Kuinka selvitä oman äidin parantumattoman sairauden diagnoosista ja jaksaa tulevat hetket?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Ei kai kukaan ole tällaista esittänytkään.

Sitähän ap vinkuu: myötätuntoa, vaikka luulisi että hänen kuoleva äitinsä tarvitsee häntä.

Ja myötätuntoa voi saada kerrallaan vain yksi ihminen. Ap:n  vauvapalstalta saama myötätunto on äidiltä pois?

Olipa numero 27 ystävällinen viesti. Kiitos. Olen pahoillani, että menetit noin elämää täynnä olevan äitisi.

Äidilleni olen ollut hyvin reipas. Kannustan ja tsemppaan ja en näytä pelkoani. Pelko tulee näin illalla yksin miettiessäni, että miten tämän kaiken jaksan. Kuinka kannustan ja kannattelen, kun itsellä voimat vähenevät.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallako ne kovat ajat on edessä, sillä joka on kuolemaisillaan vai sillä joka jää elämään? Kumpi selviää, kumpi ei? Kumpi tarvitsee enemmän tukea? Onko reilua että parantumattomasti sairas joutuu viimeisillä voimillaan lohduttamaan tervettä tai vaikenemaan omasta tuskastaan, koska se terve ei kestä?

Ei kai kukaan ole tällaista esittänytkään.

Sitähän ap vinkuu: myötätuntoa, vaikka luulisi että hänen kuoleva äitinsä tarvitsee häntä.

Ei sairaalassa yleensä edes voi olla 24/7, joten parin minuutin palstailu silloin tällöin ei estä olemasta käytössä, kun äiti tarvitsee. 

Surullisia tällaiset kommentit. Kuinka arvottomaksi ihminen voi itsensä tunteakaan, jos tarvii kadehtia jonkun äidin sairastumistakin. 

Äitini sairasti parantumatonta melanoomaa, ja siihen hän sitten menehtyikin vuosi sitten. Hän oli kuollessaan 78-vuotias. Diagnoosista menehtymiseen meni noin kolme vuotta. Olimme äitini kanssa todella läheisiä, ja myös minä ajattelin aina että en kestä jos ja kun hän joskus kuolee, ajatuskin oli sietämätön.. Kun hän sitten sai diagnoosin, niin jotenkin vaan sainkin voimavaroja olla hänen tukenaan. Minulla on myös 2 siskoa joten ei tarvinnut yksin olla äitin tukena. Äiti oli loppuun asti terävä, hoiti esim. pankkiasiansa ja kaikki muutkin asiat itsenäisesti, paitsi sitten voimien ehtyessä olimme enemmän mukana kaikessa. Äidin oma toive oli heti alkuun, että hän ei halua että aletaan surkuttelemaan hänen kohtaloaan, vaan hän halusi että eletään kuten ennenkin. Puhuimme kaikesta, välillä toki surimmekin asiaa ja kun sairaudessa oli vaikeita vaiheita, olimme aina silloin tiiviimmin tekemisissä. Hyvinä aikoina kävimme hänen lempipaikoissaan, teimme pieniä päiväretkiä ja muistelimme kaikkea yhdessä koettua. Nyt tänä päivänä nuo päivät tuntuu kultaakin kalliimmilta.

Kun äiti sitten menehtyi ja tuli se pelätty soitto, sitä hetkeä tuskin unohdan koskaan. Mutta siitäkin on päästy yli. Siskojen kanssa hoidettiin käytännön asiat, hautajaiset, muistotilaisuudet, perunkirjoitukset ja perinnönjaot hyvässä sovussa ja äitin muistoa kunnioittaen. Nyt kun vuosi on kulunut, alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Äiti on mukana joka päivä ajatuksissa. Äidin kuoleman jälkeen sain myös seurakunnalta sellaisen muistokirjan, jossa oli ajatuksia läheisensä menettäneelle. Tuo kirja oli suureksi avuksi surutyössä, kuten myös seurakunnan pappi joka siunauksen toimitti. Nämä nyt ovat omia kokemuksiani, toivon sinulle kovasti voimia. Kyllä kaikesta aina selviää, jokaisella se ottaa oman aikansa mutta yritä löytää sellaisia juttuja mitkä auttaa sinua itseäsi. Paljon voimia tulevaan.

Kiitos 31 viestistäsi. Minäkin toivoisin vielä muutamia vuosia yhdessä yhteisten muistojen tekemisen vuoksi. 

ap

Suuri suru on suuren rakkauden kääntöpuoli. Se on osoitus siitä kuinka paljon rakastat. 

Suru vaan on, se ehkä unohtuu hetkittäin. Laantuu aikanaan. Ja varmaan ainiaaksi kuitenkin jää. Rukoile mielessäsi, juttele hiljaa Jumalalle. Juttele äidille. Tee selväksi rakkaus ja kiitollisuus menneitä kohtaan. Miten paljon olet saanut, rakkaalta äidiltä. Puhu sydämestäsi. Lohduta äitiäsi. Tulet perässä. Kaikki on hyvin ja kuolema on osa tätä matkaa, vaikka sitä ei ymmärrä tai tiedä mitä tapahtuu, se voi toivottavasti olla myös miellyttävä ja rauhallinen tapahtuma. Ei tarvitse pelätä, voit luottaa.

Sitä teki surutyötä koko sen sairauden ajan ja valmistautui tulevaan. Ei ehkä tietoisesti mutta sen oppi hyväksymään. Lopulta vähän ennen saattohoitoa sitä jo toivoi, että toinen pääsisi tuskistaan. Oli tavallaan helppo luopua, kun näki miten toinen kärsi kivuista. Siitä äidistä, jota edelleen kaipaan, joutui luopumaan paljon ennen kuolemaa ja se oli jopa rankempaa kuin lopullinen kuolema. Kaikki ne toiveet ja odotukset. Edelleenkin sydäntä riipaisee, ettei omat lapset saaneet tavata mummuaan eikä äitini saanut olla isoäiti. 

Voimia numero 35. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kuolevan äidin diagnoosissa oleellista se miten hänen aikuinen lapsensa kestää sen? Me kaikki olemme menettäjiä. Me kuolemme toisiltamme.

Olen äiti ja sairastan parantumatonta syöpää. Minulta on jo kuollut yksi lapsi. Lasteni isä on kuollut. En kuormita ainoaa elävää lastani omalla kuolemanpelollani mutta olen avannut hänelle käytännön asioita ja tehnyt niistä läpinäkyviä, jotta hänen olisi helpompi hoitaa niitä sitten kun olen kuollut.

Valitettavasti kukaan ei välty surulta.

Mä olen kuolemassa uusiutuneeseen rintasyöpään ja mulle oleellista on juuri mun aikuiset lapset. Itse olen valmis kuolemaan (olen jo vanha), mutta en haluaisi sitä surua tuottaa lapsille. Toivottavasti kestävät ja tukevat toisiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nautin kun nainen kuolee. 99% todennäköisyydellä se oli miehiä vihaava spermaviemäri.

Miksi se olisi spermaviemäri jos se vihaa miehiä? Mä rakastan mun miestä ja siksi hänen spermansa virtaa mun onkaloissa. Jos vihaisin sitä ja kaikkia muitakin miehiä, ei minulla olisi spermaakaan missään, kun pysyisin erossa heistä.

Eli juttusi ovat paitsi sairaita, myös varsin epäloogisia. 

Isäsi ja veljesi raiskasivat sitä päivittäin. Viimeisen kerran vielä kun ruumis oli kylmettynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nautin kun nainen kuolee. 99% todennäköisyydellä se oli miehiä vihaava spermaviemäri.

Onneksi äitisi on jo kuollut. Ei hän varmaan nauttinut sinun synnyttämisestäsikään.

Tällainen nainen kannattaa ilmiantaa poliisille, on sen verran häiriintynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka nopeasti etenevää syöpää sairastat numero 11? Onko sinulla nuoria lapsia?

Sairastan leukemiaa. Elinaikaennustetta ei ole annettu. Minulla on elossa enää yksi aikuinen lapsi, ja tiedän että sairastumiseni on hänelle kova pala, sillä hän on jo menettänyt pikkusiskonsa ja isänsä, eikä hän oikein osaa surra terveesti.

Anna kun arvaan, se on pelkkä mies joka ei osaa surra terveesti. Siksihän sä tätä tarinaa kehität? Pääset haukkumaan miehet.

Näin nämä spermaviemärit toimivat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka nopeasti etenevää syöpää sairastat numero 11? Onko sinulla nuoria lapsia?

Sairastan leukemiaa. Elinaikaennustetta ei ole annettu. Minulla on elossa enää yksi aikuinen lapsi, ja tiedän että sairastumiseni on hänelle kova pala, sillä hän on jo menettänyt pikkusiskonsa ja isänsä, eikä hän oikein osaa surra terveesti.

Anna kun arvaan, se on pelkkä mies joka ei osaa surra terveesti. Siksihän sä tätä tarinaa kehität? Pääset haukkumaan miehet.

Näin nämä spermaviemärit toimivat.

Epätervettä suremista on se että menettää työkykynsä toiminnallisten häiriöiden, kuten IBS:n ja migreenin takia. En kai minä omaa poikaani hauku, idiootti. Hän vain teki sen virheen että meni ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan joka yritti hoitaa hänet suremattomaksi.

Sinun äitisikin on spermaviemäri, ja katso mitä viemärin toisesta päästä syntyi: sinä, paskaa täynnä.

Ap:n on pakko selvitä. Se parantumattoman sairauden diagnoosihan ei ole ap:llä. Suru ei ole diagnoosi.

Päivä kerrallaan, ei muu auta. Hetki kerrallaan. Voimia, ap.

Äidin sairaus ja menetyksen kohtaaminen eteni minulla ensin lamaannuttavana eksymisen tunteena. Seuraavaksi koin raivoa, jonka kohdensin myös äitiini  välttelevänä käytöksenä. Kolmanneksi iski kipu, syyllisyys, menettämisen tuska ja syvä yksinäisyys. Lopulta koin menettäneeni kaikki voimani ja äidin auttaminen, hänelle läsnä oleminen, imi energiaani saati sitten muun elämän eläminen. Olin kroonisesti huolissani äidistäni, kunnes lopulta saavutin hyväksymisen tilanteeseen. Siitä eteenpäin voimistuin ja aloin elämään elämääni ymmärtämällä, että jokaisella meistä on oma tiensä kuljettavanaan- myös äidilläni.

Hyvin harvoin puhutaan vanhempien menettämisessä lapsen lopullisesta kasvamisesta aikuiseksi. Mitä läheisemmät välit sen suurempi muutoksen tuntu, jos sen kykenee itselleen tunnustamaan. Kävin tästä keskustelua terapeuttikaverini ja lääkärini kanssa, miten he näkevät sen ihmisen kolmannen aikuistumisvaiheen työssään usein (1. lähtö lapsuudenkodista 2. itsenäistyminen ja oma vanhemmuus 3. vanhempien kuolema). Ja tämä muutos on vaikuttanut hyvin paljon omissa ihmissuhteissani sekä päätöksissäni elää omaa elämääni.

Toivotan vahvuutta ap:lle. Se on aika yksinäinen tie, mutta sinä selviät!

Elämä on yhtä luopumista. Tämä on koettu ja eletty... ja oma vanhuus nyt edessä. Äidin hautasin 3 vuotta sitten. Mutta saimme viettää ihanat 14 vuotta vaikka etenevä muistisairaus veikin hänet vähitellen kauemmas siitä ihmisestä jona hänet olin tuntenut. Silti vietimme aikaa yhdessä. Otin äidin mukaan mökkireissuille niin kauan kun hän pystyi kävelemään. Muisti oli mitä oli mutta äiti nautti yhteisistä retkistämme. Tuli aika kun ei enää onnistuneet. Loppuvuoden kävin äidin luona hoivapaikassa melkein joka päivä, vein ulos pyörätuolilla, syötin hänet, lauloin hänelle, soitin tuttua musiikkia jne. Äiti aina hymyili. Silloinkin kun ei enää puhunut. Olen varma että hän tunnetasolla tiesi että olemme läheisiä.  Hyvin arvokkaita vuosia! 

Voimia kaikkeen tulevaan joilla sama kohtalo. Tunteiden kannattaa antaa tulla, on välillä rankkaa ja kyyneleet valuvat. Mutta elämä silti on muutakin, samaan aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä on yhtä luopumista. Tämä on koettu ja eletty... ja oma vanhuus nyt edessä. Äidin hautasin 3 vuotta sitten. Mutta saimme viettää ihanat 14 vuotta vaikka etenevä muistisairaus veikin hänet vähitellen kauemmas siitä ihmisestä jona hänet olin tuntenut. Silti vietimme aikaa yhdessä. Otin äidin mukaan mökkireissuille niin kauan kun hän pystyi kävelemään. Muisti oli mitä oli mutta äiti nautti yhteisistä retkistämme. Tuli aika kun ei enää onnistuneet. Loppuvuoden kävin äidin luona hoivapaikassa melkein joka päivä, vein ulos pyörätuolilla, syötin hänet, lauloin hänelle, soitin tuttua musiikkia jne. Äiti aina hymyili. Silloinkin kun ei enää puhunut. Olen varma että hän tunnetasolla tiesi että olemme läheisiä.  Hyvin arvokkaita vuosia! 

Voimia kaikkeen tulevaan joilla sama kohtalo. Tunteiden kannattaa antaa tulla, on välillä rankkaa ja kyyneleet valuvat. Mutta elämä silti on muutakin, samaan aikaan. 

Siis ennen näitä 14 vuoden sairausvuosia, sain pitää äidin 72 vuotta. Äiti hoiti lapseni kun tein vuorotyötä. Ja oli suvun viisas vanhus jota kaikki kuuntelivat. Äiti siis kuoli 86 vuotiaana.

T Edellinen kirjoittaja

Tässä asiassa ei oikein hyviä vaihtoehtoja ole. Joko jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan vanhempien menettämisen, tai sitten kuolee itse niin nuorena, että vanhemmat ovat vielä elossa.