Ihminen joka ei muserru mistään

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kyse myös henkilöstä, jolla on välttelevä turvaton kiintymyssuhdemalli. Tunteet tässä hetkessä ovat vaikeita ja niitä lykkää. Tätä on Suomessa paljon ja viedään sukupolvelta toiselle.

Vain vammainen kuvittee että joka paikassa kaikkien kanssa kannattaa tunteilla. Ja kiintymyssuhde ei muutenkaan koske aikuisia, vaan lasta ja äitiä. Aikuisia ohjaa vain moraali, mitä suomessa ei ole. "Kiintymys" eli luonto ohjaa esim. Siittämään useampia pesueita. Eri asia toki jos ei ole seksi sallittu, sitten voi olla että tottumus ja ystävyys vaikuttavat. Mutta tämä nykyinen seksiaddiktio-sekoilu on kuin huumetta, joka tuhoaa kaiken moraalin ja järjestyksen.

Ei sillä, että nämä olisivat pakollisia asioita. Pyörii se maapallo palavanakin. Typeryyttä se kuitenkin on.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se murtuminen on? Se pitäisi ensiksi määritellä. Mulla on esim. traumahistoria, johon liittyy läheisten menetyksiä, väkivaltaa, päihteitä, turvattomuutta etc. Aina joskus joku ihmettelee, kun kuulee mun taustoista, kuinka olen vielä järjissäni tai eikö seinä tule vastaan. Suren omalla tavallani mutta sellainen seinä ei ole tullut vastaan, että olisin luhistunut. Jollain voimilla kokoan itseni aina kasaan ja sen olen oppinut, että elämä jatkuu, sattuipa mitään vaan.

Tämä myös muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mie tiijän kaks. Toinen on Trumppi ja toinen on miun anoppi. Vahvoja ovat, mikään ei hetkauta. 

Miks alapeukut? Eiks Trumppi muka oo vahva? Ja tuntisittepa miun anopin, on vahva kuin mikä sekä henkisesti että fyysisesti. Miehetkin jopa pelkäävät voimanaista. Ihan hyvät välit on, että en tätä millään pahalla sano. 

Toden totta, ei D.Trump muserru mistään, nähty on ja kuultukin! 😁

Kun mä rakastan, niin sata lasissa.

Lojaalimpaa ystävää ei ole missään.

Mutta minätyttö se en rakastu usein.

Vierailija kirjoitti:

Selviytymisvietti aktivoituu. Olen ollut vähemmän järkyttävissä tilanteissa, mutta mulla on silti selviytymisvietti aktivoitunut. Se vie läpi minkä tahansa.

 

Tämä. Mutta täytyy sanoa, että vuosikymmenten hankaluuksien jälkeen elämä on nyt hyvällä mallilla. Ja nyt olen henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti. Kun on jaksettava niin sitä jotenkin jaksaa ja järkeilee. Mutta hintansa sillä on. 

Minusta on ehkä kuitenkin huolestuttavaan jos tällaiset kokemukset sitten vaikuttaa tunneilmaisuun tai kykyyn reagoida. Yhdenlainen trauma sekin, että ei esimerkiksi järkyty mistään tai tunne tunteita.

Toinen ryhmä on nämä jotka omien kokemustensa jälkeen alkaa vähätellä muiden kokemia vastoinkäymisiä, mutta eivät vastaavasti kestä mitään sanomista takaisin itselleen. Joku ongelmahan siellä on taustalla.

En ymmärrä sellaisia ihmisiä. Jos parisuhteessa toinen on herkkä ja toinen tommonen niin ei hyvä. Herkät ihmiset miettii asioita paljon enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Terve, tasapainoinen mieli kykenee suhteuttamaan asiat ja ei jää murheeseen räpimään.Ei silti tarkoita ettei koe surua ja murhetta.

Tämä juuri. Kaikkien ihmisten tunnetilat eivät loista ihmisestä. Vaatii hieman vahvuutta käsittellä asioita ja joskus se vaatii ihmiseltä ihan hiljentymistä.

Vierailija kirjoitti:

Selviytymisvietti aktivoituu. Olen ollut vähemmän järkyttävissä tilanteissa, mutta mulla on silti selviytymisvietti aktivoitunut. Se vie läpi minkä tahansa.

Tämäkin on totta ja tarpeellistakin joskus. Liikaa arvostellaan muiden tunteita ja käyttäytymistä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sellaisia ihmisiä. Jos parisuhteessa toinen on herkkä ja toinen tommonen niin ei hyvä. Herkät ihmiset miettii asioita paljon enemmän.

Ei se tarkoita ettei olisi herkkä jos ei koko ajan itke ja kipuile ääneen esimerkiksi. 

Vahvat ihmiset ovat hieman erilaisempia. 

Aloituksessakin saattaa olla kyse siitä että ihminen miettii kuitenkin itsekseen asioita ja käsittelee niitä, ette te muut voi tietää mitä toisen mielessä liikkuu.

Vierailija kirjoitti:

Voi ja se vaatii usein juurikin sen että kokee jotakin käsittämättömän hirveää ja sen jälkeen kaikki on aika lailla "jaa". Itselleni käynyt sama. En kuitenkaan katkeroitunut vaan opin ennemminkin nauttimaan pienistä iloista ja hyväksymään sen, että pahoja asioita tapahtuu. Ja että niistäkin pääsee lopulta yli. Se muisto ei vainoa ikuisesti, lopulta sekin väsyy

Mutta en tosiaan koe empatiaa enää samalla tavalla. En toivo kenellekään pahaa ja pyrin ennaltaehkäisemään pahoja asioita, mutta jos sellaista tapahtuu, niin kannustan uhreja ennemminkin vaan eteenpäin kuin menisin mukaan heidän kärsimykseensä

Tuollaisen trauman käsittely pakottaa myös sellaisiin ajatuksiin, mitä ei oikeastaan voi edes selittää tavikselle, jonka elämän suurin tragedia on jotakin hyvin pientä

Tuohan on oikeastaan aika kamalaa jos omat kokemukset vaikuttaa negatiivisesti kykyyn tuntea vaikka sitä empatiaa. Kamalien asioiden tapahtuessa ei myöskään kannata vähätellä näiden ihmisten sen hetkisiä tunteita.

Vahvuus ei aina ole sitä mitä kuvitellaan. Tuttavapiiriini kuuluu nainen joka on lapsuudessaan menettänyt molemmat vanhempansa. Hän itse kokee olevansa vahva, meitä muita paljon vahvempi, koska on kokenut mielestään niin paljon enemmän vaikeita asioita.

Käytännössä hänelle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa sietää esimerkiksi sitä, että toisilla on asiat hyvin, tai eri tavalla kuin hänellä, samalla hän ei myöskään itse kykene näkemään niitä asioita mitkä hänellä on hyvin, vaan yrittää asettua muiden yläpuolelle selittämällä, miten hänellä sentään oli oikeasti vaikea lapsuus ja muut valittavat pikkuasioista. Äitienpäivä ja muut juhlapäivät on hänelle edelleen valtavan rankkoja paikkoja, milloin hän usein käyttäytyy hyvin kyseenalaisesti, esimerkiksi yrittää ilkeillä toisille siitä miten nämä ovat onnekkaita kun saavat viettää joulua, äitienpäivää jne vanhempansa kanssa.

Jotain käsittelemätöntähän tuossa on varmasti taustalla, mutta valitettavasti kaikista enitenhän tuo vaikuttaa lopulta häneen itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kyse myös henkilöstä, jolla on välttelevä turvaton kiintymyssuhdemalli. Tunteet tässä hetkessä ovat vaikeita ja niitä lykkää. Tätä on Suomessa paljon ja viedään sukupolvelta toiselle.

Vai että turvaton kiintymyssuhdemalli... Tämä 2020-lukulainen kyynelehtiminen ja sössötys on saavuttanut jo kolossaaliset mittasuhteet. Milloin luovuimme omaehtoisesti selkärankamme rippeistä?

N32

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ehkä kuitenkin huolestuttavaan jos tällaiset kokemukset sitten vaikuttaa tunneilmaisuun tai kykyyn reagoida. Yhdenlainen trauma sekin, että ei esimerkiksi järkyty mistään tai tunne tunteita.

Toinen ryhmä on nämä jotka omien kokemustensa jälkeen alkaa vähätellä muiden kokemia vastoinkäymisiä, mutta eivät vastaavasti kestä mitään sanomista takaisin itselleen. Joku ongelmahan siellä on taustalla.

Seksuaalirikoksen uhrit nimenomaan lamaantuvat. Se, että tunneilmaisu kapenee on trauman oire ja selviytymismekanismi. En olisi siitä huolestunut tai syyllistäisi uhria, vaan yrittäisin ymmärtää ihmistä tai peräti asettua hänen asemaansa. Olisin kiitollinen siitä, että itsellä on ollut hyvää tuuria.

Välillä tuntuu, uhrina, että pitäisi olla se kaikkein empaattisin ja ymmärtävin. Ymmärtää ihmisiä, jotka tuomitsevat, ihmettelevät, eivät ymmärrä ja vähättelevät. Siinä sivussa sitten toipua ja hoitaa omaa traumaansa. Mieluummin vetäisin peiton korville ja erakoituisin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ehkä kuitenkin huolestuttavaan jos tällaiset kokemukset sitten vaikuttaa tunneilmaisuun tai kykyyn reagoida. Yhdenlainen trauma sekin, että ei esimerkiksi järkyty mistään tai tunne tunteita.

Toinen ryhmä on nämä jotka omien kokemustensa jälkeen alkaa vähätellä muiden kokemia vastoinkäymisiä, mutta eivät vastaavasti kestä mitään sanomista takaisin itselleen. Joku ongelmahan siellä on taustalla.

On todella yleistä, että ne tunteet, jotka on lapsuuskodissa joko kielletty tai ne olisivat olleet liian sietämättömiä traumaympäristön vuoksi, katoavat. Niitä sitten etsitään terapiassa.

Suurin ongelma on se, että eivät ne tunteet oke tyystin kadonneet, mieli vaan ei käsittele niitä, jolloin ne varastoituvat kehoon. Siitä syntyy näkymätön kivireki, jota ihminen vetää koko ajan mukanaan ja normaali arki vie enemmän energiaa kuin muilla, vaikka sinänsä ei tuntuisi pahalta ja mielikin on rauhallinen.

Monella tulee seinä vastaan keski-iässä. Tulee joko suuri vastoinkäyminen, joka romahduttaa tuon näennäisesti hyvän korttitalon tai sitten ihan vaan uupuu, kun ei ole osannut asettaa rajoja, kun niihin ohjaava tunne puuttuu. Sama tapahtui itselleni. Ntt sitten on pakko käsitellä kaikki vanha, jotta olisi mitään mahdollisuutta parantua.

Tilanteessa, jossa ihmiset kertovat luontevasti elämänsä vaikeista kokemuksista, itse saatan olla hiljaa tai puhua vain jotakin pienemmästä traumasta, kuten lemmikin kuolemasta. En siis jaa itsestäni mitään. Osa läheisistä ystävistänikään ei tiedä koko tarinaani. Syy sulkeutumiseen on suhtautuminen. Moni ei kestä kuulla järkyttävistä asioista tai alkavat vähätellä, mikä syventää ja pahentaa oloani ja traumaa. Empaattisetkin ihmiset saattavat olla hyvin kylmiä. Samat ihmiset itkevät elokuvien tapahtumille, uutisartikkeleille sodasta ja true crime -tarinoille. Kun vastaava kohtalo tulee lähelle, se on useille liikaa.

Uhrin osa ei ole kauhean kiva, sitä jää yksin. Luonto ja musiikki auttavat, ja ne elävät lemmikit, jotka ovat läsnä ja lohduttavat.

Itse en avaudu enää edes hyvistä asioista tutuille. Jotkut ihmiset ovat todella huonokäytöksisiä ja tyhmiä. Pysyn koossa ja musertumatta tiettyjen itselle tärkeiden harrastusten avulla. Jotkut perusnegatiiviset ihmiset dissaavat kaikkea mitä muut sanovat, ovat jollakin tavalla vajaita itsessään tai narsisteja. En halua kuunnella itselleni tärkeän harrastuksen arvostelua päin kasvoja ja teeskennellä, että se olisi ok. En ikinä puhuisi toiselle samoin. Joten olen sulkeutunut siltäkin osin. En päästä myöskään ketä tahansa kotiini. Kai tämän on rajojen vetämistä. Mutta melko ankeaa elämää on monen ihmisen seurassa. Mahtavatko nämä ihmiset itse tajuta olevansa ankeuttajia? Se, että nauraa paljon ja hymyilee, ei ole merkki iloisesta ja kivasta ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ehkä kuitenkin huolestuttavaan jos tällaiset kokemukset sitten vaikuttaa tunneilmaisuun tai kykyyn reagoida. Yhdenlainen trauma sekin, että ei esimerkiksi järkyty mistään tai tunne tunteita.

Toinen ryhmä on nämä jotka omien kokemustensa jälkeen alkaa vähätellä muiden kokemia vastoinkäymisiä, mutta eivät vastaavasti kestä mitään sanomista takaisin itselleen. Joku ongelmahan siellä on taustalla.

Seksuaalirikoksen uhrit nimenomaan lamaantuvat. Se, että tunneilmaisu kapenee on trauman oire ja selviytymismekanismi. En olisi siitä huolestunut tai syyllistäisi uhria, vaan yrittäisin ymmärtää ihmistä tai peräti asettua hänen asemaansa. Olisin kiitollinen siitä, että itsellä on ollut hyvää tuuria.

Välillä tuntuu, uhrina, että pitäisi olla se kaikkein empaattisin ja ymmärtävin. Ymmärtää ihmisiä, jotka tuomitsevat, ihmettelevät, eivät ymmär

Eihän kukaan tuota tarkoittanut vaan just sitä, että siellä on todennäköisesti joku trauma taustalla mikä vaikuttaa tunteisiin näin.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sellaisia ihmisiä. Jos parisuhteessa toinen on herkkä ja toinen tommonen niin ei hyvä. Herkät ihmiset miettii asioita paljon enemmän.

Ainakin itse olen herkkä, mutta silti myös vahva ja kriisissä toisten tukipilari, kun pysyn rauhallisena enkä ota tunteita mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vahvuus ei aina ole sitä mitä kuvitellaan. Tuttavapiiriini kuuluu nainen joka on lapsuudessaan menettänyt molemmat vanhempansa. Hän itse kokee olevansa vahva, meitä muita paljon vahvempi, koska on kokenut mielestään niin paljon enemmän vaikeita asioita.

Käytännössä hänelle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa sietää esimerkiksi sitä, että toisilla on asiat hyvin, tai eri tavalla kuin hänellä, samalla hän ei myöskään itse kykene näkemään niitä asioita mitkä hänellä on hyvin, vaan yrittää asettua muiden yläpuolelle selittämällä, miten hänellä sentään oli oikeasti vaikea lapsuus ja muut valittavat pikkuasioista. Äitienpäivä ja muut juhlapäivät on hänelle edelleen valtavan rankkoja paikkoja, milloin hän usein käyttäytyy hyvin kyseenalaisesti, esimerkiksi yrittää ilkeillä toisille siitä miten nämä ovat onnekkaita kun saavat viettää joulua, äitienpäivää jne vanhempansa kanssa.

Jotain käsittelemätöntähän t

Et todennäköisesti ole koskaan kokenut mitään vastaavaa traagista menetystä vastoinkäymistä eikä varmaan kukaan muukaan teidän porukasta. Helppo huudella kun itsellä on äiti ja isä tukena eikä joudu äitienpäivänä jaksamaan muiden pinkkiä onnea.