Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Koko elämän jatkunut surumielisyys
06.05.2025 |
Olen koko elämäni ajan kantanut mukana jotain selittämätöntä melankolisuutta ja surumielisyyttä, muistan jo ihan lapsena tunteneeni tällaisia tunnetiloja. Ajoittain elämän varrella on ollut myös selkeitä masennusjaksoja etenkin menetysten tai muutosten seurauksena. On ollut myös hyviä ja onnellisia aikoja, mutta surumielisyys ja melankolisuus tuntuvat kulkevan aina mukana vähintään taustalla, jolloin on aika vähän ollut jaksoja jolloin olisin pystynyt olemaan ihan täysin rinnoin pidemmän aikaa onnellinen. Ei tämä minusta välttämättä ulospäin näy ja pääasiassa olen ollut ihan työ- ja toimintakykyinen, lukuunottamatta kaikkein vaikeimpia masennusjaksoja. Mutta sellainen raskas tunne on lähes koko ajan vähintään taustalla.
Olen käynyt psykoterapian ja sitä kautta tiedostan, että esimerkiksi äitini masennus lapsuusaikanani on vaikuttanut minuun. Kiintymyssuhteissa on ollut turvattomuutta. Mutta mitä tälle voi tehdä? Useita lääkityksiä on kokeiltu, mutta eivät ne ole tilannetta korjanneet. Se suru tuntuu olevan jotenkin syvemmällä kuin vain oiretasolla. Psykoterapiaan ei enää ole mahdollisuutta.
Onko muilla kokemuksia tai ajatuksia tällaisesta?
Kommentit (25)
On! Olen aina ollut surumielinen ja yliherkkä. Tämäkin kirjoituksesi sai minut itkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en oikein tiedä olenko surumielinen vai en. Katkera olen joistain asioista eräille henkilöille. Kaipa se, että tiedän ettei mikään tule koskaan muuttumaan heidän suhteensa, saa minussa surumielisyyttäkin aikaan. Toinen on ihmisviha, josta kärsin. En todellakaan yritä pitää ihmisistä, se ei tule tapahtumaan, mutta onhan se surkeaa kun on niin vihainen ihmisille. Raskasta henkisesti. Myös se missä jamassa tämä maa ja maailma oikeastaan kokonaisuudessaan on. Tai länsimaat. Kaikki h*lvetin byrokratiapaskat. En jaksa niistä sen enempää selostaa. Nekin aiheuttavat surumielisyyttä, koska olen niin väsynyt vihaamaan kaikkia. Vihaamaan systeemiä ja kaikkea. En yritä päästä vihasta eroon. Olen mikä olen.
Minulla alkoi surumielisyys 12 vuotiaana kun isäni kuoli, sen jälkeen olen todella tuntenut oloni turvattomaksi.
Jäin äidin kanssa kahden ja äitini ei enää huomioinut minua kun uusi miesystävä muutti meille vastustuksistani huolimatta, sen jälkeen on pitänyt pärjätä yksin ja surussa josta ei koskaan ole edes puhuttu sanakaan äitini kanssa, tosin
hän on jo kanssa kuollut.
On tuttua. Minulla on traumalapsuus, joten ei ole tarvinnut ihmetellä mistä tämä kumpuaa, mutta pois se ei mene.
Tavallaan olen hyväksynyt asian. Sen, etten tule koskaan olemaan kokonaisvaltaisen onnellinen. Elämässäni on ollut paljon hyvää ja koen kyllä onnentunteita, mutta se melankolia on silti aina olemassa. Niinä parhaimpinakin hetkinä jossain taustalla. Yritän ajatella, että olen ollut niin onnellinen, kuin minun on mahdollista olla ja se saa riittää.
Kyllä. Varsinkin yksin ollessa.
Jos mulla on seuraa, mieliala on hyvä, nautin elämästä ja olen onnellinen. Kun olen yksin, tuntuu että kaikki maailman murheet vyöryy päälle ja kaataa kokonaan. Itkeskelen ja mietin välillä jopa elämän lopettamista, vaikken sitä kuitenkaan aio tehdä. Mutta se olo on niin hirveän surkea.
Joskus lehtihaastattelussa joku kertoi samanlaisesta tunteesta, mustasta möykystä joka hyökkää päälle yksin jäädessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tuttua. Minulla on traumalapsuus, joten ei ole tarvinnut ihmetellä mistä tämä kumpuaa, mutta pois se ei mene.
Tavallaan olen hyväksynyt asian. Sen, etten tule koskaan olemaan kokonaisvaltaisen onnellinen. Elämässäni on ollut paljon hyvää ja koen kyllä onnentunteita, mutta se melankolia on silti aina olemassa. Niinä parhaimpinakin hetkinä jossain taustalla. Yritän ajatella, että olen ollut niin onnellinen, kuin minun on mahdollista olla ja se saa riittää.
Kuulostaa tutulle. Ehkä itsekin pitäisi yrittää vain hyväksyä asia. Tämä on vain kovin raskasta. Ap
On tuttua. Joskus aikuisiällä vasta kokeilin masennuslääkkeitä useampia. Yllättäen löytyikin yksi, joka auttoi ja olotila helpottui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tuttua. Joskus aikuisiällä vasta kokeilin masennuslääkkeitä useampia. Yllättäen löytyikin yksi, joka auttoi ja olotila helpottui.
Mikä lääke sinulla auttoi?
Samankaltaista on myös. Tunnistin tämän selittämättömän melankolisuuden jo hyvin pienenä. Aikuisena selvisi traumoja lapsuudesta ja niitä käsittelin, surumielisyys kuitenkin pysyy. Nyt oikeastaan olen oppinut arvostamaan sitä.Näen siinä myös jotain kaunista ja herkkää ja tunnen vahvasti monia asioita, enkä vaihtaisi sitä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Varsinkin yksin ollessa.
Jos mulla on seuraa, mieliala on hyvä, nautin elämästä ja olen onnellinen. Kun olen yksin, tuntuu että kaikki maailman murheet vyöryy päälle ja kaataa kokonaan. Itkeskelen ja mietin välillä jopa elämän lopettamista, vaikken sitä kuitenkaan aio tehdä. Mutta se olo on niin hirveän surkea.
Joskus lehtihaastattelussa joku kertoi samanlaisesta tunteesta, mustasta möykystä joka hyökkää päälle yksin jäädessä.
Näitä itkupäiviä tullut myös, todella syväntuntuista yksinäisyyttä vaikka kaikki olisi suht hyvin elämässä. Olen vain käynyt keskusteluja itseni kanssa, mistä se voisi johtua jne. Yleensä syy selviää kun sukeltaa. Vähän niin kuin hoivaisin pientä lasta sisälläni ja kerron että joku on aina läsnä, et ole yksin. Se helpottaa ja auttaa jaksamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tuttua. Joskus aikuisiällä vasta kokeilin masennuslääkkeitä useampia. Yllättäen löytyikin yksi, joka auttoi ja olotila helpottui.
Mikä lääke sinulla auttoi?
Venlafaxin. Useampia kokeilin, mutta niistä ei ollut apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko miettinyt eri asioiden vaikutusta suhun. Säätila, ionit ilmassa, ympäristö, liikenne, työpaikka ja kaikki. Moni asia voi vaikuttaa. Musiikin taajuudet, tv. Positiivista saa jos tekee jotain muutoksia ja tiedostaa miten saa positiivisemman taajuuden. Kenen melankolisuutta kanavoi vai omaa. Mistä tulee iloa. Alkoholi voi tehdä myös melankoliaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hengellinen kirjallisuus. Erityissuosituksena ankeutta vastaan suosittelen tibnetin buddhalaisia kirjoituksia. Vaikka Kuolema on läsnä kaikkialla, hyvät kirjoitukset ovat huutoja kuolemaa vastaan koska ne ovat tarkoiteetu eläville. Monet tiivetiläiset hengellliset kirjouitukset alkavat toivotuksilla ilolle ja ne päättyvät toivotuksille ilolle JA vaikka ne käsittelisivät kuolemaa. Todellakin kannattaa tutustua.
Suosittelen Susan Cainin kirjaa "Tunne melankolian eheyttävä voima".
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen Susan Cainin kirjaa "Tunne melankolian eheyttävä voima".
Kiitos vinkistä
Tuttu tunne.
Sain tietää aikuisena, että äitini kärsi masennuksesta, kun olin alle kouluikäinen.
Samoin sin tietää äitini idän tehneen itsemurhan kun äitini oli 13-vuotias.
T:noäimim. Assburger
Sain tietää äitini isän tehneen itsemurhan, siis.
Juu, tuttua on. Olen tuntenut lapsuudesta lähtien dystymiaa mutta ajattelen sen johtuvan siitä että otan elämän vakavasti.
Alue: Aihe vapaa
Up