Lue keskustelun säännöt.
Vanhenemisessa on raskainta tämä
11.03.2025 |
Ei ryppyjen tuleminen, niin kuin nuoremmat luulevat. Vaan läheisten ihmisten poistuminen elävien kirjoista tai muistisairauteen sairastuminen. Kaipaukseen täytyy tottua. Omat vanhemmat lähtee, tädit, sedät. Usein aviopuolisokin. Neuvolan monivuotinen oma terkkari muistisairaana, entisistä opettajista moni. Ja tietenkin kuolee julkisuuden henkilöitä, joihin on tavallaan "tottunut".
Elämän lyhyys ja ihmisen hauraus tulee selvemmin näkyviin kuin nuorempana.
Yritän tietoisesti olla ajattelematta menneitä aikoja ja menneitä läheisiä liikaa (puolisokin kuoli syöpään neljä vuotta sitten), ja katsoa eteen päin. Omaa elämää on vielä jäljellä, ja on hienoa olla eläkkeellä ja saada käyttää aikansa niin kuin haluaa.
Kommentit (3)
Ja nykyajan meininki ei enää kiinnosta, tuntuu että kaikki oli ennen paremmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri tämä, että niin paljon ihmisiä ympäriltä on jo poistunut. Siihen joskus ihan äkillisesti havahtuu, että eihän sitäkään sukulaista tai ystävää enää ole.
Minulta on ihmeellisen epätavallisesti kuollut ystäviä jo nuorena, ensimmäinen jo, kun olimme 25-vuotiaita. Ja monta parasta ystävää on menehtynyt jo siinä iässä, jolloin niin ei yleensä vielä käy. On ollut vakavia sairastumisia ja yksi jopa henkirikoksen uhrina. Eli kuolema tuli tutuksi jo nuorena.
Ex-mieheni kuoli 30-vuotiaana ja tänä päivänä hänen perheestään ei ole ketään elossa, myös hänen sisarukset meni liian nuorina kaikki. Olen ainoa, joka hoitaa hautaa.
Ja nyt on tosiaan kaikki ns. "vanha kaarti" sekä isän että äidin puolelta menehtyneet, vaikka aika vanhoiksi moni elikin. Ja nuorempiakin tosiaan kuollut jo paljon.
Kyllähän tämmöinen masentaa hiukan. Nyt ymmärrän äidin surun, kun hänellä oli 14 sisarusta ja itse eli kaikkein vanhimmaksi, niin hän joutui kaikkien siskojensa ja veljiensä kuolemat kokemaan. Ja heidän puolisoidensakin. Äidillä ei enää loppuvuosiaan ollut yhtäkään elossa olevaa ystävää, jopa häntä huomattavasti nuoremmatkin olivat jo poissa.
Tämä tässä vanhenemisessa on raskasta, tämä jatkuva luopuminen. Kaikki mun lapsuuteni aikuiset on kuolleet, no ehkä joku vielä hengissäkin, mutta enimmäkseen kumminkin jo poissa. Ja ystäviä ja tuttaviakin on siis jo alkanut poistua ihan iän mukana tulevien sairauksien takia.
Nuoria en kadehdi, koska mun nuoruuteni oli ihana ja kesti pitkään, nyt eletään tätä päivää ja nuoret saa elää omaa ja omanlaistaan elämäänsä. En haluaisi ollakaan nuori tässä ajassa. Linkki nuoriin ja heidän maailmankuvaansa tulee lastenlasten kautta.
Mutta luonto on tullut erittäin merkitykselliseksi. Ennen sitä ei niin ajatellut, mutta nyt sitä ihan kuin ahmii kauniita maisemia ja lintujen laulu on ihanaa kuultavaa. Olen alkanut ruokkia lintuja ja oravia.
Niin. Lapsena sukujuhlissa oli paljon väkeä, nuoria ja vanhempiakin. Nykyään nuoret keski-iässä ja vanhat jo todella vanhoja, osa kuollut, osa huonokuntoisia. Ei enää sama iloinen meininki. Mutta näin elämä menee.