Kävikö lapsuudenkodissasi usein vieraita?

Joskus. Olivat olohuoneessa juttelemassa ja oli kahvia, keksiä pullaa.

Kävi ja aika usein oltiin itsekin kylässä. Äiti oli myös sellainen auttajatyyppi ja meillä yöpyi sijaa tarvitsevia. 

Kävi. Asuttiin maalla, ovi oli auki aina eikä ovikelloa edes ollut. Naapureita, sukulaisia yms. tuli ihan ilmoittelematta ja koputtelematta vaan sisään ja aina aikuiset joivat kahvit ja jutustelivat.

Kyllä kävi, sukulaisia yleensä. 

Siihen aikaan oli ihan normaalia käydä kylässä puolin ja toisin ja usein vielä. 

Nykyään ahdistaisi jos joku ramppaisi joka toinen päivä kylässä. 

Ei käynyt. Sukulaisia silloin tällöin ja naapurin rouva joskus äidin kanssa juttelemassa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi vaivautua vastaamaan tyhjänpäiväiseen huvikseen kyselyyn, kun sinua ei oikeasti kiinnosta niin että vastaisit edes itse omaan kysymykseesi.

Vastasinhan. Ap

Kyllä kävi

Minusta on ihan hirveää kesällä maalla, kun jotkut vain tulevat sisään ovesta, eivätkä lähde.

90-luvulla omassa lapsuudessani oli aivan tavallista, että ihmisiä poikkesi kylään aivan tuosta noin vain ovikelloa soittamalla. Nykyään  sovitaan kaksi viikkoa ennen vierailua, ja sekin saattaa suurella todennäköisyydellä peruuntua.

Vierailija kirjoitti:

90-luvulla omassa lapsuudessani oli aivan tavallista, että ihmisiä poikkesi kylään aivan tuosta noin vain ovikelloa soittamalla. Nykyään  sovitaan kaksi viikkoa ennen vierailua, ja sekin saattaa suurella todennäköisyydellä peruuntua.

Ei kaupungissa. Kaupungissa sovittiin jo 80-luvulla puoli vuotta etukäteen. Ap

Kyllä kävi. Ihan liikaa. Kun olin pieni lapsi, ei ollut vielä televisioita, ei tietokoneita. Ei myöskään juoksevia vesiä, sisävessaa, valmisruokia, sähköhellaa yms. Ei myöskään puhelinta, jolla olisi voinut sopia vierailusta. Vieraat vaan tulivat. Päättivät poiketa, kun menivät ohi ja meillä näkyi valot. Ihan hirveää. Meitä lapsia oli 7, äidillä oli kädet täynnä työtä ja he vaan työntyivät sisään kesken ruoanlaiton. . Olihan toki niinkin, että jos oli jotain asiaa, se piti tulla paikan päälle kertomaan, kun puhelinta ei ollut. En jaksa alkaa kertomaan, mitä kaikkea ikävää tuosta seurasi. Onneksi nykyään vierailusta voi sopia etukäteen. 

Kyllä kävi, sukulaisia, vanhempien ystäviä perheineen, naapureita... Ainoa sääntö oli, että ovikelloa pitää soittaa ja jos kauempaa tulee niin pitää sopia (äitini halusi siivota ensin). Ovi ei ollut koskaan lukossa. Pieni suomalaiskaupunki (top 10:ssä kuitenkin), 90-luku.

Vierailija kirjoitti:

Ei käynyt, isäni alkoholisti ja äiti mielenterveysongelmainen. Koti oli aina sotkuinen, rahasta pulaa, me lapset näimme nälkää. Meille ei saanut kaveritkaan tulla, ja jo lapsena opin häpeämään taustaani. Kotihäpeä ei ole minusta poistunut vielä keski-iässäkään.

Kotihäpeä! Sama täällä, melkein samalla taustatarinalla. Stressaan kutsua tuttuja kylään, sillä pienikin sotku hävettää, sekä keskeneräinen sisustus ja aivan kaikki. Lapsena koin aina alemmuuskompleksia jos jollain oli todella siisti koti ja vanhemmat (äiti) iloisena vastassa kysymässä asioita ja laittamassa ruokaa. Meille mennessä sain ihan itse tarjota kavereille paahtoleipää. Joskus kun paras ystävä oli yökyläilemässä hän valitteli nälkää. Itse olin tottunut siihen että lämmintä ruokaa taisi olla kerran päivässä. 

Äitini oli perhepäivähoitaja, joten rasittava joukko lapsia ilmaantui kotiimme joka arkipäivä aikaisin aamulla. He eivät nyt ehkä kuitenkaan olleet vieraita. Muutoin vieraita kävi harvoin, ehkä pari kertaa vuodessa sekä jouluna. Vanhempani eivät erityisemmin pitäneet vieraista eivätkä itsekään juuri käyneet vierailuilla muualla. Mutta vietin itse pitkät kesät lapsena mummolassa Pohjanmaalla. Siellä koko ajan joku tuli ja meni. Ovi kävi tuon tuostakin. Oli myös kyläluutia, jotka ilmaantuivat säännöllisesti kahvin himoissa paikalle. Suurimmalle osalle tarjottiin, mutta muutamalle valitulle luudalle vähän harvemmin. Kivaa elämää oli se! 

Vain jouluisin.

Ei käynyt. Vanhemmillani ei ole ystäviä.