Lue keskustelun säännöt.
Kerro surullisin tietämäsi tavallisen ihmisen kohtalo?
05.03.2025 |
Että osaisin laittaa omat murheet mittasuhteisiin.
Kommentit (294)
Vierailija kirjoitti:
Pariskunnan vaimo sairastui dementiaan alle nelikymppisenä. Joutui hoitokotiin n. pari vuotta diagnoosin jälkeen. Ennen sairastumista pari oli sosiaalisesti tosi aktiivinen ja olivat adoptioprosessissa odottamassa adoptiolasta.
Nyt mies käy joka päivä töiden jälkeen hoitopaikassa istumassa vaimonsa luona, vaimo tuskin enää tunnistaa miestään. Samoin käy siellä joka viikonloppu. Mies on lopettanut kaikki harrastukset, ja eristäytynyt suurimmasta osasta kaveripiiriä. Elämän täytyy olla kovin surullista ja yksinäistä.
Kammottavaa.
Täytyy muistaa kertoa omalle miehelle että tuossa tilanteessa haluan hänen jatkavan elämäänsä nopeasti. Uutta matoa koukkuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, ap, kato snäppijuorut Redditistä! Kyllä alkaa heti helpottamaan!
Joo, siellä saa tuplasti hävettyä toisten puolesta: niiden, joista postaillaan, ja niiden, jotka sinne postailevat.
Vierailija kirjoitti:
Mark Van Dongen. Ex-tyttöystävä heitti happoa miehen kasvoille ja vammat oli niin pahat ja tuhot kudoksessa vaan eteni niin että eutanasia myönnettiin ja poliisin ottamat valokuvat pidettiin tiukasti salassa koska näky oli niin järkyttävä
Jaaha. Googlasin ja happoa heittänyt ex-tyttöystävä olikin n**keri. Kukapa olisi osannut arvata. Mies teki emävirheen jo ryhtyessään suhteeseen tuon kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni toivoi lasta puolisonsa kanssa. Kun vuosi oli kulunut he hakeutuivat lapsettomuushoitoihin. Mitään syytä ei löytynyt, hoidot aloitettiin. Ensin kevyet, sitten rankemmat. Hormonikuureja ja toiveiden ylläpitämistä. Heillä tuli mahdollisuudet julkisella täyteen, siirtyivät yksityiselle. Käyttivät säästönsä.
Itkettää vieläkin, kun muistan sen päivän, kun ystävä kertoi, että kaikki on nyt kokeiltu. Ei ole rahaa eikä voimavaroja enää jäljellä. Jäivät kokonaan lapsettomiksi, tämä on edelleen syvä haava ystäväni elämässä. Se toivossa riippuminen vuodesta toiseen...sitä oli rankkaa myötäelää, enkä voi edes kuvitella mitä ystäväni vaimonsa kanssa kävi läpi.
Miksi HITOSSA ei tossa vaiheessa mies vaihda naista, ja hommaa sellaista jonka saa raskaaksi?
Heillä oli epäyhteensopivat geenit, tai nainen vain maho kokonaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni toivoi lasta puolisonsa kanssa. Kun vuosi oli kulunut he hakeutuivat lapsettomuushoitoihin. Mitään syytä ei löytynyt, hoidot aloitettiin. Ensin kevyet, sitten rankemmat. Hormonikuureja ja toiveiden ylläpitämistä. Heillä tuli mahdollisuudet julkisella täyteen, siirtyivät yksityiselle. Käyttivät säästönsä.
Itkettää vieläkin, kun muistan sen päivän, kun ystävä kertoi, että kaikki on nyt kokeiltu. Ei ole rahaa eikä voimavaroja enää jäljellä. Jäivät kokonaan lapsettomiksi, tämä on edelleen syvä haava ystäväni elämässä. Se toivossa riippuminen vuodesta toiseen...sitä oli rankkaa myötäelää, enkä voi edes kuvitella mitä ystäväni vaimonsa kanssa kävi läpi.
Miksi HITOSSA ei tossa vaiheessa mies vaihda naista, ja hommaa sellaista jonka saa raskaaksi?
Heillä oli epäyhteensopivat geenit, tai nainen vain maho kokonaa.
Tiesitkö, että vika voi olla myös miehessä?
1800-luvulla ei vielä tiedetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainahan tuo tietenkin antaa perspektiiviä omille murheille, kun muiden kohtalot auttavat laittamaan asioita mittasuhteisiin. Itselleni tämä on ollut toimiva keino aina silloin kun löydän itseni surkuttelemasta omaa elämääni.
Koin lapsena toiselta vanhemmalta paljon väkivaltaa. Siis sellaista täysin perusteetonta, jossa vain mieleltään sairas ihminen halusi satuttaa toista. Lisäksi kannoin perheestä aikuisen vastuuta. Päädyin 10-vuotiaana lastensuojelun sijoittamaksi ja siitä alkoi laitoskierre. Nuoruus meni täysin sekoillessa, paljon huumeita ja sen sellaista. En ole todellakaan ylpeä itsestäni ja siitä ajanjaksosta elämässäni. Kaikki kuitenkin tuntui niin turhalta ja yhdentekevältä, joten päädyin tuollaiseen itsetuhoiseen malliin toivoen, että elämä olisi nopeaa ohi.
Lopulta katkoin suhteeni huumepiireihin ja eristäydyin elämään yksinäistä elämää työn ja kodin välillä, kunnes sitten tapasin nykyisen kumppanini. Alku oli hankala, koska en pitänyt itseäni parisuhdekelpoisena saati hänen arvoisenaan. Hän oli kuitenkin pitkäpinnainen kanssani ja elämä alkoi muuttua hyväksi. Hänen perheensä otti minut vastaan avosylin ja sain rakennettua uudestaan suhteet vanhoihin, tervepäisiin ystäviini. Ostimme kumppanini kanssa omakotitalon ja remontoimme sen kuntoon. Elämä tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä ja sitten sairastuin syöpään.
Nyt näyttää siltä, että tästä toivutaan vielä jonkinlaiseen kuntoon, mutta samalla olen alkanut jotenkin tekemään mielessäni tiliä menneisyyteni kanssa ja olen välillä todella masentunut. Noina hetkinä mietin paljon niitä kohtaloita mitä näin laitoksessa ja huonoissa piireissä. Lapsesta saakka seksuaalisesti hyväksikäytettyjä, monin eri tavoin rikottuja ihmisiä joilla ei ole ollut koskaan elämässään mitään mahdollisuuksia. Näiden kohtaloiden myötä tajuan aina kuinka onnellisessa asemassa ja etuoikeutettu olen, kun olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää elämääni. Paljon enemmän mitä olisin ansainnut ja se auttaa muuttamaan kiittämättömyyden kiitollisuudeksi.
En tiedä kovinkaan tarkasti surullisia kohtaloita, mutta nuoruuden kaveripiirissä oli paljon sellaisia tapauksia joiden elämä ei vaan koskaan lähtenyt käyntiin. Koulut jäivät kesken toiselle asteelle, koskaan ei päästy työelämään kiinni ja nyt eletään syrjäytyneenä.
Suurin osa oli ihan tavallisten perheiden lapsia ja näitä näen aina kun käyn kotipaikkakunnallani. Mietin, että mitä tuollakin on taustalla, että elämä meni noin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksittäisiä ei tule mieleen, mutta monia tuli nähtyä kun työskenteli päihdetyöntekijänä. Surullisia ihmiskohtaloita paljon.
70 luvulla perhe lähti pienellä veneellä liikkeelle Joutuivat kovaan myrskyyn vene upposi Vaimo ja kaksi pientä lasta hukkui Mies alkoholisoitui firma kaatui Vietti lopun elämänsä puliukkojen seurassa Usein hautausmaalla pysähdyn ohikulkiessaan haudan ääreen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini menetti aikanaan 5-vuotiaan pikkuveljeni, joka kuoli leukemiaan. Haava oman lapsen menetyksestä ei ilmeisesti arpeudu koskaan. Siitä on nyt 55 vuotta, mutta äidille tekee kipeää aina vain.
Tästä tuli mieleen oma lähihautausmaa jossa käyn usein laittelemassa pois nukkuneiden sukulaisten hautoja tai kuljen muuten vaan läpi. Reitilläni on 5-vuotiaana kuolleen pojan hauta. Haudalla palaa aina kynttilä, kesäisin istutukset vaihtuvat, usein haudalla on tuoreita leikkokukkia ja vaihtuvia pieniä enkelifiguureja. Pojan syntymäpäivänä haudalle ilmestyy pieni lelu joka vaihtuu uuteen seuraavana vuonna. Joskus näen vanhemman naisen laittamassa hautaa.
Pojan kuolemasta on jo yli 30 vuotta ja epäilen tuon naisen olevan pojan äiti. Mitään enempää en tiedä asiasta, mutta usein mietin kuinka päättymätöntä on vanhemman suru lapsestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi kaveri jäi tsunamiorvoksi.
Mitä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Laukku-Leena
Laukku-Leena valitsi elämäntapansa ihan itse ja piti siitä tiukasti kiinni. Torjui mm. sosiaalihuollon tarjoaman asunnon useaan kertaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi kaveri jäi tsunamiorvoksi.
Mitä surullista tässä muka on? Ainakin varmaan elämä on turvattua.
Ex työtoveri innostui nelikymppisenä motocrossista, hommasi pyörän ja ekana kesänä tuli hyppyristä niskoilleen alas. Halvaantui navasta alaspäin. Se oli siinä sitten.
Vierailija kirjoitti:
Yksi kaveri jäi tsunamiorvoksi.
Mikä on tsunamiorpo?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi kaveri jäi tsunamiorvoksi.
Mitä sitten?
Ei tsunamiorpoja ole enää olemassa, kaikki on aikuisia.
Junko Furutan kohtalo. Jotain niin järkyttävää, että en meinannut saada unta seuraavana yönä, kun asiasta ensimmäisen kerran luin.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Junko_Furutan_murha
Vierailija kirjoitti:
Laukku-Leena
Ja Juna-Petteri.
Miten voikaan ihminen erehtyä näin katkerasti.