Kuinka pitkään menee, että unohtaa köyhyyden?
Olen kasvanut pienituloisessa suurperheessä, joka ison osan ajan nuoruudestani ei ollut ainoastaan pienituloinen vaan köyhä. Kun olen muuttanut omilleni, lähdin tyhjin käsin ja pienellä työnteolla ja opintorahoilla elin useamman vuoden. Valmistumisen jälkeen tein jonkin aikaa töitä, ja kun perustin perheen, lapsi olikin vakavasti sairas ja sen seurauksena olin useamman vuoden kotona, ensin vanhempainvapaalla maksimimäärän ja sitten omaishoitajana. Sen jälkeen työllistyminen oli tosi vaikeaa. Olen läpikäynyt kaksi kertaa vaikean burnoutin ja masennusjaksot, ja olen myös sössinyt raha-asiani useamman kerran niin, että olen ollut monta vuotta ulosotossa ja velkaantunut. Olen ollut erittäin pienipalkkaisissa töissä, kun muuta en ole saanut huonolla CV:llä, josta seurasi ulosottovelan äärimmäisen pieni poismaksaminen ja hurjat korot.
Nykyisin olen vakituisessa työssä, jossa on ihan hyvä palkka. Sain maksettua ulosottovelkani pois, sitten opintovelkani pois ja talous on tasapainossa. Mieli ei kuitenkaan ole vieläkään useamman vuoden jälkeen päässyt siihen mukaan, vaan elän edelleen henkisesti köyhänä. Ahdistun aivan valtavasti jokaisen laskun maksamisesta ja kurkkua kuristaa koko ajan. Tämä siitä riippumatta, että palkkani riittää hyvin laskuihin ja perheen elämiseen, eikä tili tyhjene ennen palkkapäivää. Jokaisesta kulutetusta eurosta tulee kuitenkin valtava morkkis ja ahdistus. Samoin kaikesta rahan kuluttamisesta ja joku kahdenkymmenen euron laskukin saattaa ahdistaa niin paljon, että en meinaa uskaltaa maksaa sitä. Usein en uskalla katsoa pankkitiliäni, kun pelkään, että siellä ei ole enää rahaa.
Minulla on muutama siisti työvaate, mutta muuten vaatteeni ovat vanhoja, kuluneita ja rikki. Jotenkin ei mieleeni tule, että nykyisin voisin mennä kampaajalle. Kärjistetysti, mieleni on köyhän ja ulkonäköni on köyhän. En osaa asennoitua siihen, että en ole jatkuvasti köyhyysrajalla. Kaikki rahaan liittyvä ahdistaa. Rahan säästöön jääminenkään ei auta. Häpeän myös tosi paljon sitä, että olen ollut luottotiedoton, vaikka tästä on jo useampi vuosi. Koko ajan tuntuu, kuin huijaisin kaikkia ja oikeasti olen epärehellinen varas.
Kommentit (18)
Ei sitä unohda koskaan. Ehkä lapset ja lapsenlapset unohtavat.
En unohda ikinä lapsuuden köyhyyskurjuutta. Se on kuin musta pilvi aina päällä. Tunnen akateemisuudestani huolimatta itseni kenkärajaksi. Olen huonoista huonoin.
On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni marisija on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole.
Lottovoittajalla siihen menee hieman toista minuuttia.
Esim mielenterveystalo.fi tarjoaa itsetunto- ja identiteettipulmien omahoito-ohjelmia ilmaiseksi.
Osa ei unohda koskaan.- Osa taas unohtaa tai unohtanee välittömästi kun varallisuus ja raha tilanne paranee. - Tulee tunne, että kaikki on vain ja ainaostaan omaa ansiota, Ja koska juuri minä olen voinut ansaita ja saada niin ja niin paljon, niin tähän samaan pitäisi pystyä kaikkien muidenkin.
Uhriutumisenkulttuuri. Ihminen kuvittelee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita. Alas sieltä ristiltä ulisemasta. Olette itse sinne kiivenneet ja lyöneet naulat ranteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisenkulttuuri. Ihminen kuvittelee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita. Alas sieltä ristiltä ulisemasta. Olette itse sinne kiivenneet ja lyöneet naulat ranteisiin.
Marttyyrius on narsmismin piirre.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisenkulttuuri. Ihminen kuvittelee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita. Alas sieltä ristiltä ulisemasta. Olette itse sinne kiivenneet ja lyöneet naulat ranteisiin.
Marttyyrius on narsmismin piirre.
Marttyyrius on selviytymiskeino hauraan minuuden ja huonon itsetunnon kanssa. Mikä tahansa on hyvä syy surkutella itseään. Silloin voi viimeinkin saada osakseen kehuja ja myötätuntoa.
Jaxuhaleja, ap!
Minä olen kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä. Ollut sitten armeijassa, opiskelija ja työtön, jolloin rahat olivat aina vähissä.
Nyt siitä on jo 30 vuotta, enkä ole päässyt siitä eroon. Minusta kasvoi nuuka ja säästäväinen ihminen, eikä nykyinen lähes miljoonan omaisuus ja 6.000€/kk palkka asiaa muuksi muuta. Edelleen ostan punalappuisia ja pihistelen muutenkin elämässäni.
Jospa eläkkeellä helpottaa, kun ei enää työttömyyskään voisi uhata.
Sinä olet nuuka eli tarkka rahasta.
Mitä pahaa siinä on?
Olet kuitenkin selviytynyt kurimuksesta, joten ole ylpeä itsestäsi, mutta älä kuitenkaan siten, että nyt rupeaisit elelemään holtittomasti. Todennäköisesti ne laskut joita makselet, ovat ihan normaaleja elämisen kuluja... Niitä samoja makselevat kaikki muutkin.
Tuo on varsin yleistä, vaikkapa rikoksen uhriksi joutunut saattaa identifioitua siihen rikokseen eikä pysty jatkamaan elämäänsä kunnolla
En osaa sanoa onko siihen mitään muuta apukeinoa, kun yksinkertaisesti hokea ja feikata myös itselle, että "olen hyvintoimeentuleva", "minulla on rahaa maksaa kaikki laskut", jne.
Nuo mitä olet joutunut kokemaan, ovat traumoja vaikka ne on saatukin näyttämään siltä, että ne olisivat sinun vikaasi. Lääketeollisuudellakin on oikeasti uhreja, kaikki heidän tarjoamansa palvelut eivät ole todellakaan apua, vaikka niin väittävät
Joten samat mekaniikat pätevät, kuin muistakin traumoista ylipääsyyn. Kun mieli lähtee laukalle, palataan nykyhetkeen ja toistetaan se, mikä on totta
Vierailija kirjoitti:
Uhriutumisenkulttuuri. Ihminen kuvittelee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita. Alas sieltä ristiltä ulisemasta. Olette itse sinne kiivenneet ja lyöneet naulat ranteisiin.
No kun näkee mitä naisille tehdään ja miten heitä kohdellaan miesten ja eri instanssien toimesta niin ei se kyllä yleensä ole mitään itse kiipeäistä vaan todella julmaa r aiskaamista ja kylkeen potkimista, sen jälkeen pään päällä pomppimista, mitä he käyvät läpi. Joten menepä psyko vaikka juoksemaan taloa ympäri jos tulisi parempi mieli ja jätä kaltoinkohdellut rauhaan
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä. Ollut sitten armeijassa, opiskelija ja työtön, jolloin rahat olivat aina vähissä.
Nyt siitä on jo 30 vuotta, enkä ole päässyt siitä eroon. Minusta kasvoi nuuka ja säästäväinen ihminen, eikä nykyinen lähes miljoonan omaisuus ja 6.000€/kk palkka asiaa muuksi muuta. Edelleen ostan punalappuisia ja pihistelen muutenkin elämässäni.
Jospa eläkkeellä helpottaa, kun ei enää työttömyyskään voisi uhata.
Hupaisaa. Itsekin elänyt lähes aina vähävaraisena, mutta se ei paina millään tasolla. Elämänlaatu ei ole sidoksissa siihen miten paljon tilillä on rahaa vaan sen mitä korvien välissä tapahtuu
Mielesi on ollut kovilla, kun on ollut uupumus ja masennus. Jotain traumatisoitumista varmaan. Apua on saatavilla. Entä jos tekisit jotain pieniä kivajuttuja, vaikka kahvilaan kahville ja leivokselle? Anna järjen sanoa, että sellainen ei keikauta talouttasi. Ehkä epämukavuusalue alkaisi tuntua normaalilta?
Mä ajattelen, että mulla on muuten hyvä elämä ja olen siihen tyytyväinen, mutta se ahdistuksen määrä, mikä liittyy rahaan ei ole normaalia ja siitä pitäisi päästä eroon. Huomasin esimerkiksi vitkuttavani jotain alle 20 euron laskun maksamista, koska pelkäsin avata verkkopankkia ollenkaan, koska olen edelleen kiinni siinä monta vuotta kestäneessä tilanteessa, jossa 20 euroakin oli liikaa ja jossa tili oli tyhjillä käytännössä heti. En kaipaa lisää materiaa, mutta sitä kaipaan, ettei tuntuisi oksettavalta, kun ostan junalipun tai muuta pakollista.
TYLSÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄä