Ihminen joka ei muserru mistään

Vierailija kirjoitti:

Voihan se siltä sinulle näyttää. Aika paljon pystyy ihminen ympäristöltään, jopa perheeltään, salaamaan. Saatikka satunnaiselta tuttavalta.

Näinpä. tuo mitä on ap.lle sanonut ehkä vain kertoo siitä etteihalua puhua asiasta hänen kanssaan. Ei kukaan jaksa märehtiä elämänsä surkeimpia asioita kokoajan kaikkien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vahvuutta on juuri kokea ja näyttääkin kaikki tunteet. Ei se ole oikeaa vahvuutta kieltää tunteet ja suorittaa vaan kivikasvoisena eteenpäin. Kyllä se ennemmin tai myöhemmin kostautuu, jos teeskentelee ettei tunnu missään. Ihminen on tunteva olento ja kaikki tunteet kuuluu elämään.

Vahvuuden mittaaminen henkisessä kärsimyksessä on aika älytöntä muutenkin. Kun ei sille ole määritelmää eikä mittaria.

Ihmiset ovat joskus niin vaikeissa paikoissa, ettei tunteille ole tilaa. Niin käy kaikille. Ongelmaksi se muodostuu, jos joutuu pistämään sivuun määrällisesti liian paljon padottua tunne-energiaa tai on lapsesta asti kasvatettu ohittamaan tietyt tunteet.

Ainakin hetkellisesti ihminen voi olla niin järkyttynyt ettei oikeastaan vaikuta järkyttyneeltä.

Kun on noussut koskemattomuuteen- hyvällä tavalla!

Joillain ihmisillä on parempi resilienssi.

Kaikki ei kuitenkaan ole vahvuutta tai resilienssiä, riippuu käytöksestä.

Mä olen 2 kertaa kokenut täydellisen romahtamisen ja niiden jälkeen minusta tuli jotenkin murtumaton. Eli jotenkin olen oppinut käsittelemään tunteeni, enkä enää päästä mieltäni murenemaan. 

Toisaalta tähän liittyy sekin, että en enää tee asioita mitkä aiheuttaa stressiä, kun aiemmin olin vähän sellainen liian kiltti miellyttäjä. Se että lopetin sen miellyttämisen ja aloin elää kuten itse haluan, varmaan korjasi pääni. Ilman sitä muutosta olisin varmaankin nykyään tosi hysteerinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vahvinkin luonne musertuu yleensä viimeistään silloin, kun terveys menee. Raamatun Jobin kirja on tästä aika hyvä esimerkki.

Itse kyllä pääsin tähän musertumattomaan tilaan vasta sairastuttuani parantumattomaan ja vuosien mittaan vääjäämättömästi etenevään sairauteen. Joka ikisessä päivässä on jotain hyvää ja paljon syytä kiitollisuuteen. Hankalat asiat eivät myöskään muuksi muutu märehtimällä niitä, vaan stressi päinvastoin vahingoittaa terveyttä ja lietsoo pahempaa sairastamista. Monille ihmisille on silti ihmetyksen aihe, että miten voin olla harrastamatta tällaista itselleni vahingollista henkistä toimintaa. Kysyn itse toisinpäin, että miksi ihmeessä sellaisella synkistäisin ainutkertaista elämääni? 

Itse olisin tuollainen kun ap kuvailee sellaiselle, johon en luota ja josta en pidä. Ei kaikille avauduta :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terve, tasapainoinen mieli kykenee suhteuttamaan asiat ja ei jää murheeseen räpimään.Ei silti tarkoita ettei koe surua ja murhetta.

Varmaan juuri tämä. Uskoisin että ns. musertumattomat osaavat ajatella että kaikkea voi tapahtua kaikille, mikään ei oikeastaan tule yllätyksenä. Sellaisia raivorealistisia perusluonteeltansa, mutta ei tunteettomia tai epäempaattisia. Tajuavat ihmiselämää laajemalti, eivätkä ota kaikkea niin henkilökohtaisesti.

Minä olen nykyään juuri tällainen. Mitä tahansa voi tapahtua, mikään ei tule enää yllätyksenä, menetykset ovat arkipäivää ja olen kriiseissä suorastaan luonnottoman rauhallinen ja tehokas.

Käytännössä olen sisältä mennyt ihan rikki. En luota enää oikein mihinkään elämässä, koska tosiaan, ihan mitä tahansa voi odottaa nurkan takana eikä mitään apua saa kuitenkaan. Tuntuu että leijun vain tässä maailmassa, eikä mikään tunnu konkreettiselta tai pysyvältä.

Pidin itsestäni enemmän silloin, kun en ollut tällainen.

"Musertumaton, mutta ei kylmä ja kova; raivorealisti, mutta ei tippaakaan kyyninen; yliluonnollisen rauhallinen, mutta silti tunteikas ja lämmin; tietää että mitä tahansa pahaa voi tapahtua milloin tahansa, mutta silti iloinen ja huumorintajuinen" - ei tällaista mytologista otusta olekaan. Esittää voi toki olevansa.

Jotkut on niin heikkoja että romahtavat vanhempiensa eron takia.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin hetkellisesti ihminen voi olla niin järkyttynyt ettei oikeastaan vaikuta järkyttyneeltä.

Yhden kaverini perhe oli lomalla Thaimaassa tsunamin aikaan ja hän kertoi, miten ei oikeastaan nähnyt itkeviä ihmisiä vaan korkeintaan hämmentyneitä, jotkut ihan rauhallisesti kuvailu kadonneiden lastensa tuntomerkkejä, vaatteita jne.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut on niin heikkoja että romahtavat vanhempiensa eron takia.

Siinä taas yksi järjen jättiläinen.

Vierailija kirjoitti:

Vahvuus ei aina ole sitä mitä kuvitellaan. Tuttavapiiriini kuuluu nainen joka on lapsuudessaan menettänyt molemmat vanhempansa. Hän itse kokee olevansa vahva, meitä muita paljon vahvempi, koska on kokenut mielestään niin paljon enemmän vaikeita asioita.

Käytännössä hänelle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa sietää esimerkiksi sitä, että toisilla on asiat hyvin, tai eri tavalla kuin hänellä, samalla hän ei myöskään itse kykene näkemään niitä asioita mitkä hänellä on hyvin, vaan yrittää asettua muiden yläpuolelle selittämällä, miten hänellä sentään oli oikeasti vaikea lapsuus ja muut valittavat pikkuasioista. Äitienpäivä ja muut juhlapäivät on hänelle edelleen valtavan rankkoja paikkoja, milloin hän usein käyttäytyy hyvin kyseenalaisesti, esimerkiksi yrittää ilkeillä toisille siitä miten nämä ovat onnekkaita kun saavat viettää joulua, äitienpäivää jne vanhempansa kanssa.

Jotain käsittelemätöntähän t

Vanhempien menetys on kuitenkin asia joka on ihan mahdottoman rankka kokemus, vanhemmat menettäneelle on paljon enemmän elämän kokemusta kuin teillä muilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin hetkellisesti ihminen voi olla niin järkyttynyt ettei oikeastaan vaikuta järkyttyneeltä.

Yhden kaverini perhe oli lomalla Thaimaassa tsunamin aikaan ja hän kertoi, miten ei oikeastaan nähnyt itkeviä ihmisiä vaan korkeintaan hämmentyneitä, jotkut ihan rauhallisesti kuvailu kadonneiden lastensa tuntomerkkejä, vaatteita jne.

Shokki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vahvuus ei aina ole sitä mitä kuvitellaan. Tuttavapiiriini kuuluu nainen joka on lapsuudessaan menettänyt molemmat vanhempansa. Hän itse kokee olevansa vahva, meitä muita paljon vahvempi, koska on kokenut mielestään niin paljon enemmän vaikeita asioita.

Käytännössä hänelle on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa sietää esimerkiksi sitä, että toisilla on asiat hyvin, tai eri tavalla kuin hänellä, samalla hän ei myöskään itse kykene näkemään niitä asioita mitkä hänellä on hyvin, vaan yrittää asettua muiden yläpuolelle selittämällä, miten hänellä sentään oli oikeasti vaikea lapsuus ja muut valittavat pikkuasioista. Äitienpäivä ja muut juhlapäivät on hänelle edelleen valtavan rankkoja paikkoja, milloin hän usein käyttäytyy hyvin kyseenalaisesti, esimerkiksi yrittää ilkeillä toisille siitä miten nämä ovat onnekkaita kun saavat viettää joulua, äitienpäivää jne vanhempansa

Vanhempien menetys on kuitenkin asia joka on ihan mahdottoman rankka kokemus, vanhemmat menettäneelle on paljon enemmän elämän kokemusta kuin teillä muilla.

Jotkut vanhempansa lapsuudessa menettäneet jää ihan jumiin siihen kokemukseen. Heille on tyypillistä myös hyvin lapsenomainen suhtautuminen vanhempiin, koska heillä ei ole mitään näkökulmaa aikuisen lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. Heille vanhemmat on niitä lapsuuden supersankareita.

Voi Ap, on olemassa ihmisiä keitä tunne ei vie. 

Rankat kokemukset vahvistaa ihmistä.