Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Koko elämän jatkunut surumielisyys
06.05.2025 |
Olen koko elämäni ajan kantanut mukana jotain selittämätöntä melankolisuutta ja surumielisyyttä, muistan jo ihan lapsena tunteneeni tällaisia tunnetiloja. Ajoittain elämän varrella on ollut myös selkeitä masennusjaksoja etenkin menetysten tai muutosten seurauksena. On ollut myös hyviä ja onnellisia aikoja, mutta surumielisyys ja melankolisuus tuntuvat kulkevan aina mukana vähintään taustalla, jolloin on aika vähän ollut jaksoja jolloin olisin pystynyt olemaan ihan täysin rinnoin pidemmän aikaa onnellinen. Ei tämä minusta välttämättä ulospäin näy ja pääasiassa olen ollut ihan työ- ja toimintakykyinen, lukuunottamatta kaikkein vaikeimpia masennusjaksoja. Mutta sellainen raskas tunne on lähes koko ajan vähintään taustalla.
Olen käynyt psykoterapian ja sitä kautta tiedostan, että esimerkiksi äitini masennus lapsuusaikanani on vaikuttanut minuun. Kiintymyssuhteissa on ollut turvattomuutta. Mutta mitä tälle voi tehdä? Useita lääkityksiä on kokeiltu, mutta eivät ne ole tilannetta korjanneet. Se suru tuntuu olevan jotenkin syvemmällä kuin vain oiretasolla. Psykoterapiaan ei enää ole mahdollisuutta.
Onko muilla kokemuksia tai ajatuksia tällaisesta?
Kommentit (25)
Itse tunnistan ehkä liiallisenkin herkkyyden ja myötätunnon painon. Minulle kerrotaan helposti murheita, olen siis hyvä kuuntelija.
Olin / olen edelleen isin tyttö, isi kuoli jo 20v sitten, evakkona. Joku juurettomuus on minussakin, karjalaisuus. Itketään ilosta, mutta etenkin surusta... päälle päin olen hyvinkin iloinen ihminen, herkkyyttäni ei moni tiedä.
Joskus mietin miksi murehdin maailman sotia, ilmastonmuutosta, läheisten vanhusten sairautta, kuolemaa loputtomiin, eihän ne ole asioita, mihin voisin mitenkään vaikuttaa.
Toiset taas näyttää porskuttavan loputtoman itsekeskeisyyden viitassa läpi elämän, potkien heikompia tieltään...
Julminta kai mitä kuulin, kun olin SPR kerääjänä nälkäpäivänä. Mies sanoi lähes tyrmistyneenä: No en tietenkään anna rahaa, nehän nyt sattui syntymään sinne. Yhtä lailla voisin itse olla se, joka kärsisi nälkää, eikä odottaisi kenenkään apua. Se nyt on sattuman kauppaa mihin synnytään! Kenenkään ei pidä siitä piitata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnistan ehkä liiallisenkin herkkyyden ja myötätunnon painon. Minulle kerrotaan helposti murheita, olen siis hyvä kuuntelija.
Olin / olen edelleen isin tyttö, isi kuoli jo 20v sitten, evakkona. Joku juurettomuus on minussakin, karjalaisuus. Itketään ilosta, mutta etenkin surusta... päälle päin olen hyvinkin iloinen ihminen, herkkyyttäni ei moni tiedä.
Joskus mietin miksi murehdin maailman sotia, ilmastonmuutosta, läheisten vanhusten sairautta, kuolemaa loputtomiin, eihän ne ole asioita, mihin voisin mitenkään vaikuttaa.
Toiset taas näyttää porskuttavan loputtoman itsekeskeisyyden viitassa läpi elämän, potkien heikompia tieltään...
Julminta kai mitä kuulin, kun olin SPR kerääjänä nälkäpäivänä. Mies sanoi lähes tyrmistyneenä: No en tietenkään anna rahaa, nehän nyt sattui syntymään sinne. Yhtä lailla voisin itse olla se, joka kärsisi nälkää, eikä odottaisi kenenkään apua. Se nyt on sattuman k
Ehkä se ei ollut oikeasti julmaa, vaan hän on ehkä kokenut elämässään, että kukaan ei ole auttanut häntä.
Kyllä tuollainen kommentti on julma - ja kylmä ja ajattelematon ja mitä muuta. Toki siihen on syynsä, ehkä se ehdottamasi. Mutta ei se siitä vähemmän julmaa tee.
Täällä myös yksi lapsuudesta asti surumielinen. Osaksi taustalla on traumat (vanhemman vakava sairastuminen kun olin pieni, koulukiusaaminen ja muuta), osaksi se on perinnöllistä johtuen myös suvussa kulkevista nepsypiirteistä (autismi, adhd).
Paras lääkkeetön hoito jatkuvaan masennukseen on oman kokemukseni mukaan kova liikunta. Se ei ole mukavaa ja kaikkea muuta kuin helppoa kun kierre on päässyt syventymään tarpeeksi, mutta se auttaa pysymään pinnalla ja pitää huolen edes kohtalaisesta nukkumisesta. Haittapuoli on se, että kun ikää tulee lisää niin liikunnalla on helppo rikkoa paikkojaan. Alkoholi pahentaa mielenterveyden oireilua, ja onneksi se ei ole koskaan maistunut minulle vaikka suvussa on alkoholistejakin.
Iän myötä olen nyös hyväksynyt sen, etten tule pääsemään masennuksesta kokonaan eroon ja joudun syömään mielialalääkkeitä säännöllisinä kuureina. Parhaiten on toiminut aktivoivat lääkkeet kuten Voxra/buproprioni, SSRI-lääkkeistä on ollut vain haittaa. Jos on vähääkään epäilystä neurokirjon piirteistä niin ne kannattaa tutkituttaa, koska masennus ja ahdistus on yleisimpiä rinnakkaissairauksia niiden kanssa. Ne voivat helpottaa kun nepsyoireilu on saatu hallintaan. Nepsydiagnoosi voi myös mahdollistaa lisäterapian ja muita tukimuotoja.
Masennusalttius on perkeleestä, ja toivon voimia kaikille sen kanssa painiville.
Alue: Aihe vapaa
Minä olen alakuloisen ja valittavan äidin lapsi. Tunnen, olen aina tuntenut, ilon olevan jotenkin väärin ja lapsellista. Silti olen perusluonteeltani kevytmielinen ja jopa iloinen suurimman osan aikaa. Aina nämä eivät ole valintoja.