Vietinkö teitä lapsena tapaturmien takia lääkäriin vai käskettiinkö vaan lopettaa itkeminen? Etenkin 70 ja 80 luvuillla syntyneet

Vierailija kirjoitti:

Vietiin melko helposti. Onneksi. Muuten olisin 11-vuotiaana  kuollut. 

Ja aivokalvontulehdukseen siis. Hoitava lääkäri sanoi, että lääkitys oli todella tärkeää aloittaa heti.

Jos ei koulussa olisi terveydenhoitaja niin kyllä moni olisi kuollut.  Teekkarit huomasi että jassoo tolla on raudan puute tai ole että joku on vialla. Joskus vanhemmat on aina töissä . Tai sitten kun ne huomaa niin vievät terveysasemalle. Aika monta naula mene jalkaan juttua hoidettiin vaan kotona. Sideharsoa ja toivottiin ettei tulehdu . Joskus terveydenhoitaja kävi kotona iskemässä piikkiä tai tarkasti hampaat kuin ikenet tai onko vitamiineja ruuassa. Kuin koulussa tutkittiin rintakehä keuhkot ja saatiin rokotuksia. Nosteltiin hernepusseja varpailla ettei tule lättäjalka. Mutta kyllä usein sanottiin ettei auta valittaa. Isovanhemmat kävi hoitamassa kun vanhemmat oli töissä. Nykyään ei niin paljon ole tauteja kun rokotukset. 

Kuumeessa vietiin, koska minulta meni helposti taju. Auenneesta silmäkulmasta ja revenneestä huulesta ei viety. Nyt muistona hieman isommat arvet kuin olisivat olleet ompelun jäljiltä. Teininä leikkasin vahingossa sormeen luuhun saakka, menin naapuriin pyytämään laastaria, naapuri tilasi taksin saman tien viemään terveyskeskukseen.

Menee 60-luvulle, mutta naapurin 12v poika jäi metsätöissä isäänsä auttaessa kaatuneen pöllikuorman alle. Poika oli kauttaaltaan sininen mustelmista ja hengitys oli vaikeaa ja kivut kovat. Lääkäriinhän ei lähdetty mutta kouluunkaan ei päässyt kun oli lähes vuodepotilaana kotona. Lopulta koululla alkoivat ihmetellä miksi ei poikaa näy ja sitä kautta kävi käsky viedä poika sairaalaan. 4 murtunutta kylkiluuta, murtunut solisluu ja pohjeluu ja pahoja ruhjeita päästä varpaisiin. Lääkäri sanoi, että poika olisi voinut kuolla ilman hoitoa. Isä oli kuulemma vain tokaissut "Olisihan sitä vielä kaksi jäänyt."

Eipä kyllä viety. Astmaa tuskin olisi nyt vaivana jos allergiaa olisi hoidettu. Nilkan nyrjäytin joskus lapsena ja edelleen se tuntuu ajoittain huteralta. Enkä osaa edelleenkään mennä lääkäriin, puoliso pakottaa silloin, kun ei enää kestä vierestä katsoa hengenahdistusta tai muuta. Astma siis on toisinaan pahana.

Meillä kyllä vietiin lääkäriin, kun tarve vaati. Mutta sitten oltiin vihaisia kun oli mennyt "jähyttämään" itsensä ja saanut flunssan. Tietenkään pikku flunssan takia ei viety lääkäriin, mut oltiin vihaisia ku yskin yöllä. 

Olen syntynyt 80-luvulla, perheessä auto ja äiti kotiäitinä eli hälle ei tullut työpoissaolojakaan. Meitä lapsia oli kaksi, ei mitään pitkäaikaissairauksia tai erityistä. Miten helppoa lastenhoito ois pitäny olla??

Anteeksi vain, mulla ei oo itsellä lapsia mut kun kuuntelen työkavereita niin kyllä he mukisematta kuljettaa lapsiaan joka paikkaan ja on tarvittaessa pois töistä yms. Nykyään vanhemmuus otetaan vakavasti.

Ja jatkan vielä että kiusaamista ei otettu vakavasti. Kun purin kynsinauhoja, huudettiin vain että sormi pois suusta eikä kukaan kysynyt, mikä hermostuttaa.

Koira puri. Soitettiin terveyssisarelle, joka vain kysyi onko tetanus voimassa. Kun oli, ei tehty mitään. 

Synnyin 60-luvulla ja n. 3-4 -vuotiaana sain pahan vamman oikeaan olkavarteen. Naapurissa rakennettiin vajaa, ja me lapset olimme leikkimässä työmaalla ja vajan seinä kaatui mun päälle. Muistan itse hämärästi tuon seinän kaatumisen.

Kun olin jo aikuinen äiti joskus muisteli kuinka oli illalla mua pyjamaan pukiessa koskenut mun olkavartta, ja olin huutanut kivusta. Oli ollut ihan sinipunainen mustelmista se olkavarsi. Silti mua oltu viety lääkärille.

Kerran sitten aikuisena menin lääkärille ja pyysin tarkastamaan olkavarteni. Lääkäri sanoi, että joo siitä on osa lihasta surkastunut, mutta ei sille enää mitään voi. Käsin kirjoittaminen tai vaikkapa kermavaahdon vatkaaminen on aina ollut mulle kivuliasta, koko käsivarsi siis kipeytyy.

Että tälläistä kivaa. Pitäkää kunnolla huolta lapsistanne.

Muistelen lukeneeni jostain historiasta, että kun röntgen oli keksitty ja kuvia sitten otettiin, joskus turhaankin, niin löytyi vanhoja luutuneita murtumia. Joku lääkäri ihan innostuikin, että löytyikö uusi lastentauti  joka tekee muutoksia luustoon. Syy oli se, että lapsilla oli siihen aikaan paljon hoitamattomia murtumia ja osa kurituksessa tulleita...

Koira kun puri, niin vietiin saamaan tetanusrokotus. Samoin anafylaksiasta vietiin kahdesti saamaan kortisonia. Ei millään ambulanssilla tietenkään, olisi tullut kalliiksi.



Mutta mistään ihottumista esim. ei viety, tai pään lyömisistä esim. pulkkamäessä. Jouduinkin tulehtuneen ihon takia sairaalaan 2 viikoksi, että paranivat keinoihon alla. Onneksi olin aika rauhallinen lapsi, ettei tullut onnettomuuksia ja opin jo pienenä päättelemään, että otan panadolin päänsärkyihin ja opettelen desinfioimaan ja laittamaan laastarin, koska äiti ahdistui ja isä lähinnä naureskeli tai vihastui. Tämä 80/90-luvulla. 

Ennen sentään tajuttiin ettei jokaisesta pikku kraapuksesta kuole. Lääkäriin mentiin kun oli tosi hätä. Tuolloin ei tarvinnut jonottaa terveyskeskuksessa tuntitolkulla kun vanhemmat ei olleet esittelemässä jokaista kersansa naarmua. Nykyään vanhukset eivät saa hoitoa kun lapsiperheet tukkivat päivystykset.

Putosin ala-asteikäisenä toisen kerroksen korkeudelta niskoilleni/ylähartioilleni maahan. Kaverit hakkasi selkään, että henki alkaisi kulkemaan. Kävelin 3-4km kotiin yläkroppa halvaantuneen tuntuisena ja menin sänkyyn.

Vanhemmat alkoi kyselemään onko vialla, kun liikun niin oudosti. Pari päivää makaamista ja olo alkoi helpottaa. Ei käyntiä terveydenhoidossa.

Nykyään OK, mitä nyt röntgenkuvissa rintarangassa vanhat jäljet murtumista.

Putosin n. 3-4 m jyrkänteeltä ja pökerryin 3-vuotiaana. Ei voinut tapahtua kun vain muita lapsia silminnäkijöinä. Tämän lisäksi kolme muuta aivotärähdystä, joihin liittyi useamman minuutin tajuttomuutta. Mutta sairaalaan ei viety. Sain epilepsian.

Koko kroppa meni äkkiä vesirakkulaiseksi ja kurkkua alkoi kutittamaan kun olin ehkä 9 tai 10. Äiti ja isäpuoli vaan katseli, mutta isä vei sairaalaan noin 6 tuntia myöhemmin kun soitin sille. Oli anafylaktinen shokki ja sain kortisonia. Allergioita ei hoidettu ja sain astman.

Mursin todennäköisesti solisluun, mutta sairaalaan ei viety vaikka käsi petti kuukausien ajan alta.

Viilsin peukalon pään luuhun asti mattopuukolĺa, 7 vuotiaana. Haava repsotti auki kuin naurava nakki. Sitten se alkoi päivien kuluessa puskea kelta vihreää märkää ja särki ja tykytti koko ajan, mutta vasta kun reunat alkoivat mustumaan ja itkin sen olevan ehkä kuolio vietiin lääkäriin. No sain vahvat antibiootit ja haavaa puhdistettiin, mutta tikkaus oli myöhäistä.

Hui kun karmivia kokemuksia ihmisillä.

Itse olen syntynyt loppuvuodesta 89. Isovanhemmat olivat molemmat varakkaita, lääkäreitä ja hoitsuja ammateiltaan. Omat vanhempani olivat silti ihan köyhiä ja vastuuttomia, pashaduuneissa. Isä piti meistä paremmin huolta ja kärräsi lääkäriin jos piti. Iskä kuitenkin häipyi kuvioista kun olin 7. 

Äitini on varmaan hullu narsisti. Olin monta päivää 40 asteen kuumeessa eikä vienyt mua lääkäriin. Eikä herunut hoivaa tai sympatiaa. Onneksi kuume lähti pois sitten itsekseen. 

Kerran yläasteikäisenä olin uimassa kavereiden kanssa. Uidessa sukelsin ja otsani osui kiveen. Kaverit soittivat ambulanssin. Minut vietiin tikattavaksi. Kun äiti kuuli että hänen pitää hakea mut päivystyksestä, ilmestyi hän sinne ihan raivona. Ja ambulanssikyydistä tuli 10 e lasku, kyllä olinkin huono lapsi ja siitä sain kärsiä. Otsa alkoi sitten myös mätiä ja siihen kasvoi valtava paise. Äiti nauroi sitä ja otti valokuvan. Lääkäriin ei menty. Olinhan just tullut niin kalliiksi sillä reissulla.

Näitä tarinoita riittäisi varmaan kirjan verran. 

Tähän seuraavaan olen vähän itsekin syyllinen: äiti oli paljon pois kotoa koska ei jaksanut meitä. Joskus ihan useitakin päiviä. Ikinä ei vastannut puhelimeen. Kerran äiti oli taas lähdössä autollaan. Istuin takakontin päälle ja kysyin minne se nyt taas lähtee ja kuinka kauaksi aikaa, pitääkö mun hoitaa eläinlauma ja sisaret. En saanut vastausta, mutta äiti painoi kaasua niin paljon että en pystynyt hyppäämään kyydistä, vaan lensin hiekkatielle sääret edellä. Jalat oli siis täysin verillä polvista alas päin. Ei yhtään ehjää nahkaa (etupuolella siis). Itkien yritin huuhdella hiekkoja pois. Äitini palattua karkureissultaan, ei tämä ollut yhtään pahoillaan vaan mun syy tämä oli. No niinhän se oli.

Hauskinta oli kun 13-vuotiaana soitin sossut (meidän isäpuoli pahoinpiteli meitä ihan äidin silmien edessä eikä äitiä kiinnostanut). Sossut ei ottaneet meitä huostaan. Kiinnostaisi tietää mitä äiti valehteli.

Minusta kasvoi täysin erilainen ihminen kuin äidistäni. Paitsi etten osannut aikuisena mennä lääkäriin. Kun sain omat lapset, en tiennyt minne piti mennä tai soittaa jos oli lääkärin tarvetta. Mieheni onneksi osaa hoitaa asian. Itse huomaan usein vähätteleväni lääkärin tarvetta. Siitä kun pääsisi vielä eroon.

Ei viety lääkäriin. Korvakipuun puhallettiin tupakansavua ja korva parani

Sama kuin nykyään omien lasteni kanssa. Tarpeen mukaan vietiin, sellaiset kolhut jotka hoitui kotihoidolla ja tarkkailulla hoidetaan niin. Itkeä saa aina kun siltä tuntuu ja vanhempi lohduttaa. 

vm79

Mulla on yliliikkuvat nivelet, mutta sain sen diagnoosin vasta 14-vuotiaana. Sitä ennen kukaan ei ottanut mun kipujani eikä pelkojani vakavasti kun en tietystikään itse osannut itseäni diagnosoida. Mun polvet siis on aivan surkeat. Ja koko keho on kauttaaltaan yliliikkuva. En esimerkiksi suostunut, siis kerrassaan kieltäydyin, koulun liikuntatunnilla tekemästä kuperkeikkaa, koska se tuntui niin pahalta. Sen takia jouduin opettajan silmätikuksi ja fysioterapeutille. Ihmeellistä, että se terapeuttikaan, niin sanottu ammatti-ihminen, ei ottanut mua todesta. Vasta sitten 14-vuotiaana kun polvi meni niin pahasti sijoiltaan, että ei pysynyt paikoillaan ja jouduin leikkaukseen, sain asianmukaisen diagnoosin. Ja otin puheeksi sen kuperkeikan. Kuulemma olisi ollut aito riski, että niska olisi mennyt sijoiltaan jos olisin suostunut. 

Vierailija kirjoitti:

Hui kun karmivia kokemuksia ihmisillä.

Itse olen syntynyt loppuvuodesta 89. Isovanhemmat olivat molemmat varakkaita, lääkäreitä ja hoitsuja ammateiltaan. Omat vanhempani olivat silti ihan köyhiä ja vastuuttomia, pashaduuneissa. Isä piti meistä paremmin huolta ja kärräsi lääkäriin jos piti. Iskä kuitenkin häipyi kuvioista kun olin 7. 

Äitini on varmaan hullu narsisti. Olin monta päivää 40 asteen kuumeessa eikä vienyt mua lääkäriin. Eikä herunut hoivaa tai sympatiaa. Onneksi kuume lähti pois sitten itsekseen. 

Kerran yläasteikäisenä olin uimassa kavereiden kanssa. Uidessa sukelsin ja otsani osui kiveen. Kaverit soittivat ambulanssin. Minut vietiin tikattavaksi. Kun äiti kuuli että hänen pitää hakea mut päivystyksestä, ilmestyi hän sinne ihan raivona. Ja ambulanssikyydistä tuli 10 e lasku, kyllä olinkin huono lapsi ja siitä sain kärsiä. Otsa alkoi sitten myös mätiä ja siihen kasvoi valtava paise. Äiti

Vähän ohis, mutta olen sun kanssa samaa ikäluokkaa ja myös minulla isovanhemmat olivat ihan elämässään menestyneitä, vanhemmat taas pienipalkkaisia huonoissa työmarkkina-asemissa. Olen joskus miettinyt, mikä tuon ikäluokan kohdalla meni pieleen.

Koulussa vieraalla paikkakunnalla pikkukaupungissa kävin 3 v. aikana kerran terveyskeskuksessa ja yhden kerran koulun terveystarkastuksessa because lama-ajan Suomi.