Mihin vaikeuksiin olet törmännyt aloittaessasi seurustelun 50+ ikäisenä/ vrt 25+ ?

Minkä ikäiset on mummoja?

Ehkä jotkut ei kaikki. Siihen vaikuttaa elämänasenne ja huumorintaju tähän nuorekkuuteen. Ja leikkimielisyys. Ei tartte olla nii tosikko edes itsensä kanssa. Voi nauraa omile sekoiluille jo näin 40 yli ikäsenä. Tästä se elämä voi vasta alkaa kun ei tartte ottaa liikaa paineita. On jo koettu elämää. 😊

Vierailija kirjoitti:

Aloitin suhteen 47-vuotiaana ja täytyy sanoa että en huomannut mitään eroa nuoruuden rakastumisiin. Jalat lähti alta ihan samoin, samat pelot ja sama huuma. Tosin nyt etuna oli se, että oli itsetuntemusta, rohkeutta ja empatiakykyä puhua asioista, toisin kuin nuorena. En muista että olisin ikinä ollut yhdellekään kumppanille samalla tavalla rehellinen ja avoin kuin tälle aikuisiän rakkaudelle. 

Ehkä tässä auttoi se, että olin sinkkuna yli 10 vuotta. Olin aidosti päässyt yli kaikesta menneestä, lapsia ei ole enkä ole koskaan katkeroitunut tai menettänyt uskoa rakkauteen tai mihinkään. Miehen puolella oli enemmän ongelmia huonojen kokemusten vuoksi, mutta ne selätettiin pikkuhiljaa. Nyt 10 vuotta takana ja edelleen sukat pyörii jaloissa ja suhde tuntuu paranevan vuosi vuodelta. 

Lisään tähän vielä että kun moni puhuu kaavoihin kangistumisesta iän myötä ja sen aiheuttamasta vaikeudesta sopeutua suhteeseen uuden ihmisen kanssa, niin en tunnista oikein tätäkään. Mulla on ollut vähän päinvastoin - olen tullut rennommaksi sen suhteen miten asiat voi tehdä. Luulen, että pitkä sinkkuaika jolloin tosiaan kaipasin kumppania, teki sen että nyt kumppania osaa arvostaa ja tajuaa että oikeasti on ihan pikkuseikka joku mun tapa tehdä joku asia. Ihan hyvin voi opetella vaikka uudenkin tavan. Pääasia että ollaan yhdessä ja kummallakin on hyvä olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitin suhteen 47-vuotiaana ja täytyy sanoa että en huomannut mitään eroa nuoruuden rakastumisiin. Jalat lähti alta ihan samoin, samat pelot ja sama huuma. Tosin nyt etuna oli se, että oli itsetuntemusta, rohkeutta ja empatiakykyä puhua asioista, toisin kuin nuorena. En muista että olisin ikinä ollut yhdellekään kumppanille samalla tavalla rehellinen ja avoin kuin tälle aikuisiän rakkaudelle. 

Ehkä tässä auttoi se, että olin sinkkuna yli 10 vuotta. Olin aidosti päässyt yli kaikesta menneestä, lapsia ei ole enkä ole koskaan katkeroitunut tai menettänyt uskoa rakkauteen tai mihinkään. Miehen puolella oli enemmän ongelmia huonojen kokemusten vuoksi, mutta ne selätettiin pikkuhiljaa. Nyt 10 vuotta takana ja edelleen sukat pyörii jaloissa ja suhde tuntuu paranevan vuosi vuodelta. 

Lisään tähän vielä että kun moni puhuu kaavoihin kangistumisesta iän myötä j

Se vaan että parisuhteessa on kaksi ihmistä. Mä voisin omalta osaltani allekirjoittaa kaiken. Tapasin elämäni rakkauden 45-vuotiaana - tai näin mä ajattelin. Oikeasti TIESIN että jos sen miehen kanssa en onnistu niin sitten en onnistu kenenkään kanssa. Tälle miehellekin olin elämän rakkaus, tiedän että hän tarkoittaa sitä (hän sanoo sitä edelleen). Silti elämä oli meitä vastaan. Suhde päättyi (tulin jätetyksi) parin vuoden päästä, rakkaus ei riittänytkään kantamaan arjen aiheuttamien paineiden ja stressin yli. 

Oon aika varma että mun kohdalla peli on pelattu. Kaikki eivät vaan saa onnellista loppua. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta oli löytää normaali terve mies, ilman päihde-, ylipaino tai muita terveysongelmia. Sellainen nuorekas, liikuntaa harrastava ja omillaan toimeentuleva viisikymppinen. Pari kolme vuotta siihen meni, mutta onneksi löytyi. Luulin eron jälkeen, etten ikinä enää ota uutta miestä, mutta totesinkin etten halua olla yksin.

Vaikeinta on löytää normaali terve nainen, ilman mielenterveys-, päähänpinttymä-, ylipaino- tai muita terveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitin suhteen 47-vuotiaana ja täytyy sanoa että en huomannut mitään eroa nuoruuden rakastumisiin. Jalat lähti alta ihan samoin, samat pelot ja sama huuma. Tosin nyt etuna oli se, että oli itsetuntemusta, rohkeutta ja empatiakykyä puhua asioista, toisin kuin nuorena. En muista että olisin ikinä ollut yhdellekään kumppanille samalla tavalla rehellinen ja avoin kuin tälle aikuisiän rakkaudelle. 

Ehkä tässä auttoi se, että olin sinkkuna yli 10 vuotta. Olin aidosti päässyt yli kaikesta menneestä, lapsia ei ole enkä ole koskaan katkeroitunut tai menettänyt uskoa rakkauteen tai mihinkään. Miehen puolella oli enemmän ongelmia huonojen kokemusten vuoksi, mutta ne selätettiin pikkuhiljaa. Nyt 10 vuotta takana ja edelleen sukat pyörii jaloissa ja suhde tuntuu paranevan vuosi vuodelta. 

Lisään tähän vielä että kun

Se vaan että parisuhteessa on kaksi ihmistä. Mä voisin omalta osaltani allekirjoittaa kaiken. Tapasin elämäni rakkauden 45-vuotiaana - tai näin mä ajattelin. Oikeasti TIESIN että jos sen miehen kanssa en onnistu niin sitten en onnistu kenenkään kanssa. Tälle miehellekin olin elämän rakkaus, tiedän että hän tarkoittaa sitä (hän sanoo sitä edelleen). Silti elämä oli meitä vastaan. Suhde päättyi (tulin jätetyksi) parin vuoden päästä, rakkaus ei riittänytkään kantamaan arjen aiheuttamien paineiden ja stressin yli. 

Oon aika varma että mun kohdalla peli on pelattu. Kaikki eivät vaan saa onnellista loppua. 

Näinhän se on. Vaikka itsellä olisi edelleen joustoa ja sopeutumiskykyä samoin kuin nuorena, niin totta se on että yhä harvemmalla viisikymppisellä enää on. Moni on niin monta kertaa yli kävelty että kavahtaa jo ajatustakin mistään sopeutumisesta ja tarpeeksi monta kertaa kun on muokannut elämästään muiden näköistä niin kyllä siihen tulee lopulta stoppi.

Meilläkin oli sopeutumisongelmat ylitettävänä miehen puolelta, ja kyllä mä venyin alkuun niin paljon että jälkikäteen katsottuna vähän hirvittää, että siinä olisi voinut suhteen dynamiikka määrittyä huonomminkin. Mutta onneksi pystyttin puhumaan paljon, mieskin tuli vastaan ja ajan kuluessa alkoi lopulta uskoa että tässä nyt oikeasti voidaan toimia toisinkin kuin menneisyyden pieleen menneissä suhteissa. 

Ikävä kuulla, että te ette saaneet omia kompastuskiviänne ylitettyä. Ehkäpä vielä jossain kohtaa tunnet vielä kevään sydämessä ja ajattelet että josko vielä yrittäisi. Viisikymppisellä voi olla vielä 40 vuotta elämää edessä.

Jotenkin suhteen eteneminen oli kiven alla ja työn takana. Oli hikkulla etten jo luovuttanut kun en jaksa vetää toista perässäni jos ei mies osaa muutakuin jutella niitä näitä ja pikasesti halata.

Niin itse kuin kumppani oltiin molemmat parisuhteessa kovia kokeneita ja hän vielä enemmän vereslihalla. Jotenkin kaikki fyysinen kontakti jännitti enemmän kuin nuorena eikä siitä meinannut tulla alkuun juuri mitään. 

Voi olla vaikeaa saada "omaa"-tasoasi olevia statusmiehiä, niin kuin kaksikymppisenä. Siitähän tässä varmaan on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin suhteen eteneminen oli kiven alla ja työn takana. Oli hikkulla etten jo luovuttanut kun en jaksa vetää toista perässäni jos ei mies osaa muutakuin jutella niitä näitä ja pikasesti halata.

Niin itse kuin kumppani oltiin molemmat parisuhteessa kovia kokeneita ja hän vielä enemmän vereslihalla. Jotenkin kaikki fyysinen kontakti jännitti enemmän kuin nuorena eikä siitä meinannut tulla alkuun juuri mitään. 

Ilmeisesti kuitenkin ylititte karikot? Miten nyt menee?

Vierailija kirjoitti:

Kaikkialta saa kuvan että seksiä pitäs harrastaa heti nykyajan suhteissa, pelottava ajatus hypätä sänkyyn vieraan kanssa.

N50

Viisikymppinen tietää jo, että ei tarvitse tehdä mitään sen vuoksi, että jokin asia on yleistä/tapana. Harrastaa seksiä siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä - ei sitä tarvitse miettiä, onko se nopeasti vai myöhemmin. Eikä sen kumppaninkaan tarvitse olla vieras - moni tutustuu kumppaniinsa vaikka töissä ja on siinä vaiheessa jo korviaan myöten rakastunut kun ekat treffit on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloitin suhteen 47-vuotiaana ja täytyy sanoa että en huomannut mitään eroa nuoruuden rakastumisiin. Jalat lähti alta ihan samoin, samat pelot ja sama huuma. Tosin nyt etuna oli se, että oli itsetuntemusta, rohkeutta ja empatiakykyä puhua asioista, toisin kuin nuorena. En muista että olisin ikinä ollut yhdellekään kumppanille samalla tavalla rehellinen ja avoin kuin tälle aikuisiän rakkaudelle. 

Ehkä tässä auttoi se, että olin sinkkuna yli 10 vuotta. Olin aidosti päässyt yli kaikesta menneestä, lapsia ei ole enkä ole koskaan katkeroitunut tai menettänyt uskoa rakkauteen tai mihinkään. Miehen puolella oli enemmän ongelmia huonojen kokemusten vuoksi, mutta ne selätettiin pikkuhiljaa. Nyt 10 vuotta takana ja edelleen sukat pyörii jaloissa ja suhde tuntuu paranevan vuosi vuodelta. 

<

Erittäin harva elää ysikymppiseksi.kumto huono yleensä 70 v alkaen

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin suhteen eteneminen oli kiven alla ja työn takana. Oli hikkulla etten jo luovuttanut kun en jaksa vetää toista perässäni jos ei mies osaa muutakuin jutella niitä näitä ja pikasesti halata.

Niin itse kuin kumppani oltiin molemmat parisuhteessa kovia kokeneita ja hän vielä enemmän vereslihalla. Jotenkin kaikki fyysinen kontakti jännitti enemmän kuin nuorena eikä siitä meinannut tulla alkuun juuri mitään. 

Itsellä on just noita kivirekimies-kokemuksia jo nuoruudesta niin yli oman tarpeen, että enää ei löydy yhtään jaksamista kenenkään perässä vetämiseen vaan joko siinä suhteessa ollaan alusta asti kumpikin täysillä mukana tai sitten ei olla ollenkaan.

Muutenkaan mikään kädenlämpöinen ollako vaiko eikö olla- juttu ei tule enää omalla kohdalla kysymykseen vaan kaikki sietokyky tuollaiseen joustamiseen ja arpomiseen on käytetty vuosia sitten. Ja siis nimenomaan tarkoitan tässä sitä henkistä yhteyttä ja sitoutumista toiseen eli intiimielämän aloittamisella ei ole mikään kiire vaan mieluustikin suhde siinä mielessä saa edetä kaikessa rauhassa ja tunteet (sekä himo) toista kohtaan saa kasvaa aivan rauhassa ilman hoppua, mutta sen suhteen pitää olla alusta saakka siinä mielessä vakaalla pohjalla ettei kumpikaan halua ketään muuta tai mieti josko jossain olisikin joku parempi. 

Joko ollaan kunnolla yhdessä ja toisistaan kiinnostuneita tai sitten ei olla ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Voit tehdä ap kuten minäkin eli pitää erilaisia miesystäviä, jos parisuhde ei niin kiinnosta. Yhdessä voi sitten matkustella, käydä ravintoloissa kulttuuririennoissa yms.

Ei ole pakko ottaa vakimiestä tai naista, kun ei ole perhettä enää perustamassa.

Kuinka helppo on löytää useita miesystäviä, joiden kanssa käydä matkoilla tai ravintoloissa, ilman että ennen pitkää odottavat seksiä? Vai tarkoitatko, että pitää olla monta eri miestä, joiden kaikkien kanssa sitä seksiä sitten on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit tehdä ap kuten minäkin eli pitää erilaisia miesystäviä, jos parisuhde ei niin kiinnosta. Yhdessä voi sitten matkustella, käydä ravintoloissa kulttuuririennoissa yms.

Ei ole pakko ottaa vakimiestä tai naista, kun ei ole perhettä enää perustamassa.

Kuinka helppo on löytää useita miesystäviä, joiden kanssa käydä matkoilla tai ravintoloissa, ilman että ennen pitkää odottavat seksiä? Vai tarkoitatko, että pitää olla monta eri miestä, joiden kaikkien kanssa sitä seksiä sitten on?

Kyllä ne ainakin mun tapauksessa on sitä seksiä kärkkyneet ja jos kerran sitä saavat, niin jatkossa kaikki pyörii sen ympärillä. Nykyään mulla on vain yksi mies seksiin. Ja siis pelkkään seksiin. 

Vierailija kirjoitti:

Voi olla vaikeaa saada "omaa"-tasoasi olevia statusmiehiä, niin kuin kaksikymppisenä. Siitähän tässä varmaan on kyse.

No siinä olet oikeassa, että vaikea löytää miestä, joka täyttäisi samat kriteerit kuin minäkin eli vakavarainen, päihteetön, lapseton, normaalipainoinen, liikunnallinen, kouluja käynyt ja maailmaa nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin se yllättää kyllä kuinka paljon se eletty elämä vaikuttaa ja siis nimenomaan huonossa mielessä eli esim kyynistymisenä. Se sellainen nuoruuden huolettomuus ja avarakatseisuus on mennyttä.

Lisäksi spontaanista seksistä voi enää vain haaveilla kun aina pitää olla liukkarit ja geelit sekä miehelläkin on ongelmaa erektion kanssa.. On kerrassaan ihanan kiihkeää lotrata öljyjen kanssa ja itse popsia hormoneja kun mies pelaa enää vain sinisillä pillereillä.

Ja se kuinka väsyttävää tuo kaikki ylimääräinen onkaan. Se arki on itsekseen niin mukavaa. Mukavaa olisi varmaan myös sellainen arki, että yhteistä historiaa olisi takana se 30 vuotta ja kumpikin olisi saanut elää toisen kanssa ne ns paremmatkin ajat.

Kyynisyys=oma lihava roikkomahaja naama?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta oli löytää normaali terve mies, ilman päihde-, ylipaino tai muita terveysongelmia. Sellainen nuorekas, liikuntaa harrastava ja omillaan toimeentuleva viisikymppinen. Pari kolme vuotta siihen meni, mutta onneksi löytyi. Luulin eron jälkeen, etten ikinä enää ota uutta miestä, mutta totesinkin etten halua olla yksin.

Vaikeinta on löytää normaali terve nainen, ilman mielenterveys-, päähänpinttymä-, ylipaino- tai muita terveysongelmia.

Kaikki yli  50v naiset ovat lihavia

Nuorempana katsoi monia sellaisia asioita sormien läpi joissa ei olisi pitänyt edes joustaa. Nyt sitten viisikymppisenä tietää tasan tarkkaan sen mitä haluaa ja mitä ei eikä joustonvaraa juurikaan ole.

Varmaankin olisi pitänyt toimia tasan toisinpäin. Tosin silloin ei välttämättä olisikaan uutta kumppania vailla vaan se olisi mennyt jo nuorena paremmin nappiin.

Ja sama se on miehilläkin eli tuntuu olevan harmillisesti niin, että tosi moni on "pilannut" itsensä olemalla aivan vääränlaisen kumppanin kanssa ja nyt sitten kelpaa enää vain täydellinen jos sekään.