Kuinka selvitä oman äidin parantumattoman sairauden diagnoosista ja jaksaa tulevat hetket?

Nostan.

Olen kohtalotoverisi, mutta äitini on jo varsin iäkäs, joten tähän on osannut tavallaan varautua. Eri asia olisi varmasti, jos hän olisi nuorempi. Voimia sinulle.

Minkä ikäinen äitisi on kakkonen?

Voimia kakkonen myös sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen äitisi on kakkonen?

Kohta 80.

Vierailija kirjoitti:

Voimia kakkonen myös sinulle!

Kiitos <3

Mua auttoi sen tajuaminen, että sen kestää koska on pakko kestää. Ei ole muita vaihtoehtoja.

Onko kakkonen äidilläsi sairaushistoriaa? Eihän 80 vielä kovin vanha ole.

Onko kuolevan äidin diagnoosissa oleellista se miten hänen aikuinen lapsensa kestää sen? Me kaikki olemme menettäjiä. Me kuolemme toisiltamme.

Olen äiti ja sairastan parantumatonta syöpää. Minulta on jo kuollut yksi lapsi. Lasteni isä on kuollut. En kuormita ainoaa elävää lastani omalla kuolemanpelollani mutta olen avannut hänelle käytännön asioita ja tehnyt niistä läpinäkyviä, jotta hänen olisi helpompi hoitaa niitä sitten kun olen kuollut.

Valitettavasti kukaan ei välty surulta.

No, vaikea tuossa on neuvoa oikeastaan. Jokaisen on tehtävä surutyö omalla tavallaan. Voimia sulle ja muille samassa tilanteessa.

Kuinka nopeasti etenevää syöpää sairastat numero 11? Onko sinulla nuoria lapsia?

Asia pitää käsitellä ja hyväksyä  jo nyt kun läheinen on vielä elossa, jolloin tarvetta surra sitten kuoleman jälkeen ei enää ole. Lisäksi niin karulta kun se ehkä kuulostaa niin pitää muistaa, että tuo ei tapahdu itselle, vaan jollekin toiselle. Näin ollen tavallaan pitää ulkoistaa itsensä tuosta tilanteesta, eikä sen saa mennä ihon alle. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. sitä, että ei saa syntyä tilannetta, jossa vakavasti sairas joutuu lohduttelemaan muita kun tilanne on näille liian järkyttävä. Itseään ei siis uhrata tai joutua tilanteeseen, jossa joutuu tilanteen takia uhratuksi. Tavallaan olisikin hyvä, että mahdollisimman harva tietäisi totuuden, koska tuollainen vetää aina puoleensa siipeilijöitä ja uteliaita kauhistelijoita, jotka eivät kuitenkaan ole oikeasti valmiita mitenkään auttamaan tai oikeasti edes läheisiä.

Kerroin tuossa omista kokemuksistani. En toki ollut äitini kanssa läheinen ja noista ajoista on jo sellaiset 20 vuotta. Toki tuolloin itselläni oli jo tuolloin nuoresta iästäni huolimatta takana erittäin traumaattisia kokemuksia ja mielenterveysongelmia sekä muutakin, joka selvästi auttoi asioiden käsittelyssä ja hyväksymään totuuden. Kun olin itse joutunut yhteiskunnan hylkäämäksi, työttömäksi ja tulottomaksi ja julmasti kohdelluksi tajusin, että ei sitä apua saa ja ihmiset jätetään oman onnensa nojaan. Otin myös salaa asioista selvää ja se, mitä sain selville antoi tuosta sairaudesta huonon ennusteen. Jotenkin huvittavaa toisaalta, että myös vakavasti sairastunut isäni, joka ei edes ole, eikä ollut ns. tuottava yksilö kuten äitini sairastuessaan on saanut parempaa hoitoa ja elää vieläkin vaivojensa kanssa, jotka alkoivat jo 1990-luvun lopussa. Toki toimintakyky on nykyään olematon ja vaivat ovat pahentuneet.

En varsinaisesti puhunut näistä asioista kenenkään kanssa koskaan kun ei ollut tarvetta. Toki oli äärimmäisen kurjaa, että äitini saama hoito ja kohtelu oli äärimmäisen huonoa, mutta ei äitini kohtalosta itselleni varsinaisesti traumoja jäänyt. Ne traumat ovat aiheutuneet ihan siitä, mitä itselleni on tapahtunut. Itsehän en ole äitini sairauteen ainakaan vielä sairastunut. Oma diagnoosini on ihan vaan autisminkirjo.

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Vierailija kirjoitti:

No, vaikea tuossa on neuvoa oikeastaan. Jokaisen on tehtävä surutyö omalla tavallaan. Voimia sulle ja muille samassa tilanteessa.

Ei ole olemassa surutyötä, on vain surua.

Vierailija kirjoitti:

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Ei kai kukaan ole tällaista esittänytkään.

Kirjoitin omaa pitkää viestiäni niin kauan, että kaikki vastaukset aloitukseen ilmestyivät sinä aikana. Tämä nykyinen elämä jo vanhan, sairaan ja vihaisen isäni kanssa on äärimmäisen kuormittavaa ja teaumatisoivaa. Välimme ovat hyvin huonot. Olen itse työtön ja olen nyt sitten joutunut jo vuosia sitten käytännössä isäni kotiorjaksi. Tilanne huononee koko ajan. Tuskin suren isäni kuolemaa sitten kun sen aika on, mutta pelkään vaan joutuvani sitten itse kodittomaksi. Tuloni pelkkä työmarkkinatuki 595 euroa ei riitä vuokraan. Isäni luona adun sentään ilmaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka nopeasti etenevää syöpää sairastat numero 11? Onko sinulla nuoria lapsia?

Sairastan leukemiaa. Elinaikaennustetta ei ole annettu. Minulla on elossa enää yksi aikuinen lapsi, ja tiedän että sairastumiseni on hänelle kova pala, sillä hän on jo menettänyt pikkusiskonsa ja isänsä, eikä hän oikein osaa surra terveesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Ei kai kukaan ole tällaista esittänytkään.

Sitähän ap vinkuu: myötätuntoa, vaikka luulisi että hänen kuoleva äitinsä tarvitsee häntä.

Vierailija kirjoitti:

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Niin, no aapeehän kyseleekin täältä palstalta kokemuksia ja tukea. Miten ihmeessä saat sen väännettyä niin että hän vaatii tukea äidiltään. Tai kilpailee äitinsä kanssa kummalla on kovemmat ajat.

Vierailija kirjoitti:

Mua auttoi sen tajuaminen, että sen kestää koska on pakko kestää. Ei ole muita vaihtoehtoja.

Tämäpä se. Oma erittäin hyväkuntoinen äitini menehtyi seitsemänkymppisenä yllättäen tulleeseen ja hyvin nopeasti edenneeseen sairauteen. Tuli täysi  puskista, oli kovemmassa kunnossa kuin suurin osa viisikymppisistä ja pää terävä kuin partaveitsi. Oltiin läheisiä myös ja hyvin tärkeä lapsillemme.

Oli se tuskaista ja epätoivoista, enkä hautajaisissakaan vielä voinut ymmärtää, että häntä olimme hautaamassa. Vuoden sen jälkeen aina alitajuisesti odotin, että hän on kotona, kun menin käymään isälläni.

Mutta sinullekin äitini neuvot ennen menehtymistään: Itke vaan kun itkettää. Ala tekemään jotain, elämään omaa elämää. Ajan kanssa suru väistyy taka-alalle ja hyvät muistot nousevat taas.

Äiti oli oikeassa. Noin siinä kävi. Piti vain jaksaa niiden erojen vuosien läpi.

Jaksamista sinulle.