Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia sururyhmistä?
19.04.2025 |
Millaisessa tilanteessa olette hakeutuneet läheisen menettäneiden vertaisryhmään? Saitteko ryhmästä apua? Millaisia ihmisiä ryhmässä oli ja miten kaikki saivat siellä äänensä kuuluviin? Kauanko menetyksestä oli? Mietin ryhmään hakeutumista mutta se jännittää ja mietityttää.
Kommentit (22)
Itselläni siis kaksi menetystä josta toisesta yli 2v, toisesta alle 1v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kokemusta, mutta voisin kuvitella että sururyhmä toimii parhaiten jos kukaan ei ole aivan palasina menetyksen vuoksi. On myös melko eri asia onko menettänyt lapsensa vai isoisänsä ja onko kuolema tapahtunut esim oman käden kautta, mutta näille lieneekin olemassa omia vertaisryhmiään. Mikset kokeilisi? Voihan se antaa jotakin, ja pääseehän sieltä pois jos lähinnä ahdistaa.
Olen ollut kerran. Kai siitä jotain apuakin oli. Mutta ei olisi välttämättä jaksanut kuunnelle muiden surua. Ei mielestäni korvaa ammattiapua. Tämä oli seurakunnan ...
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kerran. Kai siitä jotain apuakin oli. Mutta ei olisi välttämättä jaksanut kuunnelle muiden surua. Ei mielestäni korvaa ammattiapua. Tämä oli seurakunnan ...
Seurakunnan 🙄
Mitä maksoit? Kuulut kirkkoon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni siis kaksi menetystä josta toisesta yli 2v, toisesta alle 1v.
Menetit neitsyyden ja sitä suret. Osanotto.
Todella mautonta ja tunteetonta. Mene itseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kerran. Kai siitä jotain apuakin oli. Mutta ei olisi välttämättä jaksanut kuunnelle muiden surua. Ei mielestäni korvaa ammattiapua. Tämä oli seurakunnan ...
Seurakunnan 🙄
Mitä maksoit? Kuulut kirkkoon?
Ei se mitään maksanut. Kuulun
Sururyhmät ovat perseestä. Ne lietsovat huonoa surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin lapseni itsemurhan jälkeen sekä Surunauhan että Käpy ry:n sururyhmissä. Eivät olleet mun juttu. En jaksanut kuunnella muiden menetyksistä.
Aloittaja vielä jatkaa. Kenen kanssa puhutte menetyksistä, tai puhutteko? Tuntuu että jossain pitäisi päästä puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin lapseni itsemurhan jälkeen sekä Surunauhan että Käpy ry:n sururyhmissä. Eivät olleet mun juttu. En jaksanut kuunnella muiden menetyksistä.
Syvä osanottoni. Mistä sinulle on ollut apua menetyksen ja tapahtuneen käsittelyssä? En tarkoita niinkään heti tapahtuman jälkeen vaan ajan mittaan. -Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kerran. Kai siitä jotain apuakin oli. Mutta ei olisi välttämättä jaksanut kuunnelle muiden surua. Ei mielestäni korvaa ammattiapua. Tämä oli seurakunnan ...
Osanotto suruusi! Mistä sinulle on ollut apua, jos sururyhmästä ei niinkään? Itse jotenkin arvelisin että olisi helpottavaa kuulla myös muiden puhuvan menetyksestään ja elävän sen kanssa. Mutta olivatko muiden kertomukset liian masentavia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä jatkaa. Kenen kanssa puhutte menetyksistä, tai puhutteko? Tuntuu että jossain pitäisi päästä puhumaan.
Sattuu olemaan sisaruksia ja sukulaisia, joiden kanssa sai puhua. Meillä yhteinen menetys. Lisäksi tutuille. Ja papillekin. Lisäksi kirjoitin paperille suruani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä jatkaa. Kenen kanssa puhutte menetyksistä, tai puhutteko? Tuntuu että jossain pitäisi päästä puhumaan.
Sattuu olemaan sisaruksia ja sukulaisia, joiden kanssa sai puhua. Meillä yhteinen menetys. Lisäksi tutuille. Ja papillekin. Lisäksi kirjoitin paperille suruani.
Kuulostaa hyvältä. Itselläni perhe ja suku on jotenkin niin puhumatonta. Kun hautajaiset on pidetty, surusta ja menetyksestä puhuminen loppuu kuin seinään. Itse olen semmoinen itkijätyyppi ja tuntuu että omat tunteet, myös surun tunteet, on aina muille jotenkin liikaa. Käyn nyt terapiassa ja sielläkin tuntuu että suru on liian isoa mahtuakseen sinne, etenkin kun elämässä on meneillään niin paljon muutakin. Kun viimeisin menetys oli tuore, sain todella paljon apua kriisipäivystyksestä. Sehän on kuitenkin tarkoitettu vain pahimpaan vaiheeseen. En tiedä, jotenkin tuntuu että pitäisi vain yrittää unohtaa ja elää eteenpäin. Ystäville tai oikein kenellekään ei oikein tunnu enää luontevalta puhua, ja kirjoittaessakin omat ajatukset kiertävät samoja tympeitä kehiä tyyliin "rakastiko isä minua" tai "olisinko sittenkin voinut estää ystäväni kuoleman". Vastauksia ei ole, joten on vaikea päästä ajatuksissaan eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä jatkaa. Kenen kanssa puhutte menetyksistä, tai puhutteko? Tuntuu että jossain pitäisi päästä puhumaan.
Sattuu olemaan sisaruksia ja sukulaisia, joiden kanssa sai puhua. Meillä yhteinen menetys. Lisäksi tutuille. Ja papillekin. Lisäksi kirjoitin paperille suruani.
Kuulostaa hyvältä. Itselläni perhe ja suku on jotenkin niin puhumatonta. Kun hautajaiset on pidetty, surusta ja menetyksestä puhuminen loppuu kuin seinään. Itse olen semmoinen itkijätyyppi ja tuntuu että omat tunteet, myös surun tunteet, on aina muille jotenkin liikaa. Käyn nyt terapiassa ja sielläkin tuntuu että suru on liian isoa mahtuakseen sinne, etenkin kun elämässä on meneillään niin paljon muutakin. Kun viimeisin menetys oli tuore, sain todella paljon apua kriisipäivystyksestä. Sehän on kuitenkin tarkoitettu vain pahimpa
Ei tarvitse unohtaa. Jokaisen suru on ainutkertainen ja suremiselle ei ole aikamäärettä
Suru on pitkä prosessi. Eri vaiheissa on erilaista. Jossain vaiheessa ei jaksa muiden ongelmia ja silloin yksilökeskustelu on hyvä.
Kävin äidin kuoltua ja oli tosi hyvä kokemus. Puhuttiin joka kerta vähän kuin jostain teemasta ja se tuntui itsestä helpottavalta. Vetäjä oli empaattinen ja hienotunteinen pappi ja osallistujat pystyivät näkemään myös toiveikkuutta eikä kukaan dominoinut juttuja. Riippuu kai paljon juuri vetäjästä ja muista osallistujista. Siellä näki että ei ole yksin tunteiden kanssa. Kannattaa kokeilla!
Vierailija kirjoitti:
Kävin äidin kuoltua ja oli tosi hyvä kokemus. Puhuttiin joka kerta vähän kuin jostain teemasta ja se tuntui itsestä helpottavalta. Vetäjä oli empaattinen ja hienotunteinen pappi ja osallistujat pystyivät näkemään myös toiveikkuutta eikä kukaan dominoinut juttuja. Riippuu kai paljon juuri vetäjästä ja muista osallistujista. Siellä näki että ei ole yksin tunteiden kanssa. Kannattaa kokeilla!
Kiitos! Tosi huojentavaa kuulla. -Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin lapseni itsemurhan jälkeen sekä Surunauhan että Käpy ry:n sururyhmissä. Eivät olleet mun juttu. En jaksanut kuunnella muiden menetyksistä.
Syvä osanottoni. Mistä sinulle on ollut apua menetyksen ja tapahtuneen käsittelyssä? En tarkoita niinkään heti tapahtuman jälkeen vaan ajan mittaan. -Aloittaja
Kokeilin sururyhmien lisäksi myös psykiatrista sairaanhoitajaa, kriisikeskusta ja psykoterapeuttia, mutta kaikki ne yrittivät saada minut toipumaan surustani, eikä yksikään ymmärtänyt että suruun saa jäädä. Edes surututkimus ei ymmärrä että vakava suru voi olla hyvää. Minun suruni on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Suruun ei siis välttämättä tarvita mitään ulkopuolista apua, koska jokainen menetys on ainutkertainen ja sureva on omassa surussaan aina yksin.
Vierailija kirjoitti:
Suru on pitkä prosessi. Eri vaiheissa on erilaista. Jossain vaiheessa ei jaksa muiden ongelmia ja silloin yksilökeskustelu on hyvä.
Suru ei ole prosessi eikä siinä ole vaiheita. Surun vaiheajattelu on peräisin Elisabeth Kübler-Rossin 1960-luvulla Chicagossa tekemästä tutkimuksesta jossa hän kartoitti kuolevien surua. Sittemmin surun vaiheteoriat on todettu virheellisiksi ja haitallisiksi.
Onko olemassa iloryhmiä jos on sururyhmiäkin? Elämän iloja esimerkiksi jotkut ruotisi.