Onko teillä ollut elämässä tilanne että olette aivan umpikujassa?

Vierailija kirjoitti:

Liian monta kertaa. Tälläkin hetkellä. 

Tämä taitaa olla se minun viimeinen umpikujani. Yritin vielä kerran päästä kiinni normaaliuteen ja edes hieman onneen. Taas epäonnistuin. Nyt ei ole enää mahdollisuuksia. Itken joka päivä, hakkaan päätäni seinään, makaan vain pimeässä huoneessa epätoivon vallassa. En vain jaksa. Olen luovuttanut.

Kun ajattelet, ettei sinulla ole enää mahdollisuuksia ja itket joka päivä ja hakkaat päätäsi seinään ja makaat pimeässä huoneessa epätoivon vallassa niin siksi et jaksa ja olet luovuttanut. Noista asioista on tullut sinulle tapa. 

Muuta eli käännä ne (ajatuksesi) toisinpäin: minulla on vielä mahdollisuuksia ja olen kiitollinen siitä jokaisena päivänä ja arvostan itseäni ja elämääni ja olen toimintakykyinen. Kun sen uuden saamiseen elämään tarvitsee toimia siihen suuntaan, koska muuten hyvät asiat eivät voi tulla elämään. 

Mennyt on mennyttä ja eilinen päivä on mennyt - ei muistella sitä enää vaan annetaan anteeksi itselle ja muille ja huomenna on uusi päivä. Kun opimme miten ei kannata toimia niin voimme oppia uudet toimintatavat.

Aika auttaa. Ellet ole kuolemansairas, asiat voisivat olla pahemminkin. Anna itsellesi aikaa ja yritä löytää asioita joista saat jonkinlaista mielihyvää. Loppuelämän toimeentulotukiasiakkuuskaan ei ole kuolemantuomio. Uusi asunto löytyy, ellet saa häätöä perutuksi esim. saamalla rästeihin apua sosiaalitoimesta. Kaikki näyttää mustalta juuri nyt, mutta se ei tarkoita että nykyinen tuska jatkuu loputtomiin. Hae rohkeasti apua. Terveydenhuollosta, sosiaalipalveluista, seurakunnalta, asumisneuvonnasta. Kerro ahdingosta kaverille, jos sellainen on. 

Voimia

Kauhein vuosi takana. Oli työttömyys ja riitaa läheisten kanssa, koiranikin kuoli. Tuntui että ystävätkin hylkäsi kun en ollut enää iloinen itseni. Pelastauduin sillä että muutin kauas uuteen kaupunkiin. Sain jättää vanhan elämän taakse. Ei ole töitä eikä ystäviä täälläkään, mutta pärjään. Yritän olla kiitollinen että on kiva asunto ja terveyttä. Ja ajatella vain positiivisia ajatuksia. Ilmaista huvia antaa taide ja luonto. Elämä kantaa. 

Kyllä. Juuri nyt olen vuoden verran elänyt tunnelmissa, että minun olisi parempi ilman maailmaa, ja maailman ilman minua. Kokonaisuutena. En pääse tästä yli enkä ympäri.

Vierailija kirjoitti:

Miten sitä raamatussa sanotaankaan. Jotenkin se meni niin, että pitää olla rohkeutta muuttaa ne asiat mitä voi, tyyneyttä hyväksyä ne asiat mitä ei voi muuttaa, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. 

Ei tuo ole Raamatusta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tyyneysrukous

Jäin työttömäksi ammatista, jota olin tehnyt 17 v. Samaan aikaan kuoli läheisiä. Hain töihin ja kouluihin. Mistään ei meinannut tulla mitään. Olin yhdellä työkkärin kurssilla. Autoin psyykkisesti ja fyysisesti sairasta läheistäni, kun yhteiskuntaa ei kiinnostanut. Hän teki lähtöä tästä maailmasta ja haukkui elämäänsä h**vetiksi. Ajattelin, elänköhän minäkin jossain vastaavassa. Oli kauniita päiviä, mutta ne eivät tuntuneet siltä, kun mitkään vaipat eivät toisella pidä, on deliriumia ja ei saada hoitoon. On vain yhteisöllisen asumisen paikkoja. Aloin polttamaan tupakkaa uudestaan, jonka lopetin. Pääsin opiskelemaan ja oli raskasta ja yksinäistä työtä ryömiä pohjalta ylös. Oli taas hautajaiset. Kyllä "kuopan ylhäällä oli kannustusta, että koita ryömiä kuopasta ylös, mutta oli kuvainnollisesti kuin juoksuhiekkaa".

Miten olen selvinnyt? Soitan ihmisille ja yritän jakaa ongelmia. Jos olo on erittäin huono, olen ottanut yhteyttä miepä-puolelle, vaikka se minua hävettää. Ohjaan ihmisiä avun piiriin, jos huomaan, etten yksin jaksa heidän kanssaan. Ei tarvitse välttämättä pitkiä terapioita, että jo se, että uskaltaa kertoa tilanteestaan jollekulle, helpottaa oloa. Sain yhden miehenkin käymään työpsykologilla 3 kertaa ja se helpotti minunkin oloa.

Käyn sunnuntaisin messuissa kirkossa. Käyn ryhmässä juttelemassa. Sain kesätyön.

Minun mielestäni umpikuja on vain täydellinen terveyden pettäminen tai läheisen sellainen. Näille ei voi aina oikein yhtään mitään. Muut asiat voi yrittää itse hoitaa paremmalle tolalle.

Lapsi melkein kuoli hätäsektion jälkeen ja joutui teholle. Sittemmin lapsi oli vielä hoitovirheen takia eri sairaaloissa melkein kaksi kuukautta. Lapsesta tehtiin synnärillä lasu, koska olen aiemmin kärsinyt masennuksesta ja myönsin neuvolassa käyttäneeni joskus enemmänkin alkoholia. Kuukausien kotikäyntien jälkeen todettiin ettei tarvita enää perhetyötä tai psykologia yms. 

Vasta kun kaikesta on ollut jo aikaa olen voinut alkaa käsitellä noita asioita. Sitäkin ennen yritin puuhastella kaikenlaista projektia ja ihmettelin kun mistään ei tule mitään. Ei oikein auta muu kuin se, että saan itkeä rauhassa.

Kerro luottamuksella, supo ja poliisi ei massavalvo kansainvälisten häiriköidensä kanssa tätä osoitetta. 

Varmasti on tuntunut että on umpikujassa vaikka tässäkin ketjussa on paljon pahempaa kokeneita. Ja muutama tosi tyhmä neuvo josta paistaa läpi asenne että lakaistaan vaan kaikki p*ska maton alle kuten isovanhemmat ovat opettaneet. 

Joskus on niin paha olla että menee eteenpäin sekunti kerrallaan ja hengittää, ei siinä hetkessä muuta voi. Psykiatriset sairaudet ovat yksilöllisiä, ei voi vain sanoa että ota lääkkeet tai mene terapiaan, jos joku on auttanut kumminkaimaa niin se ei välttämättä auta sinua. Talousvaikeuksissa varmaan tärkeintä on pysäyttää velkaantuminen ja sitten miettiä että mistä päästä laskujen maksamisen aloittaa, pienimmästä vai suurimmasta. Useimmille varmaan on tärkeintä se että kokee tekevänsä edes jotain, jo se että ei pahenna omaa tai jonkun muun tilannetta on askel oikeaan suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Voi, monesti. Ensimmäinen mieheni, jonka kanssa minulla on kolme lasta, rakastui lasten päiväkodin tätiin. Erosimme ja uusi vaimo aloitti järjettömän vihakampanjan minua vastaan, sain monta vuotta silkkaa pskaa niskaani sekä exältä, että häneltä. Lapset onneksi eivät kääntäneet selkäänsä minulle, päinvastoin. Menin uudelleen naimisiin, saimme yhteisen lapsen. Mies sairastui psyykkisesti, mutta ei halunnut hoitoa/lääkitystä ja minä en jaksanut jatkuvaa omien lasteni dissaamista ja erosimme. Ostin kiireellä asunnon, jossa lopulta olikin vakava kosteusvaurio ja jouduin yksin maksamaan valtavan remontin kulut, myyjän vastuu oli umpeutunut. Jouduin ulosottoon, jota on jatkunut näihin päiviin asti. Olen yksin kasvattanut lapset, isät eivät ole juurikaan osallistuneet, vanhempien lasten isä on kuollut. Vaikeaa on ollut, rahaa ei ole koskaan, vaikka teen töitä hiki hatussa, 1/3 menee ulosottoon joka kuukausi. Sairastuin vakavasti viime syksynä, olin yli pu

Sinä olet sankari. Tämä ei ole sarkasmia vaan ihan oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

No mulle tuli konkurssi. Koti myytiin. Ei yhtään rahaa. Puoliso lähti. En jaksa kirjoittaa enempää tää on vaan jokapäiväistä tuskaa ja koko ajan tulee pahempia asioita mitä en olis voinut kuvitella. Ap 

Hei, ap. Miksi puoliso lähti? Olisi hyvin voinut pysyy vierellä ja sinnitellä vähäisilläkin rahoilla. Miksi puolisoilla pitää olla niin materialistisiä. Olen hyvin pahoillani puolestasi, ap. Oliko teillä lapsiakin? Voimia sulle!

Vierailija kirjoitti:

Lapsi melkein kuoli hätäsektion jälkeen ja joutui teholle. Sittemmin lapsi oli vielä hoitovirheen takia eri sairaaloissa melkein kaksi kuukautta. Lapsesta tehtiin synnärillä lasu, koska olen aiemmin kärsinyt masennuksesta ja myönsin neuvolassa käyttäneeni joskus enemmänkin alkoholia. Kuukausien kotikäyntien jälkeen todettiin ettei tarvita enää perhetyötä tai psykologia yms. 

Vasta kun kaikesta on ollut jo aikaa olen voinut alkaa käsitellä noita asioita. Sitäkin ennen yritin puuhastella kaikenlaista projektia ja ihmettelin kun mistään ei tule mitään. Ei oikein auta muu kuin se, että saan itkeä rauhassa.

Voi mä olen niin pahoillani. Ymmärrän, että jos ei mietitä nyt lapsen menettämisen pelkoa jne, kamalinta henkisesti tuossa voi olla se, että olisit itse tarvinnut tunnetta, että sinua kannatellaan. Sen sijaan sinua kuormitettiin lisää, koska tuossa hoidettiin meidän muiden kollektiivista pelkoa koska kaikille pitäisi pystyä takaamaan onnellisempi lapsuus kuin minulle. Että yhdellekään lapselle ei tapahtuisi pahaa. Ja sitä jaettua pelkoa vasten sinä olit vain hiekkaa rattaassa.

Suomalaisten pitäisi lopettaa se pelkääminen nyt lopultakin. Meitä ajetaan kuin poroja aitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulle tuli konkurssi. Koti myytiin. Ei yhtään rahaa. Puoliso lähti. En jaksa kirjoittaa enempää tää on vaan jokapäiväistä tuskaa ja koko ajan tulee pahempia asioita mitä en olis voinut kuvitella. Ap 

Hei, ap. Miksi puoliso lähti? Olisi hyvin voinut pysyy vierellä ja sinnitellä vähäisilläkin rahoilla. Miksi puolisoilla pitää olla niin materialistisiä. Olen hyvin pahoillani puolestasi, ap. Oliko teillä lapsiakin? Voimia sulle!

Ei se ole ainoa syy. Meillä pitkä liitto hajosi, ja miehen työttömyys osui samoihin aikoihin. Lähdin osittain siksi, koska koin olevani taloudellinen rasite. Siihen aikaan ei ollut kummoisia tukia avopuolisolle jne. Ei se ole materialismia vaan olin huolissani, että taloudelliset paineet valmiiksi raskaassa tilanteessa olisivat liikaa. Hajotin mieluummin perheen kuin sen jäsenet. No, ei sekään ihan optimaaliaesti mennyt, mutta pakko oli tehdä jotain ratkaisuja.

Vierailija kirjoitti:

Voi, monesti. Ensimmäinen mieheni, jonka kanssa minulla on kolme lasta, rakastui lasten päiväkodin tätiin. Erosimme ja uusi vaimo aloitti järjettömän vihakampanjan minua vastaan, sain monta vuotta silkkaa pskaa niskaani sekä exältä, että häneltä. Lapset onneksi eivät kääntäneet selkäänsä minulle, päinvastoin. Menin uudelleen naimisiin, saimme yhteisen lapsen. Mies sairastui psyykkisesti, mutta ei halunnut hoitoa/lääkitystä ja minä en jaksanut jatkuvaa omien lasteni dissaamista ja erosimme. Ostin kiireellä asunnon, jossa lopulta olikin vakava kosteusvaurio ja jouduin yksin maksamaan valtavan remontin kulut, myyjän vastuu oli umpeutunut. Jouduin ulosottoon, jota on jatkunut näihin päiviin asti. Olen yksin kasvattanut lapset, isät eivät ole juurikaan osallistuneet, vanhempien lasten isä on kuollut. Vaikeaa on ollut, rahaa ei ole koskaan, vaikka teen töitä hiki hatussa, 1/3 menee ulosottoon joka kuukausi. Sairastuin vakavasti viime syksynä, olin yli puoli vuotta sairauslomalla, tulot laskivat, mutta laskut eivät. Nyt olen palaamassa töihin, toivon että tilanne tästä pikkuhiljaa helpottuisi. Mutta kaikesta selviää, kun on pakko. 

Ikävä kuulla, tsemppiä. Olen ihan tavallinen suomalainen, jonka oma elämä on ihan ok. En ole suurituloinen tms. mutta tällaisia tarinoita kuullessa, tulee aina mieleeni, että jospa kaikki voisimme lahjoittaa vaikka 10 euroa, niin menisi oikeaan kohteeseen. Ei yhtään kiinnosta tehdä lahjoituksia suurten organisaatioiden kautta, joissa suuri osa rahasta menee organisaation pyörittämiseen ja loppukohteessa usein korruptioon. Kunpa olisi keino, jossa voisi nimettömänä auttaa oikeasti apua tarvitsevaa suomalaista. Tiedän, että monta huijausta on näissä narutettu, eli ei ole helppoa.

Korona-aikana paloin loppuun, oli ne poikkeuslait. En ehtinyt ja sitten pystynyt nukkumaan ja pitämään huolta omasta terveydestä. Unettomuus ja stressioireilu syveni hel*etiksi. Sydän hakkasi, muisti pätki, ruoka tuli välillä ylös tai läpi. Tuntui että viimeisillä voimilla raahaudun töihin ja siellä unohdan itseni. Lopulta halusin kuolla tai sairastua itse, että se loppuisi.

Koin olevani vain kasvoton ratas suuressa koneessa, kun hajoan minulla ei ole mitään väliä. Vieläkin olen vihainen etten saanut työterveydestä apua. Todettiin että koronan takia ei ole vastaanotot auki, mene terveysasemalle. Mietin vain mitä he teki tuon ajan. Terkkarista sitten puhelinreseptejä hätäisellä harkinnalla, ihmiset oli kovilla sieläkin. Samaan aikaan kotona kaikki etäili, se oli kamalaa. Halusin rauhaa ja seinät kaatui päälle suhteessakin. Yksityispuolelta sain lopulta harkitun lääkityksen ja pidemmän sairauslomapätkän toipua. Luonto auttoi valtavasti, siellä kukaan ei vaadi. Sain olla rikki ja parantua.

Nyt on uusi työpaikka ja olen oppinut paremmin pitämään puoliani. Tiedän että olen arvokas läheisille, en työpaikalle. Se on laittanut asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Stressinsietokyky ei ole entisensä, joten en voisikaan palata aiempiin tehtäviin. Nykyään olen valmis lähtemään kortistoon, kassatöihin tai vaikka telttaan asumaan vastaavassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulle tuli konkurssi. Koti myytiin. Ei yhtään rahaa. Puoliso lähti. En jaksa kirjoittaa enempää tää on vaan jokapäiväistä tuskaa ja koko ajan tulee pahempia asioita mitä en olis voinut kuvitella. Ap 

Hei, ap. Miksi puoliso lähti? Olisi hyvin voinut pysyy vierellä ja sinnitellä vähäisilläkin rahoilla. Miksi puolisoilla pitää olla niin materialistisiä. Olen hyvin pahoillani puolestasi, ap. Oliko teillä lapsiakin? Voimia sulle!

Ei se ole ainoa syy. Meillä pitkä liitto hajosi, ja miehen työttömyys osui samoihin aikoihin. Lähdin osittain siksi, koska koin olevani taloudellinen rasite. Siihen aikaan ei ollut kummoisia tukia avopuolisolle jne. Ei se ole materialismia vaan olin huolissani, että taloudelliset paineet valmiiksi raskaassa tilanteessa olisivat liikaa. Hajotin mieluummin perheen kuin sen jäse

Huoh. "Puoliso lähti" kääntyikin niin, että itse lähdit ja hajotit perheen.

Tarkkuutta ja rehellisyyttä, kiitos.

-sivusta

Vierailija kirjoitti:

No mulle tuli konkurssi. Koti myytiin. Ei yhtään rahaa. Puoliso lähti. En jaksa kirjoittaa enempää tää on vaan jokapäiväistä tuskaa ja koko ajan tulee pahempia asioita mitä en olis voinut kuvitella. Ap 

Älä mieti mitä menetit. Mieti mitä kivaa voit juuri tänään tehdä. Älä vertaa itseäsi muihin. Elä omaa elämääsi. Nyt helpottaa, koska enää ei tarvitse taistella. Usko tai älä tuo tunne menee ohi vaikka tilanne pysyisi samana. Ehkä sinulla on jotain parempaa kuin taloudellinen turva? Terveys, ystäviä ja muita läheisiä? Mitå tekisit talolla ja rahalla jos noita ei olisi? 

T.Saman kokenut

Vierailija kirjoitti:

Voi, monesti. Ensimmäinen mieheni, jonka kanssa minulla on kolme lasta, rakastui lasten päiväkodin tätiin. Erosimme ja uusi vaimo aloitti järjettömän vihakampanjan minua vastaan, sain monta vuotta silkkaa pskaa niskaani sekä exältä, että häneltä. Lapset onneksi eivät kääntäneet selkäänsä minulle, päinvastoin. Menin uudelleen naimisiin, saimme yhteisen lapsen. Mies sairastui psyykkisesti, mutta ei halunnut hoitoa/lääkitystä ja minä en jaksanut jatkuvaa omien lasteni dissaamista ja erosimme. Ostin kiireellä asunnon, jossa lopulta olikin vakava kosteusvaurio ja jouduin yksin maksamaan valtavan remontin kulut, myyjän vastuu oli umpeutunut. Jouduin ulosottoon, jota on jatkunut näihin päiviin asti. Olen yksin kasvattanut lapset, isät eivät ole juurikaan osallistuneet, vanhempien lasten isä on kuollut. Vaikeaa on ollut, rahaa ei ole koskaan, vaikka teen töitä hiki hatussa, 1/3 menee ulosottoon joka kuukausi. Sairastuin vakavasti viime syksynä, olin yli pu

Kun ei ole lapsia, ei ole pakko. Jos ei itse näe elämäänsä enää elämisen arvoisena, täältä saa myös lähteä.

Pilleripurkit on jo rivissä, apteekista vielä lisää.

Vierailija kirjoitti:

Rukoilen Jeesukselta apua. Hän on aina minua auttanut. Pyydä vilpittömästi, niin hän auttaa.

Mitään jeesuksia ei ole ihmisten keksimiä satuja, joilla kansat pidetään ruodussa ja hölmöjä höynäytetään.