun tämä yhteinen huumorintaju. Täti siihen: pyh! Kyllä se huumori on joskus ollut aika hukassa. Mies siihen: Siinäs kuulit! :)

Ne jotka pysyvät yhdessä vakiintuvat yleensä varhain. Koska kun tajuaa, että sinkkuelämäkin on kivaa, tai että vaihtelu virkistää, liitot eivät kestä. Ainoa onnistumisen mahdollisuus on oikeastaan vain näillä, jotka eivät juuri tiedä paremmasta.

Aika harvinaista oli 90-luvullakin. Ja toisaalta miksi sen edes pitäisi olla tavoite? Itse satuin vakiintumaan ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, mutta ei se tarkoita sitä, että hän olisi ollut ensimmäinen, josta olin kiinnostunut - en vain saanut niitä muita. Sittemmin olemme eronneet eli ei ensimmäinen kumppani kuitenkaan jäänyt minulla loppuelämän suhteeksi, vaikka melkein 20 vuotta olimmekin yhdessä. Nyt keski-ikäisenä seuran löytäminen onkin ollut yllättäen helpompaa kuin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka pysyvät yhdessä vakiintuvat yleensä varhain. Koska kun tajuaa, että sinkkuelämäkin on kivaa, tai että vaihtelu virkistää, liitot eivät kestä. Ainoa onnistumisen mahdollisuus on oikeastaan vain näillä, jotka eivät juuri tiedä paremmasta.

Aika ankealta kuulostaa, jos suhteen kasassa pitävä asia on se, että "ei tiedetä paremmasta". Miksi tuossa sitten pitäisi edes pitää hyvänä tai tavouteltavana asiana, että suhde kestää, jos kerran se ei selvästikään mikään erityisen ihana ole eikä kestäisi vertailua?

Itselläni on monia ystäviä, jotka ovat (toistaiseksi) yhdessä ensimmäisen oikean kumppanin kanssa. Ovat tosin olleet noin 25-vuotiaita avioituessaan, eli 20+ tavanneet kumppaninsa. Nyt liitot tietenkin natisevat liitoksissaan, kun on oltu se 20 vuotta yhdessä ja lapset pian omillaan. 

2-kymppinen etsii monesti kumppania perheen perustamiseen, ei itselleen sopivinta kumppania. Sitä en tajua, että mitä teinit hakee, ei pitäisi hakea mitään tuossa iässä.

Minulla ja miehellä oli vain muutama parin kuukauden seurustelupätkä muiden kanssa ennen kuin tavattiin. Ekasta kunnollisesta suhteesta tuli sitten pysyvä. Aika monella ikätoverilla näin, ja suurin osa on edelleen yhdessä. Sama juttu sukulaisissa.

Esikoisella on nyt menossa ensimmäinen pidempi suhde ja tosissaan tuntuvat olevan, ovat olleet yhdessä nyt vajaan vuoden. Kuopus asuu jo ensimmäisen kumppaninsa kanssa. Jos katson samaa 1990-2000 syntynyttä ikäluokkaa laajemmin suku- ja ystäväpiirissä, niin hyvin moni on ekassa suhteessaan joka kestänyt jo pitkään. Juuri eräs pari meni kihloihin, ovat 27v ja olleet yhdessä 12 vuotta.

Joten ei se niin harvinaista ole

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka pysyvät yhdessä vakiintuvat yleensä varhain. Koska kun tajuaa, että sinkkuelämäkin on kivaa, tai että vaihtelu virkistää, liitot eivät kestä. Ainoa onnistumisen mahdollisuus on oikeastaan vain näillä, jotka eivät juuri tiedä paremmasta.

Miksi myöhemmät suhteet olisivat ehdottomasti parempia kuin se ensimmäinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se niin harvinaista, että sellaisia pariskuntia ihmetellään, jopa ajatellaan että he jäävät jostain paitsi kun ei ole useampia kumppaneita.

Huomaan itse, että siuhen jopa kannustetasn ja saa helposti uskovaisen tai muun hihulin maineen jos on ollut komekymppisenä vährmmän kuin 10 seksikumpoania ja viettänyt villiä nuoruutta   - Ja sutten ihmetellään miksi yhä useampi eroaa herkästi ja lapsia syntyy yhä vähemmän. 

Höpö höpö. Sellainen ihminen ei saa uskovaisen mainetta, joka ei ole uskovainen. Ja ketään ei oikeasti kiinnosta toisten suhteet noin paljon, ja suurin osa ei todellakaan vaivaa sillä päätään, jääkö joku "paitsi" jostain tai onko joidenkin muiden suhde-elämä ollut riittävän tyydyttävää. Ja mistä edes kukaan tietää, miten monta seksikumppania kenelläkin on ollut? En ainakaan itse ole yhdenkään uuden tuttavuuden kanssa tällaisista puhunut. Nuoruusaikojen ystävät varmasti osaavat päätellä, ettei minulla ketään ollut nuorena, mutta ei kukaan muu sitä tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on monia ystäviä, jotka ovat (toistaiseksi) yhdessä ensimmäisen oikean kumppanin kanssa. Ovat tosin olleet noin 25-vuotiaita avioituessaan, eli 20+ tavanneet kumppaninsa. Nyt liitot tietenkin natisevat liitoksissaan, kun on oltu se 20 vuotta yhdessä ja lapset pian omillaan. 

2-kymppinen etsii monesti kumppania perheen perustamiseen, ei itselleen sopivinta kumppania. Sitä en tajua, että mitä teinit hakee, ei pitäisi hakea mitään tuossa iässä.

Teinit eivät samalla tavalla "hae" mitään kuin aikuiset. He ovat uuden edessä, heillä on toive ja halu kokea asioita - romantiikkaa, rakkautta, seurustelua, seksiäkin - ja siksi he ihastuvat usein uutuuden viehätyksen ansiosta johonkin kohteeseen - osa saavuttamattomiin, osa niihin, jotka ovat saatavilla. Mutta kyllä 20+ ikäiset yleensä etsivät itselleen sopivaa ihmistä. Siinä vaiheessa ei tosin vielä osaa ymmärtää, mitkä kaikki asiat oikeasti ovat yhteensopivuuden kannalta tärkeitä. Perheen perustaminen edellä etsitään mahdollisesti vasta 30+ ikäisenä, kun alkaa tiedostaa, että alkaa tulla kiire - mutta kyllä ihmiset silloinkin haluavat kumppaniksi nimenomaan jonkun itselle sopivan. Iän myötä ymmärrys itsestä ja parisuhteesta lisääntyy ja syvenee, ja sen myötä kriteerit lisääntyvät.

Minulle on aina siinä 6-10v vaiheessa selvinnyt, että metsään meni. Ihmisistä paljastuu ajan myötä ihan hirveitä asioita ja käytös muuttuu täysin. 

N.53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka pysyvät yhdessä vakiintuvat yleensä varhain. Koska kun tajuaa, että sinkkuelämäkin on kivaa, tai että vaihtelu virkistää, liitot eivät kestä. Ainoa onnistumisen mahdollisuus on oikeastaan vain näillä, jotka eivät juuri tiedä paremmasta.

Miksi myöhemmät suhteet olisivat ehdottomasti parempia kuin se ensimmäinen?

Olen eri, mutta ihmisen persoonallisuus kehittyy vielä n. ikävuoteen 25 asti, eli sen vuoksi nuorena aloitetusta suhteesta voi todennäköisemmin ns. "kasvaa erilleen". Iän myötä myös ihmissuhdetaidot, ymmärrys itsestä ja suhteista sekä myös käsitys omista toiveista lisääntyvät ja tarkentuvat, joten moni osaa tunnistaa paremmin itselleen sopivan ihmisen vähän vanempana. Mutta yksilökohtaisia eroja tietysti on tässäkin, ja yhtä hyvin joku teininä alkanut suhde voi olla toimiva läpi elämän, vaikka valtaosa niistä ei olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi mun tätiä, oli. Elivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Lähes parasta mitä tiedän.

Toisen tädin ja hänen miehen luona aina kävin (kutsuttuna) kylässä. Sitä alkoa sitten nautittiin pe-la, su:na ei huvittanut, kun ma-aamuna bussilla lähtö omaan kotiiin 400 km:n päähän.

Tädin mies jatkoi tissuttelua, kysyi multa, et ootko koskaan miettinyt, et miten tämä meidän yhdessäolo/avioliitto on kestänyt näin kauan? Vastasin siihen, et enpä ole. Jatkoi: meillä on kun tämä yhteinen huumorintaju. Täti siihen: pyh! Kyllä se huumori on joskus ollut aika hukassa. Mies siihen: Siinäs kuulit! :)

Itse asiassa tuollainen naljaileva huumori ei ole terveen suhdedynamiikan merkki, vaikka moni luulee niin.

Olin lukiossa (17v) kun tapasin mieheni. Olemme toistemme ekat seurustelukumppanit.

Yhteistä taivalta on takana nyt yli neljäkymmentä vuotta. Toivottavasti saamme olla yhdessä vielä kauan eikä tule muistisairautta tai muuta vakavaa sairautta.

Ei mitään uskonnollista vakaumusta vaan elämä vain meni näin eli parisuhde ja sitten lapset, omakotitalo ja farmariauto. Kaveripiirissä olemme ainoa pari, joka on ollut näin pitkään yhdessä.

Näistä teini iässä alkaneista suhteista tiedän monta onnistunutta. 52v yhdessä, 41v yhdessä, 32v yhdessä. Minun ensimmäiseni olisi ollut se oikea. Minä pölvästi en sitä ymmärtänyt. Itselle se vaimo otetaan, ei suvulle.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on monia ystäviä, jotka ovat (toistaiseksi) yhdessä ensimmäisen oikean kumppanin kanssa. Ovat tosin olleet noin 25-vuotiaita avioituessaan, eli 20+ tavanneet kumppaninsa. Nyt liitot tietenkin natisevat liitoksissaan, kun on oltu se 20 vuotta yhdessä ja lapset pian omillaan. 

2-kymppinen etsii monesti kumppania perheen perustamiseen, ei itselleen sopivinta kumppania. Sitä en tajua, että mitä teinit hakee, ei pitäisi hakea mitään tuossa iässä.

 

Itse en ainakaan tiennyt mitä teininä hain. Jonkun olisi pitänyt takoa se halolla päähäni, mutta sen sijaan vanhempani vaan kannustivat. Olisi tyyliin pitänyt mennä 18v naimisiin. No eihän siitä mitään tullut, koska kriteerit oli 15 vuotiaana aivan naurettavia. Erottiin n.28 vuotiaina kun ei ennemmin kehdattu. Äidilläni oli jo kasa vauvanvaatteitakin ommeltuna. Nykyään olen ikisinkku 52v.