Vanheneminen ja luopumisen melankolia

Olen 68 ja tajunnut, että vanhenemisessa ei keskeisintä ole kuin ihon rypistyminen, vaikka tietenkin sitä pitäisi kehonsa nuoruuden jos pystyisi.

Pahinta on läheisistä luopuminen, kun he poistuvat tuonilmaisiin. Omat vanhemmat, heidän ikäisensä perheystävät, vanhat opettajat, aina julkisuuteen kuuluneet vanhat julkkikset. Koko sosiaalinen maisema muuttuu.

Ja sitä kautta muistot pyrkii tunkemaan liiaksikin ajatusmaailmaan. Olen aika lyhyen ajan sisällä menettänyt vanhempani (olivat jo korkeassa iässä), hyvän ystäväni, kälyni ja mieheni. Syntyy haikeutta, ja kaipaustakin. Tajuaa miten lyhyitä meidän ihmisten väliset kohtaamiset ja yhdessä olot ovat, ja miten tuhlaavaisesti käytämme täällä sekä aikaa että ihmissuhteita.

Kirjoitin tästä aiheesta jokin aika sitten, mutta se ketju poistettiin hetken kestettyään, en tiedä, miksi. Joku ihminen vastasi aika pitkästi ja viisaasti aloitukseeni, en ehtinyt vastata. Jos hän tunnistaa itsensä, kiitos tekstistä! - Tämä on tätä aikaa, että vanhat eivät saa rauhassa keskustella sydämen murheistaan, kun ilmeisesti vihapuheen takia ketju joutui poistoon. Miksi pitää sekaantua asioihin, joita ei vielä ymmärrä?