Kirjoittakaa 50-vuotiaat jotain myönteistä vanhemmistanne?

Minun äitini oli lempeä  ihminen. Sellainen, josta kaikki piti. Aina sovitteli ja antoi periksi. Ei koskaan haukkunut ketään. 

 

Isäni hyvät puolet oli se, että hänen kanssaan oli tosi mielenkiintoista keskustella.

Luultavasti he yrittivät parhaansa 

Minulla oli turvallinen ja hyvä koti. Asun kaukana, mutta päivittäin soittelen vanhemmilleni. Heillä on paljon sukulaisia, naapureita ja ystäviä jo kuollut, joten tärkeää saada juttuseuraa. Lisäksi tietysti haluavat kuulla perheestämme ja tekemisistämme ja saavat elää mukana, kun nuoriso puhuu videopuheluita. 

Tekivät parhaansa. 

En voi sanoa vanhemmistani muuta myönteistä kuin sen että he jättivät minut rauhaan kun muutin kotoa pois ja aikuistuin.

Noh, empatiaa ei kyllä herunut meille, kun olimme lapsia. Nyt senkin edestä. Valvoo ja murehtii aikuisten lastensa asioita. Ja haluaa olla tukenakin. Mutta välillä tulee mieleen, miksei se kiinnostanut, kun olimme nuorempia. Ehkä kyse on kypsymisestä tai sitten ihan vaan siitä, että nyt on aikaa miettiä ja märehtiä. Silloin keskittyi omaan elämäänsä. Jos olisin saanut toivoa, toisinpäin olisi ollut parempi.

N54

Autistinen äiti teki parhaansa, psykopaattinen isä taas ei voinut itselleen mitään. Näillä mennään. 

Voin kyllä kirjoittaa myönteisiä asioita vanhemmistani, mutta se ei tarkoita ettei perheessä ollut myös ongelmia. Jokainen vanhempi tekee jonkun verran virheitä. 

Omissa vanhemmissani myönteistä oli se, että materiaalisesta hyvinvoinnistani huolehdittiin moitteettomasti. Minulla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet, sain oman huoneen varhaisteininä, myöhemmin vanhemmat auttoivat taloudellisesti mm. ajokortin hankinnassa ja omaan kotiin muuttamisessa. Minua myös autettiin löytämään ensimmäinen kesätyöpaikka.

Jätti vihdoin rauhaan kun en ole vuosikymmeniin pitänyt itse yhteyttä.

Äiti on kuollut ja isä asuu 400 km päässä. Ihan kivoja ihmisiä, mutta puuttuivat kaikkeen.

Meidän vanhempamme kasvattivat vanhemmat, jotka olivat juuri käyneet läpi sotavuodet, pulan jne. Heidän lapsistaan sitten tuli mitä tuli. Ehkäpä siksi ei ole niin paljon heitä, joilla olisi ollut turvallinen lapsuus. Lisäksi me olemme väliinputoajavuosikymmen siinä, että naiset eivät enää hoitaneet lapsia kotona, mutta päiväkotijärjestelmääkään ei oltu vielä luotu. Sinne pääsi todella harva, paikkoja ei juurikaan ollut. Lapset olivat tosi paljon yksin. Avainkaulalapset. 

Minun vanhempani eivät kyllä muistuta lainkaan niitä vanhoja ihmisiä, jotka tälläkin palstalla käyvät uhriutumassa ja törkeilemässä. Onneksi.

Antoivat hyvän kasvatuksen. Rakkautta, mutta myös kuria, vitsaakaan säästämättä.

N49

Isä ehkä hieman viisastunut, ollut aina älyllinen ja pohdiskeleva. Siis skeptinen luonne.Hänen kanssaan ei tarvitse riidellä. 

Äiti naiivi ja suggeroitava mm ottaa propagandan tosissaan ainakin joistain asioista. Tämä tekee keskustelusta välillä tukalaa. 

No muuten virkeitä ikäisekseen, pärjäävät 80kymppisinä vielä omillaan siis äitini hoitaa asiat. Tämä määrätty reippaus on hyvä piirre.

antoivat vapaan kasvatuksen tehdä hyvissä rajoissa mitä huvitti

äiti oli uskovainen opettaja, piti kyllä kovaa kuria ja vaati ehkä liikaa ja akateemisuutta , mutta iloinen ja rakastava Jeesus-ihminen

Isä oli leipäpappi, älykäs mies, tosin hyvin etäinen kirjojen lukija eikä koskaan leikkinyt kanssani muttei koskaan  tuominnut eikä lyönyt, liberaali m utta liiankin liberaali osti mulle eka rock levyni KISS LICK IT UP, olin 12 vuotias! siitä alkoi heavy metal aikani teinivuosiksi!

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani eivät kyllä muistuta lainkaan niitä vanhoja ihmisiä, jotka tälläkin palstalla käyvät uhriutumassa ja törkeilemässä. Onneksi.

Sama minulla, ja säälittää  jos 5-kymppisenä pitää haukkua kaikkia vanhempia, jos itsellä on huonsoti asiat.

Kannattaisi nostaa kissa pöydälle  jos ne vanhat ovat vielä hengissä. Omassa lähipiirissä on kyllä meitä "nuoria". joiden käytös on sellaista, että en yhtään ihmettele, että saavat kuraa niskaan omilta vanhemmiltaan.🤯

Molemmat jo kuolleet, isäni kun olin parikymppinen ja äiti melkein 30v myöhemmin.

Minulla oli ihan parhaat vanhemmat ja olin molempien kanssa läheinen. Äidin kanssa lähennyin entisestään isän kuoltua. Olen iloinen, että äiti ja mieheni olivat myös läheisiä. Vanhemmistani pidettiin laajalti. Meille kaikki olivat aina tervetulleita, meillä oltiin tasa-arvoisia ja meillä autettiin muita. Lapsuuteni oli onnellinen, sain sopivassa määrin vapautta ja vastuuta, ja opin miten toimitaan muut huomioiden ja toisia kunnioittaen. Meillä kannustettiin kaikessa mihin ryhdyin, enkä pelännyt lähteä kohti uusia haasteita ja olla sukuni ensimmäinen nainen teknillisessä korkeakoulussa.

Halusin vastavuoroisesti antaa takaisin vähän siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saanut, ottamalla osaa äitini hoitoon hänen lähestyessään 90v. En tehnyt sitä pakosta, vaan halusin sitä koko sydämestäni. Aika oli raskasta, mutta olen onnellinen että jaksoin sen ajan ja saavutin tavoitteeni. 

En ole vielä ihan 50-vuotias mutta kirjoitetaan nyt. Isäni joi yhtenä jouluna etupainotteisesti jouluna niin sammui jo sen verran aikaisin ettei tarvinnut pelätä koko iltaa kuten yleensä.

Omat vanhempani ovat oman aikakautensa tulosta. Eivät ole saaneet omilta vanhemmilta lempeyttä, turvaa ja lämpöä, niin eivät ole oikein osanneet antaa sitä omille lapsilleenkaan. Varsinkaan äitini, joka on katkera, vihainen, väsynyt vanha nainen. Meillä on kyllä ollut ruoka on ollut pöydässä, siisti koti ja vaatteet päällä joten ei kai auta valittaa. Jälkikäteen en muista oikein koskaan, että äiti olisi ottanut syliin ja kertonut rakastavansa. Vanhemmat riitelivät paljon ja usein menin aamulla kouluun väsyneenä, kun olin yön kuunnellut sitä huutoa. Äiti on aina päättänyt mitä mieltä asioista ollaan, ei siinä ole isällä ollut mitään sanomista. Kaikki aina pelkäsivät äidin reaktioita asioihin, hyssyteltiin ja oltiin hissukseen ettei äiti vaan hermostu ja ala mököttää tai huutaa. Piti ikäänkuin muita perheenjäseniä pienessä jännityksessä että koska räjähtää. 

Minulla oli ihan hyvä lapsuus. Ei kukaan ole täydellinen. Meillä oli taloudellisesti vähän niukkaa, ei matkusteltu ja kaikki tehtiin alusta lähtien itse. Ei se ollut vanhempieni vika. Sota- ja pula-ajan lapsina ei heillä ollut kovin loistavat lähtökohdat, mutta kouluttautuivat ja tekivät pitkän työuran. Vanhempani ovat hyvin taitavia käsistään molemmat ja ovat auttaneet perhettäni paljon.