Pelottaako teitä muita äitejä se, että

Tottakai se ajatus joskus käy mielessä ja huolestuttaa. Joskus voi sanoa, että jopa pelottaakin, mutta ei mitenkään alituisesti ahdista.

Toivottavasti.

Sitten jos pelko alkaa hallita elämää tai aiheuttaa voimakasta ahdistusta, on syytä hakea siihen apua.



Rajoittaako pelkosi elämäänne jotenkin? Vältteletkö esim. ulkoilua tai jotain?

Mä sit alan miettiin, että entä jos oikeasti menetänkin heidät, kun tuollain pelkään hulluna:( Ja sit se ajatus saa vielä enemmän pelkäämään. Mutta toisaalta, kun pelkään, niin samalla olen myös todella tarkka asioista:) Mä yritän myös miettiä, että jospa menis pian ohi! Silloinkun esikoinen oli vauva, niin en pelännyt muuta kuin kätkytkuolemaa, mutta nyt pienemmän synnyttyä pelkään koko ajan:( Auttakaa muut, miten nämä pelot sais pois??:) -ap

Pienempi meinas syksyllä tukehtua ruuviin. Sain sit 10-20 minsan elvyttämisen jälkeen lapsen nielaisemaan ruuvin.. Muuten ois ollut ikävät seuraukset:(

Mutta ei nuo ajatukset mitenkään vaivaa, joskus käy vaan mielessä ja sitten muistutan että pitää ajaa varovaisesti jne.



Jos tuollaiset ajatukset pyörii koko ajan mielessä ja ne ahdistavat niin kannattaa hakea apua.

Neuvolassa otat vaikka puheeksi!

pelkään heti jos he ovat jonkun muun hoivissa, ja pelkään jo kauan etukäteen jos joudun olemaan heidän luotaan pois vaikka useamman päivän. En uskalla päästää heitä pois silmistäni omilla nurkillakaan.



Harmittaa että pelko hallitsee elämää niin paljon, ja se on kurjaa kaikkien kannalta kun ei osaa enää nauttia elämästä eikä innostua seikkailuista - mutta ehkä tässä vielä tulee järkiinsä. Yritän karaistua.



Tsemppiä sinullekin ap. Kylläkai tämä joskus muuttuu, jos ei ennen ole ollut tällaisia taipumuksia.



4

Enkä myöskään uskalla olla hetkeäkään vahtimatta heitä. Miehellä on voimakas masennus, niin ehkä se jotenkin heijastuu minuun tällein. Ja sit lapsena pelkäsin aina, että kuolen:( Ja kun odotin pienempää, niin pelkäsin, että kuolen synnytyksessä. Mulla on varmaan joku tulevaisuuden pelko:((

-ap

jos me vanhemmat menehdymme. Sisaruksillamme on joko omia pieniä lapsia tai sitten ovat liian nuoria huolehtimaan vauvasta. Ja vanhempamme taas alkavat olla iäkkäitä. Tiedän kuitenkin että lapsestamme huolehdittaisiin hyvin eikä tämä ajatus elämääni rajoita.

ei mua ennen niin pelottanut, kun lapsi oli ihan vauva. Mutta kun poika on sellainen " kouho" ja koko ajan menossa ja kaikenlaista meinaa sattua (on joitakin tippumisia sattunutkin) niin olen alkanut pelätä aika paljon. Kun huomaa, kuinka helposti se vahinko sattuu ja jotain kamalaa voi tapahtua. Pelkään myös lapsen jättämistä hoitoon esim. mummolaan juuri tuosta syystä. Pystyn kuitenkin jättämään hänet hoitoon, mutta harvoin tulee niin tehtyä, enkä todellakaan jättäisi kenelle tahansa. Ajattelen, että kai se tästä helpottaa, kun lapsi vähän kasvaa, ja toivottavasti sille tulee myös vähän " järkeä" päähän samalla.. :). Mutta sitten tietysti on haaveissa se toinenkin lapsi.. Ja pelkäämisen voi aloittaa alusta... ;)

kun on lähiomaisensa menettänyt, tajuaa kuinka pienestä se tosiaan on kiinni että saa rakkaansa pitää.

Minä pelkään kanssa ihan mahottomasti lasteni menetystä, myös omaa kuolemaa kun ajattelen sitten mihin lapset joutuu. Joskus ajatukset menee niin pitkälle, että kuvittelen lapseni kuoleman hautajaiset ja kaikki. kunnes itken ihan kamalasti. Ja pelkään kanssa että nämä kuvitteluni käy toteen. Tunnen myös rakastavani lapsiani ihan hirmuisesti, taidan olla heissä muutenkin ihan liikaa kiinni. He ovat minun elämäni.

Menetin kesällä äkillisesti kaksi mulle tärkeää ihmistä, olin silloin raskaana. Mielialat siinä tilassa on muutenkin sellaiset kuin on ja kun aloin öisin heräilemään pelkojen takia niin puhuin asiasta lääkärilleni. Hän sanoi että ihmisellä on tapana puhdistaa mieli ja eritoten raskausaika on siihen otollinen.



Onko sun lähipiirissä ollut joku kuolemantapaus vaikka jo vuosia sitten mistä on jäänyt surut surematta?

Kun esikoisemme oli pieni niin pelkäsin aivan tolkuttomasti kätkytkuolemaa. Kävin katsomassa vaunuissa 10 minuutin välein ja jos tsemppasin itseni olemaan pidempään katsomatta, niin aloin itkeä jo kun menin ulos kun pelkäsin että nyt on kuollut ja löydän vauvan kuolleena vaunuista. Nyt meillä on toinen vauva ja vaikka pelko on vähäisempää, niin öisin herään monta kertaa katsomaan hengittääkö vauva, ja joka kerta mennessäni vaunuihin katsomaan tsempitän että nyt se voi olla se hetki...



Muuten kuin unissa en niin pahasti pelkää lasten menettämistä, mutta kuitenkin useita kertoja viikossa se on mielessä niin, että kyyneleet kihoavat silmiin.



Mun mielestä tuo mun pelko esikoisen vauva-aikana ei ollut enää normaalia, mutta ymmärsin sen vasta jälkikäteen. Nytkin oon monta kertaa miettinyt, että menisinkö psykiatrin arviointiin, mutta en ole menny. Olen kahden vaiheilla että rajoittaako tämä kuolemanpelko elämää liikaa vai auttaako se arvostamaan vaan hyviä hetkiä... ei me kuitenkaan jätetä menemättä mihinkään sen vuoksi, omat unet vain kärsii...

Vai pelkäsitkö jo ennen tätä tapausta?



Kuulostaa aika huolestuttavalta, ettet uskalla ulkoilla yksin molempien lastesi kanssa yhtäaikaa. Ei ole ihan normaalia, että pelot hallitsevat noin paljon elämääsi. Suosittelen, että haet apua itsellesi jo ihan senkin takia, että miehesi on masentunut.



Ajattelen itsekin näitä asioita usein itkuun asti (yleensä iltaisin sängyssä, kun olen yksin ajatuksieni kanssa ja mies jo nukkuu). Mutta mitä vanhemmaksi lapset ovat kasvaneet (nyt 2,5- ja 5-vuotiaat) sitä harvemmin olen vetistellyt. Pelot eivät mitenkään rajoita elämääni, mutta pelkään nykyään esim. lentämistä (en kuitenkaan niin paljoa, että se estäisi lentämästä), mikä on tosi inhottavaa.

Reilut kolme vuotta sitten sain keskenmenon, joka oli kauhea kokemus. Ja jo ihan raskauden alusta asti tiesin, että menee kesken:(( Sen takia nämä pelot pelottaa vielä enemmän:( Nyt sen takia pelot ovat voimistuneet, kun pienempi menas tukehtua:( Mutta on niitä ollut aiemminkin. EN tiedä sitten, että tekeekö hormonit kepposiaan, koska imetän vielä pienempää.. Tämä imetys lähentää vielä enemmän. Kyllä tietty käyn molempien lasten kanssa ulkona yhtä aikaa, mutta silleen, että on sisarrattaat mukana, jos isompi riehaantuu, niin saa hänetkin paikoilleen. Isompi saattaa vaikka juosta autotielle ja on niin nopea, että pelottaa, jos ei perään kerkeä. Ehkä olen sit itse vaan jotenkin mielessäni pahentanut pelkojani.. Monesti näen kauheita painajaisia, jotka jäävät mieleen painamaan ja ehkä en osaa niitä sitten ratkaista:( Ja jos luen juttuja, missä pienet lapset ovat kuolleet, niin ne saavat tämän pelon taas päälle:((( Kiitos paljon vastanneille ja ilomielin luen vielä lisää:) Niin ja joku aika sitten pelkäsin, että lapset viedään luotani pois, vaiikkei siihen ole aihetta. Ylipäätänsä lasten menettäminen pelottaa.. Jos ois tällaisesta tiennyt, ennenkuin tekee lapsia, oisin miettiny ensin psykiatrille menoa;D-ap

Pelko muuten vaan lisääntyy kun lapset kasvavat,liikkuvat itsenäisesti liikenteessä. Ja kuinka huolissaan oletkaan kun lapsesi 18v ja baareja kiertää. Siellä vasta sattuu ja tapahtuu.

Kun ajattelen, että lapsilleni kävisi jotakin (lue:he kuolisivat) niin melkeen oksennan. Olen muutenkin tosi herkkä kaikesta ja itken helposti joten erikseen en usko että mun tarvitsee tuohon pelkoon mitään apua hakea.



Lapset ovat 7v, 3v ja 1v11kk ja pelosta huolimatta anna kyllä esikoisen liikkua ulkona yksikseen ja mennä teiden yli jne ja keskimmäinenkin saa ihan leikkiä tossa pihalla vaikka siitä pääsee pois. En siis koe olevani hysteerinen asian kanssa mutta välillä mulle myös tulee tuo tunne että mä rakastan lapsiani jotenkin liikaa, en osaa selittää.

Kuullostatte ihan mun äidiltäni, jonka kanssa oli todella tukahduttavaa elää lapsena... Kannattaa käsitellä hyvin nuo tunteet. Ei minusta tuollainen ole kovin tervettä.



Itse olen säästynyt liiallisilta peloilta. Olen tehnyt kodista ja pihasta lapsille turvallisen ja neuvonut isommalle miten toimia liikenteessä tai vaaratilanteissa. Ajattelen, että olen tehnyt voitavani ja loppu on suuremman voiman käsissä. Ahdistumalla en saavuta mitään, en ainakaan lapsilleni hyvää ja turvallista lapsuutta.

ja lasten liikkumisen rajottamiseen jne.



Mä olen itse sellanen, että pieniä kolhuja en pelkää. En siis ole tehnyt kotiani mitenkään superturvalliseksi. Annan lasten kiipeillä ja touhuta kunhan ei ole hengenvaarallista.



Enkä todellakaan halua, että lapseni oppivat, että kaikkea pitää varoa ja että maailma on paha paikka.



Silti pelottaa usein, että mitä jos menettäisin jonkun noista.