Löytyykö oikeasti heitä, jotka ovat onnellisia perhe-elämässään tai parisuhteessa?

Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen. Itsellä ei ole juurikaan ystäviä, eikä puolisoa. Asun ihan hienossa asunnossa Suomen halutuimmalla asuinalueella tällä hetkellä, mutta ei tämä yksinäisenä tunnu miltään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä taas on vain jankkausta? Tuota ulkonäköjankkausta ja tätä oikeinvalitsijuus- ja todennäköislaskentajankkausta.

Itse sanoisin sekä että. Ensin oiin pitkässä avioliitossa ja ydinperheessä voittopuolisesti onneton. Nyt olen ollut omannäköisessä (ja kumppanin myös) parisuhteessa monta vuotta hyvin onnellinen. Sama ihminen voi ainakin minun näkökulmastani olla molempia.

En nyt itse näe jankkaamisena sitä, että asiasta keskustellaan, perustellaan, kysellään, tarkennetaan jne.

Vai pitäisikö ketjun täyttyä vain "kyllä" tai "ei" -vastauksista?

Ehkä sellainen pohdiskeleva keskustelu, jossa oikeasti opitaan jotain uutta ja keskustellaan avoimesti, on se, mitä tässä kaipailen. Olen satunnaisesti käynyt yli kymmenen vuotta ja on täällä ennen ollut useammin parempia keskusteluita. Aina harvakseltaan joku nostaa jonkun oikein vanhan ketjun ja taso on kuin eri planeetalta. Tajuan toki, ettei kaipaamaansa aina saa ja että nyt on nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minäkin ihmettelen, miten ihminen voi muka tavata useampia ihmisiä, joiden kanssa voisi mennä parisuhteeseen? "

Kysyt tätä ja sitten luettelet kolme omaa parisuhdettasi? Selvästikin olet siis tavannut useampia.

Niin, olen tavannut 47 vuoden (täysi-ikäisyyden jälkeen) aikana kolme. Ei  ollut kysymys ns valinnasta, että huolellisesti pistin kaikki ehdokkaat riviin ja heistä valitsin parhaimman. Kuten jostain aiemmasta ymmärsin.

Tällaisen kuvan jotenkin itsekin saan tästä keskustelusta, että hyvä parisuhde on täysin omaa ansiota, koska huolellisesti valitsi monesta ehdokkaasta juuri sen sopivimman.

Ei, vaan jos ehdokas vaikuttaa huonolle (ihan mistä tahansa syystä), niin sen kanssa EI aleta suhteeseen vaan jatketaan sinkkuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Koska olin kavereillenikin niin vitsi, niin ihan suoraan joskus vitsaillen kertoivat, kuinka joku treffeille pyytämäni oli heiltä kysellyt, että en kai vaan tosissaan ole hänestä kiinnostunut."

Kai minäkin olin aikanani kavereilleni vitsi kun olin vielä 26-vuotiaana ainoa joka ei ollut koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Nyt 25 vuotta myöhemmin olen meistä ainoa joka on edelleen onnellisesti naimisissa. Joten sama se nauroivatko joskus aikanaan vai eivät. Se ei elämääni ole määrittänyt.

En minä sen takia vitsi ollut, vaan ulkonäköni, tyylitajuttomuuteni jne. takia. Ja suurimman naurun sai aikaiseksi kun yritin kuitenkin ehostaa ulkonäköäni, käyttää mielestäni kivoja vaatteita jne.

Ja he kaikki elävät nykyään onnellisesti liitoissaan, asuen keskiluokkaisissa omakotitaloissa, yhteiset lapset joista osa jo teini-iässä jne.

Ja minusta tos

Sinä negaat itsesi aika taitavasti, suhtaudu positiivisemmin, se näkyy ulospäin.

Parisuhde (27 vuotta) ja perhe (2 lasta) ovat parasta, mitä mulle on tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

""Minä tein oikein! Minä onnistuin!""

Mitäänhän ei voi varmistaa sataprosenttisesti mutta kyllä onnistumisen mahdollisuuksia voi parantaa ihan huomattavasti tekemällä järkeviä ja vastuullisia valintoja.

 

Teillä on käynyt myös ihan puhdas tuuri. Vastoinkäymisiä ei joko ole ollut tai niistä on selvitty. Mahdollinen pikkulapsiaika ei joko kuluttanut ollenkaan, tai siitä on selvitty tai toinen kesti sen valittamatta. 

Tuuria sen kanssa, että kumpikaan ei ole muuttunut liikaa. Molemmat ovat saaneet sen verran kuin ovat toivoneet. 

 

Totta kai omilla valinnoilla vaikutetaan myös parisuhteen vointiin ja sen kestoon. Sitä vain aina toivoo, että parisuhteessa ei oltaisi siksi että ei saa omaa ääntään kuuluviin, tai ei usko ansaitsevansa ehkä parempaa kohtelua toiselta. Minä todella toivon, ettei näiden kieltämättä

Jos niitä lapsia haluaa, niin sitten se puoliso valitaan niin. Vastuuntuntoinen ja lapsista pitävä. Tarkkaile vaikka sisarusten lasten kanssa että lähteekö ehdokas mieluummin yksin parvekkeelle ja puhuuko se niille lapsille mitään. Vastuuntunoinen tuskin lähtee pikkulapsiaikana litomaan vaan ymmärtää vastuunsa lapsen hoidosta ja puolison tukemisesta. Pelkkää puhetta ei kannata täysillä uskoa.

Itse en ainakaan ajattele että olisin valinnut jotenkin sikahyvin. Jos jostain onnittelen itseäni, niin siitä että uskalsin heittäytyä suhteeseen vaikka se jännitti ja pelottikin. Tätä uskallusta toivon myös toisille. Toinen mistä onnittelen puolisoa ja itseäkin on työskentely suhteen eteen vaikeissa kriisivaiheissa, joita on ehtinyt olla. Toki yhteiset lapset motivoi tähän. Mutta että silloinkin kun melkeinpä vihaa toista, raahautuu sinne pariterapiaan ja yrittää löytää yhteyttä. Tekee vielä kerran ystävällisen aloitteen, pyrkii tulkitsemaan toisen tekoja ja sanoja ymmärtävästi ja rakkauden kautta. Ei se todellakaan ole ollut aina helppoa. Jos ei oltaisi jaksettu silloin, ei oltaisi nyt tässä, yhdessä, onnellisina ja suhteellisen tasaisina yksilöinä.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen. Itsellä ei ole juurikaan ystäviä, eikä puolisoa. Asun ihan hienossa asunnossa Suomen halutuimmalla asuinalueella tällä hetkellä, mutta ei tämä yksinäisenä tunnu miltään.

Itse oli aikoinaan työmatkalla Pariisissa ja oli aikaa kädä toljottamassa Eiffel-tornia. Sitten sitä kääntyi ympäri ikäänkuin sanoakseen jotain ja tosiaan aika ontto olo oli kun tajusi ettei ole kumppania mukana.

Minä olen valtavan tyytyväinen omaan avioliittooni ja perhe-elämääni näin 17 vuoden parisuhteen jälkeenkin. Nuorempana oli erilaisia parisuhteita, joista oppi sen mitä ei ainakaan parisuhteelta halua ja tässä suhteessa kaikki sellainen mitä parisuhteelta haluan on olemassa. Valitsin miehen, joka rakastaa minua enemmän kuin minä häntä, vaikka minäkin rakastan valtavasti. Mieheni on myös pitkäpinnainen ja  valtavan hyvä isä. Lisäksi hän kantaa vastuun perhearjesta tasapainoisesti ja kun minun krooninen sairauteni pahenee parin vuoden välein, hän hoitaa minutkin lasten ja kodin lisäksi. Menimme naimisiin ja toivoimme lapsia vasta sen jälkeen kun olin varma, että mies ymmärtää millainen sairauteni on. Mies on myös niin varma itsestään, että hänelle ei ole mikään ongelma se että tienaan kaksi kertaa enemmän kuin hän. Hänen kanssaan on turvallista olla ja viihdymme valtavan hyvin yhdessä tai perheenä. 

Vierailija kirjoitti:

Itsehän sitä on vastuussa omasta elämästään. Käytin siis nuorempana aikaa huolelliseen parinvalintaan ja nyt 25v myöhemmin ei ole valittamista.

Niin minäkin ja nyt 25v myöhemmin olen edelleen ikisinkku.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen onnellinen, löysin kumppanin jota aidosti rakastan ja joka rakastaa myös minua ja haluamme toisillemme vain hyvää. Meillä on ihanaa yhdessä.

Toki olisin vielä onnellisempi jos esimerkiksi ei tarvitsisi käydä töissä tai hoitaa mitään muuta velvollisuuksia, mutta pääasiallisesti olen onnellinen ja se onnellisuus johtuu siitä, että on tämä vaimo ja ihana elämä yhdessä.

Onneksi olkoon, kaikki hyvin sinulla ja siis teillä yhdessä.

Yksi asia jäi mietityttämään.  Olisitko todella onnellisempi, jos ei tarvitsisi käydä töissä eikä hoitaa mitään velvollisuuksia?

Mieti tarkkaan.  Mitä siis tekisit?  

Olisitko "ei mitään," joka saa elämänsä sisällön ja suurimman onnellisuuden tilansa siitä, että ei tee mitään?  Siis ei tee mitään itsensä elättämiseksi?

Elämä on osoittanut, että nämä ihmiset, joilla ei ole työtä, ei työpaikkaa, ei ammattia, ei työyhteisöä, ja joiden ei tarvitse edes huolehtia mistään asioistaan, vaan joku muu tekee kaiken hänen puolestaan,  turhautuvat hyvin helposti.  Maailma on pullollaan näitä tarinoita.  On erilaisten hallitsijasukujen jäseniä, joille kaikki lankeaa kuin manulle illallinen, on rikkaitten sukujen vesoja ja on ihmisiä, jotka vaan ei halua tehdä töitä koska joku muu heidät elättää, ja jotka sortuvat päihteisiin ja erilaisiin omituisuuksiin  jne. ja usein kuolevat nuorena.  Liian helppo elämä ei sovi ihmiselle.

Ihminen tarvitsee sopivassa määrin myös itsensä haastamista.  

Aina voi tietysti sanoa, että sitten harrastaisin enemmän sitä ja tätä, matkustelisin ja niin pois päin, mutta hyvin helposti sitä luisuisi vain johonkin turhautuneisuuden tilaan, koska ei ole mitään mikä pitäisi elämän kasassa.  Se näkyy toisinaan jo siinä, kuinka monetkin eläkkeelle jääneet ihmiset alkoholisoituvat.  Kaikki eivät todellakaan sopeudu siihen, että se tietty status ja asiantuntijuus omalla alalla ikään kuin muuttuu merkityksettömäksi.  Toisaalta eläkeikä on sitten juuri se aika, jolloin on tarkoituksellistakin elää tekemättä ansiotyötä ja ikä myös muistuttaa itsestään hyvinkin pian.

Useimmille ihmisille työn tekeminen antaa elämään mielekkyyttä ja se on myös status asia.  

Parhaimmillaanhan se olisi sitten niin, että harrastuksesta tulee työ, mutta sitten se onkin taas tavallaan työssä käymistä.

Minullakin on onnellinen avioliitto ja olen hirveän onnellinen myös siitä, että minun mieheni on ahkera, osaava ja oman alansa mestari.  Kunnioitan häntä siitä niin paljon ja olen ylpeä hänestä.

15 vuotta yhdessä. Koko ajan kivempaa ja kaikin puolin parempaa. On ollut ihanaa aikuistua yhdessä. N33

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minäkin ihmettelen, miten ihminen voi muka tavata useampia ihmisiä, joiden kanssa voisi mennä parisuhteeseen? "

Kysyt tätä ja sitten luettelet kolme omaa parisuhdettasi? Selvästikin olet siis tavannut useampia.

Niin, olen tavannut 47 vuoden (täysi-ikäisyyden jälkeen) aikana kolme. Ei  ollut kysymys ns valinnasta, että huolellisesti pistin kaikki ehdokkaat riviin ja heistä valitsin parhaimman. Kuten jostain aiemmasta ymmärsin.

Tällaisen kuvan jotenkin itsekin saan tästä keskustelusta, että hyvä parisuhde on täysin omaa ansiota, koska huolellisesti valitsi monesta ehdokkaasta juuri sen sopivimman.

 

Ei, vaan jos ehdokas vaikuttaa huonolle (ihan mistä tahansa syystä), niin sen kanssa EI aleta suhteeseen vaan jatketaan sinkkuna.

...ja sitten kun toisessa keskustelussa kerrot yksinjäämisen surusta, saat kuulla olevan täysin omaa syytäsi, koska mitäs olit niin nirso.

Kun kaikille meille ei valitettavasti ole sitä Disney-sadun loppua, jossa yhtenä kauniina päivänä tavataan kuin tavataankin se elämänsä rakkaus, jonka kanssa eletään onnellisina elämänsä loppuun asti.

On vain joko huono suhde, tai loputon yksinelo. Ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä taas on vain jankkausta? Tuota ulkonäköjankkausta ja tätä oikeinvalitsijuus- ja todennäköislaskentajankkausta.

Itse sanoisin sekä että. Ensin oiin pitkässä avioliitossa ja ydinperheessä voittopuolisesti onneton. Nyt olen ollut omannäköisessä (ja kumppanin myös) parisuhteessa monta vuotta hyvin onnellinen. Sama ihminen voi ainakin minun näkökulmastani olla molempia.

En nyt itse näe jankkaamisena sitä, että asiasta keskustellaan, perustellaan, kysellään, tarkennetaan jne.

Vai pitäisikö ketjun täyttyä vain "kyllä" tai "ei" -vastauksista?

Ehkä sellainen pohdiskeleva keskustelu, jossa oikeasti opitaan jotain uutta ja keskustellaan avoimesti, on se, mitä tässä kaipailen. Olen satunnaisesti käynyt yli kymmenen vuotta ja on täällä ennen ollut useammin parempia keskustel

Itse puhuin tuosta ulkonäköasiasta, koska moni ei vaan ehkä itse edes tiedosta sitä, miten iso merkitys lopulta tuurilla on siihen, että löydätkö aidosti hyvän suhteen. Tuuri siinä, minkänäköiseksi olet sattunut syntymään.

On helppoa olla hyväitsetuntoinen ja tarkkaan valikoiva, kun ympärilläsi on sinusta kiinnostuneita ihmisiä. Toista se on, kun sinusta ei kiinnostu kukaan, ja suhde alkaa vain siksi, että kelpaat parempaa odotellessa.

Kuitenkin vielä joskus oli se kaipuu yhteiseen elämään, perheeseen, yhteiseen onnelliseen kotiin jne. Sitä kun toivoi niin kovasti, että tiputteli niitä kriteereitään yksi toisensa jälkeen, ja yritti kaikkensa pitääkseen suhteen kasassa. Samalla kun toiselle oli oikeastaan ihan sama, onko tässä suhteessa vai ei.

Ei siinä tarkkaan harkita ja valikoida kuin sen, että luovutanko tuon haaveeni suhteen ja elän yksin koko loppuelämäni. Minusta tuskin kukaan tulee olemaan oikeasti kiinnostunut ja ihastunut.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että on, mutta se on myös osittain kiinni siitä mitä saa ja mihin on varaa. Mikään ja kukaan tuntemistani liitoissa elävistä ei elä sellaista elämää, joka saisi minut tyytyväiseksi. Mutta heille se voi olla parasta, mitä he pystyvät elämässä saavuttamaan

Tarkoituksellista piiloilkeyttä.

Tuollaisen asenteen takana on katkeruus.  

Rakkaus ja sen tuoma onni ei noudata noita lakeja.  

Vierailija kirjoitti:

Eikös Suomessa yleisin kiintymyssuhdemalli ole välttelevä? Ei me olla turvallisesti kiintyneitä.

Suomalaisten MIESTEN yleisin kiintymyssuhdemalli on välttelevä. Suomalaisten NAISTEN yleisin kiintymyssuhdemalli on turvallinen kiintymyssuhdemalli. Eli vika on miehissä.

115/156

huolimatta pitkästä sepustuksestasi en suostuisi nöyrtymään kenenkään edessä. Se, että ihminen on nöyrä, kertoo toisen ihmisen arvostamisesta ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta. Sitä me mieheni kanssa olemme. Ja veikkaan edelleen, että olemme huomattavasti vanhempia kuin sinä. 

Vierailija kirjoitti:

""Minä tein oikein! Minä onnistuin!""

Mitäänhän ei voi varmistaa sataprosenttisesti mutta kyllä onnistumisen mahdollisuuksia voi parantaa ihan huomattavasti tekemällä järkeviä ja vastuullisia valintoja.

Juuri näin. Esim. tyytyminen on ihan oma valinta.

Olen tyytyväinen. asutaan miehen kanssa erillään, en ymmärrä miksei useimmat hararsta tälläistä suhdemuotoa? Ehkä joskus yhdessä mutta ei nyt ainakaan vielä.

Olen. Vaikka on tällä hetkellä stressiä mikä säteilee myös parisuhteeseen, en voisi ajatella muuta kuin, että puolisoni ja perheemme on paras asia mitä minulle on tapahtunut.