Itekseen saan raivokohtauksia

Paljon pudottuaan vihaa masennuksen taustalla, joka nyt alkaa purkautua. Asian käsittely sanallisesti (kirjoitat asioita ylös, puhut jollekin) voisi auttaa, jos et saa ammattiapua.

Olen teineistä lähtien saanut ammattiapua, käynyt miljoona eri harrastuksissa, järjestöissä, tapahtumissa. Mikään ei auta. Haluun vaa pois. Oon muuten tosi siisti ja kiva ihminen. Musta ei huomaisi mitään.

Mua on koulukiusattu, jätetty aina ulkopuolelle, en oo koskaan onnistunut saamaan miestä itselleen, eikä naiskavereita, perhe on lähes olematon eikä ole tukiverkostoja.

Olen aina täysin yksin joutunut nousta ylös ja tehdä kaiken. Oon hyvin ratkaisukeskeinen.

Yksinäisyys pilaa kaiken. Olen täysin näkymätön. Tää vaurioittaa päätä aivan valtavasti. Et ymmärrä enää kuka sä oot, kukaan ei kaipaa sua.

Mä en enää jaksa tätä pitkään. Oon kaikki pyhät yksin, kaikki arjet.

Välillä itsekseni oikein karkuun kaiken ulos.

Mitä väliä sillä on paljonko oon huolehtinut itsestäni kun ei ole elämää ympärillä ja kaikki mitä yritän tehdä niin epäonnistuu 

Keksi joku harrastus, johon voit lähteä mukaan ja osallistua. Sellainen joka vahvista sinun itsetuntoasi. Koulukiusaamien yms. jättää mieleen patoumaa, joka sitten purkautuu epämääräisinä tuntemuksiana pois. Koita ajatella rennosti, äläkä mieti liikaa asioita. Asoita joille ei voi mitään, ei pidä niitä yrittää ratkaista. Ja muistetaan että asioilla on aina taipumus järjestyä.

Olen vaikka mitä harrastanut. Ei vaa jaksa pidemmän päälle. Ei kukaan jaksa elää elämää ilman että on jotain mitä jakaa muiden kanssa. Ei tuu muistoja. Elämä ei tunnu miltään.

Vierailija kirjoitti:

Olen teineistä lähtien saanut ammattiapua, käynyt miljoona eri harrastuksissa, järjestöissä, tapahtumissa. Mikään ei auta. Haluun vaa pois. Oon muuten tosi siisti ja kiva ihminen. Musta ei huomaisi mitään.

Mua on koulukiusattu, jätetty aina ulkopuolelle, en oo koskaan onnistunut saamaan miestä itselleen, eikä naiskavereita, perhe on lähes olematon eikä ole tukiverkostoja.

Olen aina täysin yksin joutunut nousta ylös ja tehdä kaiken. Oon hyvin ratkaisukeskeinen.

Yksinäisyys pilaa kaiken. Olen täysin näkymätön. Tää vaurioittaa päätä aivan valtavasti. Et ymmärrä enää kuka sä oot, kukaan ei kaipaa sua.

Mä en enää jaksa tätä pitkään. Oon kaikki pyhät yksin, kaikki arjet.

 

Välillä itsekseni oikein karkuun kaiken ulos.

Missä vanhempasi ovat?

Kerro itsestäsi lisää, ja kasvuoloistasi. Ei tuosta vielä saa kiinni muuta kuin sen, että ratkaisukeskeisyytesi vaikuttaa siltä, ettet saa mitään selkoa itse tunteistasi. Sellainen jo vaikeuttaa muidenkin mahdollisuuksia ottaa susta koppia. Ja johtaa yksinäisyyteen, koska muut väistävät, ettei tule nyrkistä. Voit olla vaikka miten siisti ja viilee, mutta muut näkevät, että pinnan alla kuplii.

Mitä ammattiapu on sanonut?

Naiset nyt saa milloin mitäkin kohtauksia pitkin päivää.

Saan minäkin joskus raivokohtauksia kun yksin olen. 

Kyse on siitä, että olet hullu.

Vierailija kirjoitti:

Olen vaikka mitä harrastanut. Ei vaa jaksa pidemmän päälle. Ei kukaan jaksa elää elämää ilman että on jotain mitä jakaa muiden kanssa. Ei tuu muistoja. Elämä ei tunnu miltään.

Mites työt ja opiskelut, oletko ollut liian masentunut niihin? Onko mitään mitä rakastat ja tunnet olevasi silloin joku ihan muu? Mietin, kun nuoruudessa yksi kaveri oli todella ahdistuneen ja kireän oloinen aina. Sitten kerran näin, kun hän laittoi rullaluistimet jalkaan ja lähti, ja henkäisin muille läsnäolleille, että katsokaa se on ihan eri ihminen nyt. Lausunto kulki luistelijan korviin ja ilahdutti häntä. Joku näki. Ja tottahan se kuulemma oli, hän oli pelannut jääkiekkoa lapsena ja palasi jotenkin siihen onnen tilaan heti kun sai luistimet. Muistatko vastaavia onnen hetkiä lapsuudesta, vai saastuvatko ne jotenkin?

Vierailija kirjoitti:

Saan minäkin joskus raivokohtauksia kun yksin olen. 

mikä niitä laukasee?

Kyse on mRna-piikkien haittavaikutuksesta. Kannattaa hakea korvauksia joko Pfizerilta tai Modernalta, riipuen kumman firman piikin/piikit sait.

Omat vanhemmat on hylännyt. Ovat aina suosineet pikkusisarusta. Hänellä on paljon ystäviä ja hänellä menee hyvin. Mua on vanhemmat taas haukunut, vähätellyt. Jo silloin kun olin pieni lapsi.

Mul on vakava traumaperäinen stressihäiriö, tunne elämän uupumus, dissosiaatio jo viimeiset 15 vuotta.

Asun puoli ilmaiseksi keskellä ei mitään yhessä huoneessa tällä hetkellä. Ainut paikka jossa on varaa olla. Multa on tutkittu kaiken minkä vaa voi tutkia. Mulla ei oo mitään. Mä en opi mitään, mikään ei jää mieleen. En oo koko aikuisikän aikana halunnut elää. 

Mä en ymmärrä miksi mun pitää tehdä yhtään mitään. Olen näkymätön, mua ei tarvita, vaikka saisin maailman hienoin työpaikka niin olisin silti totaali yksinäinen.

Jään aina ulkopuolelle kaikissa paikoissa ja työpaikoissa. Ei vaa jaksa kun ei oo mitään mitä varten elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen vaikka mitä harrastanut. Ei vaa jaksa pidemmän päälle. Ei kukaan jaksa elää elämää ilman että on jotain mitä jakaa muiden kanssa. Ei tuu muistoja. Elämä ei tunnu miltään.

Mites työt ja opiskelut, oletko ollut liian masentunut niihin? Onko mitään mitä rakastat ja tunnet olevasi silloin joku ihan muu? Mietin, kun nuoruudessa yksi kaveri oli todella ahdistuneen ja kireän oloinen aina. Sitten kerran näin, kun hän laittoi rullaluistimet jalkaan ja lähti, ja henkäisin muille läsnäolleille, että katsokaa se on ihan eri ihminen nyt. Lausunto kulki luistelijan korviin ja ilahdutti häntä. Joku näki. Ja tottahan se kuulemma oli, hän oli pelannut jääkiekkoa lapsena ja palasi jotenkin siihen onnen tilaan heti kun sai luistimet. Muistatko vastaavia onnen hetkiä lapsuudesta, vai saastuvatko ne jotenkin?

kato kun mul on jäänyt täysin puuttumaan ihmisyhteys ja ylipäätään se että joku näkisi mut. 

En osaa sanoa, koska olen sinua parikymmentä vuotta vanhempi, ei ole masennustaustaa ja nuorena tuli käytettyä alkoholia välillä reilumminkin. Yhtä kaikki, saan samanlaisia raivareita ja lisäksi noidun usein lenkillä ollessanikin yksin enkä ihmettelisi vaikka joku päivä täräyttäisin nokkaan vastaantulijaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen teineistä lähtien saanut ammattiapua, käynyt miljoona eri harrastuksissa, järjestöissä, tapahtumissa. Mikään ei auta. Haluun vaa pois. Oon muuten tosi siisti ja kiva ihminen. Musta ei huomaisi mitään.

Mua on koulukiusattu, jätetty aina ulkopuolelle, en oo koskaan onnistunut saamaan miestä itselleen, eikä naiskavereita, perhe on lähes olematon eikä ole tukiverkostoja.

Olen aina täysin yksin joutunut nousta ylös ja tehdä kaiken. Oon hyvin ratkaisukeskeinen.

Yksinäisyys pilaa kaiken. Olen täysin näkymätön. Tää vaurioittaa päätä aivan valtavasti. Et ymmärrä enää kuka sä oot, kukaan ei kaipaa sua.

Mä en enää jaksa tätä pitkään. Oon kaikki pyhät yksin, kaikki arjet.

 

Välillä itsekseni oikein karkuun kaiken ulos.

 

Asutko omakotitalossa?

Millaiset tulot ja menot sinulla on kuukaudessa?

Mitä teet työksesi? Oletko työelämässä?

Olen itse kanssa ollut koko elämäni masentunut, lisäksi on PTSD, dissosiaatiohäiriö, ahdistus... Mä kyllä lopulta luovutin täysin, kun sairastuin vielä fyysisestikin, ja nykyään todellakin näkyy jo ulospäinkin kaikki ongelmat. Ja olen just kanssa tullut siihen lopputulokseen, ettei elämässä ole mitään järkeä, jos sen joutuu viettämään kokonaan yksin. Ehkä vielä vuosikymmeniä... Juu, ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Keksi joku harrastus, johon voit lähteä mukaan ja osallistua. Sellainen joka vahvista sinun itsetuntoasi. Koulukiusaamien yms. jättää mieleen patoumaa, joka sitten purkautuu epämääräisinä tuntemuksiana pois. Koita ajatella rennosti, äläkä mieti liikaa asioita. Asoita joille ei voi mitään, ei pidä niitä yrittää ratkaista.

......

 

Ja muistetaan että asioilla on aina taipumus järjestyä.

-  tätä ei kannata tuputtaa

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kanssa ollut koko elämäni masentunut, lisäksi on PTSD, dissosiaatiohäiriö, ahdistus... Mä kyllä lopulta luovutin täysin, kun sairastuin vielä fyysisestikin, ja nykyään todellakin näkyy jo ulospäinkin kaikki ongelmat. Ja olen just kanssa tullut siihen lopputulokseen, ettei elämässä ole mitään järkeä, jos sen joutuu viettämään kokonaan yksin. Ehkä vielä vuosikymmeniä... Juu, ei kiitos.

Jatkan vielä, että kaiken tuon kokemasi jälkeen, ap, olisi ihme, jos ei tunteet alkaisi jotenkin purkautua uloskin... Oletko aiemmin yrittänyt pitää ne sisälläsi toisia miellyttääksesi?