Suvun tylsyys vie mehut omasta elämästä

mieheni suvun kanssa tai siis lähinnä hänen vanhempiensa ja siskonsa perheen kanssa. eipä muuta oikein puhuta kuin asioista, toiesten ihmisten tekemisistä, tekemättäjättämisistä ja sanomisista tunteista ei juuri mitään. lasten kasvatuksestakin ajattelevat eri tavoin kuin minä, joten ei ole oikein siitäkään puhetta tai siis en viitsi puhua kun tiedän mitä mieltä ovat. anopilla harvoin on mitää omaa vahvaa mielipidettä asioihin myötäilee aika usein toisten puheita, takana päin sitten puuskahtelee toista. eivät he pysty tai osaa puhua tunteistaan tai pohtia syntyjä syviä. oon sit ajatellu et ei voi mitään jauhetaan tyhjää sit heidän kans ja puhutaan naapurin ongelmista tai lähinnä arvaillaan niitä vaik omissakin heillä olis solmuja purettavaks. onneks mulla on oma äitini ja sisarukseni joiden kanssa sit paatostetaan tunteista, ajatuksista, analysoidaan omaa ja toisen käyttäytymistä ja yritetään oppia lisää elämän taitoja;)

mut ymmärrän sua, joskus ottaa niin päähän kun itse haluaisin viedä tasoa ylemmäs ja lähentyä heidän kanssaan mutta he eivät joko päästä, halua tai osaa. ehkä jälkimmäinen. en ole mm. käynyt koskaan anoppini kanssa saunassa yhdessä, vaikka on tässä jo yhteistä taivalta 7v. ja he usein pyytävät saunaan heille, varsinkin kesällä mökillä pari kertaa viikossa. mökki kun on samalla seudulla missä asutaan. eli tilaisuuksia olis kyllä ollut. ei hänen kanssaan koskaan puhuta mistään naisten asioista tai intiimi-asioista, meidän suhde on aika korrekti ja voisko sanoa häveliäs.. eikä kyllä hänen tyttärenkään kanssa. eli samasta puusta veistetyt :O

toisinaan toivoisin toisenlaista suhdetta mutta minkäs teet.

-----

Itse kaipaan joskus myös keskusteluja siitä, mitä meille jokaiselle oikeasti kuuluu. Jos jollakin on esim. huolia, niin koskaan niistä ei puhuta sanaakaan.

-----

...luin vielä viestisi uudelleen ja ajattelin ihan samaa tässä joku aika sitten! mietin mielessäni et miten menis anopin ja appiukon suut kun seuraavan kerran sanoisinkin et, kuulkaa, mitä teille oikeasti kuuluu? kertokaa ihmeessä miltä teistä nyt tuntuu? eivät varmaan osaisi sanoa yhtään mitään! tai siis et mitäs meille ihan hyvää.....

hyvä esimerkki on tunteiden ja asioiden käsittely tavoista se kun anopilla todettiin vuosi sitten kasvain munasarjoissa. lähti ihan tyynesti kahden viikon lomalle seuraavana päivänä tiedosta. leikkaus oli sitten loman jälkeen. leikkaus meni hyvin, tuli sitten kotiin odottelemaan tuloksia. odotteli ja odotteli ja odotteli monta viikkoa tuskissaan kun jopa puhui siitä tyyliin että ei ole vieläkään kuulunut mitään . ei uskaltanut soittaa sairaalaan. no mies sitten hermostui tähän ja hän soitti itse ja kysyi vaimonsa tuloksia. kasvain hyvänlaatuinen. jos olis ollu pahanlaatuinen niin olis heti tullu tieto ja pyyntö lisätutkimuksiin. mä en voinu kun ihmetellä tätä toimintatapaa - ja mallia! ei olis siis onniistunut multa vastaava tunteiden peittely ja kiltti odottaminen. no meni vähän alkuperäisen asian vierestä mutta menköön... ;]

Meillä siis tilanne on täsmälleen samanlainen. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jo reilut 10v. eikä mikään ole muuttunut, paitsi huonompaan suuntaan. Nykyään ei ole enää senkään vertaa puhuttavaa kuin joskus aiemmin.



Meillä ei tunnu olevan mitään yhteistä ja koen olevani heidän seurassaan täysin ulkopuolinen. Olen luonteeltani sosiaalinen ja tykkään jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä, kerron myös omista tunteistani. En kuitenkaan ole sellainen suupaltti, ettenkö osaisi myös olla hiljaa. Nykyään en oikein itsekään osaa mitään puhua appivanhempien ja miehen siskojen kanssa. Silloin tällöin kysyn heiltä jotain, mutta kysymykseni eivät koskaan johda keskusteluun. Olen lähinnä se kuunteleva osapuoli. Sisarukset istuvat hekin pääasiassa hiljaa. Anoppi ja appiukko sentään puhuvat, mutta toisten asioista ja todella pintapuolisesti.



Koen tämän tilanteen ikävänä lastenkin kannalta, sillä päivä päivältä haluan olla yhä vähemmän heidän isovanhempiensa kanssa tekemisissä. Appivanhempani ovat kaiken lisäksi sellaisia, etteivät itse pidä mitään yhteyttä. Soittavat vain silloin harvoin, pari kertaa vuodessa, kun heillä TODELLA on jotain asiaa. Antavat silti ymmärtää, että haluaisivat olla meidän kanssamme enemmänkin tekemisissä ja toivovat meitä aina juhlapyhiksi heidän luokseen. En kuitenkaan meinaa jaksaa tätä yksipuolista yhteydenpitoa. Mieheni on samanlainen kuin muukin perheensä, että ei juuri soittele vanhemmilleen tai pidä muuten yhteyttä. Yhteydenpito on täysin minun harteillani. Meillä on kuitenkin oma kiireinen, lapsiperheen elämä ja toivoisinkin myös heiltä yhteydenpitoa sekä vierailuja, vaikkei meillä mitään yhteistä olekaan. Lasten takia kuitenkin olisi mukava silloin tällöin nähdä. Tuo yhteydenpidon puute ja se, että olemme aivan eri maailmoista on aiheuttanut sen, että en juurikaan halua olla enää heidän kanssaan tekemisissä. Tämä vaikuttaa tietysti myös parisuhteeseemme.

Itse ole usein suhteellisen sanaton, koska en ole vähääkään samalla aaltopituudella. Molemmat appivanhemmat on voimakkaasti oman tyylisiä ja aika rajoittuneet aihepiirit myös on. Ja helposti ottaavat kommentit niin oudolta kannalta, että on parempi jättää sanomatta... Joskus anopin kanssa erehdyn rentoutumaan ja jotakin sanon mikä johtaa hurjaan keskusteluun... oi oi, ajattelen ja muistan taas olla hetken kommentoimatta mitään... Ei ole siis mitkään lämpimät välit, tuntuu että itse olen kireänä, kun tylsyttää seura jossa ei voi saa itselleen mitään vastakaikua, ja en toisaalta osaa itsekään antaa mitään vastakaikua, kun tuntuu aina että ollaan ihan eri planeetoilta. Varmaan voisin olla " suloisempi" ihminen, mutta he ovat niin hurjan erilaisia, että ei taikomallakaan saisi meille yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja vielä vähemmän mitään yhteistä ajattelutapaa... jutut siis menee molemmin puolin täysin yli hilseen. Se surettaa, mutta samalla saa mut sen verran jännittämään, että en tiedä mitä sanoisin normaalia ja tietysti sitten tulee sanottua itsekin jotain mitä ihmettelee itsekin jälkikäteen. :) Ja olen siis tosi puhelias ja sosiaalinen ihminen yleisesti ottaen!!! Onneksi ei asuta lähellä, en tiedä miten kestäisin jos pitäis olla paljon tekemisissä. Sanoin viimeksi miehelleni että 3pv/2yötä on ihan maksimi, näyttää molemmin puolin olevan niin, että yliannos seuraa tekee tepposet... Onneksi mun vanhempien kanssa on normaalisuhde ja puhutaan rennosti monenlaista!

naapureiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ja spekuloidaan joka ikinen kaupungissa sattunut tulipalo, kolari jne... en käsitä miten riittää mielenkiinto sellaiseen...

etteivät kaikki ihmiset halua/osaa puhua kaikenlaisista asioista. Niitä analysointihetkiä varten voi olla oma suku ja omat ystävät.



Hankalaa tietysti, jos samaa taloa asutaan. Kuitenkin jos etäisyyttä on, niin mä vaan ajattelisin, että tosiasioiden kanssa on helpompi tulla toimeen, kun ei odota liikoja. Ja että ne hyväksyy sellaisina kuin ne ovat.



Vaikeampi kysymys on se, jos myös oman puolison kanssa kommunikointi tökkii. Suku on tietysti aika merkityksellinen - samoin isovanhemmat omalla tavallaan lapsille - mutta (pahoitteluni), ehkä ongelmia ei kannata suurennella.



Anoppilan mieliksi ei kannata elää, eikä odottaa heitä muuttuvaksi. Jos anopista ja apesta ei pidä, niin ei se heidän poikansa/tyttärensä vika ole. Kaikista asioista ei ehkä kannata olla rehellinenkään, eli sen ei-pitämisen voi pitää omana tietonaan. Tapaamisia voi harventaa. Parisuhteessa elää sen omilla ehdoilla, ei ympäristöä miellyttääkseen.



Tiedän kyllä sen, että suku on vaikea sivuuttaa, jos asutaan syrjäseudulla pienessä kylässä, ja sosiaaliset kontaktit rakentuvat " oman väen" varaan.

omien vanhempieni kanssa. Isäni kanssa puhutaan tosi vähän ja äidin kans ne pakolliset: miten lapsi on voinu (sairastellut paljon) ja nukkuuko hyvin. Mitään sen syvällisempiä keskusteluja on turha odottaa. Joskus kun olen yrittänyt, niin vastaus on ollut: ei tuollaisia kannatta miettiä. Onneksi minulla on mies ja todella hyvä ystävä joiden kanssa voi asioita kääntää ja vääntää ympäri.