Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa olette luovuttaneet elämässä?
13.03.2025 |
Siis tyyliin jääneet pitkäaikaistyöttömiksi tai ette yrittäneetkään pois työkyvyttömyyseläkkeeltä, erakoituneet tms? Ja kuinka paljon yrititte ennen sitä?
Itse olen jonkinasteisesti kirjolla, ikä lähenee 40v ja tuntuu että elämä ollut noin lukiosta lähtien vaan vaikeuksia, haasteita, syrjään jäämistä, yksinäisyyttä yms, vaikka olen pari korkeakoulututkintoa suorittanut, välillä ollut töissä ja harrastanut asioita.
Vaikea löytää enää toivoa mistään. Samaan aikaan kuitenkin pää alkanut leviämään kun ei ole taas pitkään aikaan tehnyt mitään "järkevää". Nykyinen työllisyystilanne ei kuitenkaan motivoi yrittämään saada jotain järkevää osa-aikahommaa mistään, kun jonossa tuhansia minua objektiivisesti parempia vaihtoehtoja. Pelottaa aina myös että jos tekee jotain osa-aikaista hommaa, niin viranomaiset alkavat katsoa minun olevan täysityökykyinen, mitä en todellakaan ole.
Kommentit (40)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
10-vuotiaana
Pitkään jaksoit yrittää!
Kyllä se siinä 5-6v viimeistään tuli selväksi ettei kelpaa tähän maailmaan . Ulkomailla oleminen ainut hyvä asia kaikki muu on silkkaa surkeutta.
Korona-aikana tajusin viihtyväni paljon paremmin yksin kotona tekemättä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari korkeakoulututkintoa ja silti sanot, ettei sinusta ole mihinkään? Asennevamma sulla on.
Kun sairastuin pitkä aika sitten.Huomasin.kuinka meitä kyykytetään.Ohjaillaan.Rahastetaan..hyväksi käytetään.Maksumies monessa.Kelahan se on ensiaskel ongelmiin ja huomaa miten mätä tämä yht.kunta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luovutin kun työ loppui ja masennuin lopullisesti. Muutaman vuoden päästä sitten tk-eläkkeelle 5-kymppisenä. Enää en odota tai toivo mitään, olen vain elossa, yksinäisenä hylkiönä. Kuolema ei olisi ikävä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
28 ja takana vaan peruskoulu, diagnosoitiin ADHD kunnes vaihtui lääkäri joka olikin sitä mieltä että ADHD minulla ei ole, ei uusinut lääkkeitä ja sanoi että on skitso affektiivinen häiriö. Siskolla, isällä ja isän siskoilla ADHD ja uskon että tuo edellinen lääkäri oli oikeassa että mulla olisi se. ADHD lääkkeet vaihdettiin psykoosi lääkkeisiin, jonka jälkeen jouduin tapon yrityksen ja r a i s k a u k s e n uhriksi, nyt 3 vuotta ollut sängyssä, ei jaksa enään.
Noin 15 vuotiaana, lähtökohdat niin huonot, mielenterveys ja itsetunto olematon, ankaran kasvatuksen vuoksi. Nyt olen 52 vuotias, tässä tää menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaiiki elämästä luopuneet ovat kuolleet, eivät ole vastaamassa täällä.
Vierailija kirjoitti:
10-vuotiaana
Ai kamala 😁 sori mutta hörähdin.
Mäkin olin ala-asteen päättäessäni sitä mieltä, että tästä on suunta vaan alaspäin.
Eikä se tosiaan ole ainakaan ylöspäin mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sanoisi, että luovutin, mutta lannistuin lukion loppupuolella eli 18. Olen sen jälkeen toki tehnyt asioita, muuttaminen n. 20-vuotiaana antoi virtaa elämälle.
Olisiko omien tekemisten vähättelyä, jos on monta tutkintoa ja ollut töitä ja harrastuksia?
Olisiko tyytymättömyyttä johonkin ja mihin?
Mitäs kaikkia parin vuoden koulutuksia onkaan olemassa?
Vapaaehtoistöissä on ainakin paljon merkittävää tekemistä.
2016 tuli burnout ja sen jälkeen meni terveys. Kyllä minä kuitenkin kitkuttelen osapäivähommissa kun en kokonaiselle eläkkeelle pääse. Mutta kun tietää, ettei tuskin enää koskaan pysty täysipäiväseen työhään niin eipä tällain pienituloisena paljoa pysty suunnittelemaan. Sais vaan tän asunnon myytyä niin saisi asua vuokralla ja ehkä saada asumistukeakin helpottamaan tilannetta.
En sanoisi että luovuttanut, mutta realismi on iskenyt liian hyvin kasvoille. Parempia aikoja odottava olotila vaihtui kyynisyydeksi jo noin 5 vuotta sitten.
Luovutin noin 35v työelämän kanssa, kun pääsin eläkkeelle. Nykyään teen vain mitä itse haluan. Elämä on liian lyhyt etteikö kannattaisi nauttia jokaisesta hetkestä.