Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuudessani ei käyty koskaan missään. En osaa aikuisenakaan enää mennä
10.02.2025 |
Ei käyty lomalla, risteilyillä tai huvipuistoissa. "Ollaan kotona vaan" oli äidin kommentti aina ja iälläkään ei todella ollut menohaluja, eikä tarkkaa kontrollia pitävillä isovanhemmillakaan. kerran viikossa poistuttiin kotoa kauppaan, postiin ja pankkiin tai sitten ne hoidettiin silloin, jos piti esim käydä lääkärissä tai apteekissa tms, mutta nekin palvelut oli melkoisen lähellä kotoa tuohon aikaan, vaikka asuimmekin keskellä metsää. meillä oli lehmiä ja viljelyksiä ja niiden kanssa oltiin naimisissa.
Äitiä ei saanut laivaan eikä lentokoneeseen ja aina vedettiin esiin uhrikortti, jos piti jonnekin mennä ja vedottiin heti, ettei ole ennenkään käyty ja tuntui, että kylää kauemmaksi lähtö aiheutti jo suurta ahdistusta.
Nyt aikuisena en ole enää osannut mennä mihinkään. Pohjoisin paikka, missä olen Suomessa käynyt on niin, että kartan mukaan vain 1/4 korkealla, eli Jyväskylässä. Helsingissä käynyt luokkaretkellä. Isovanhempani ei käyneet siellä koskaan ja vanhemmatkin kauan sitten. Isoisä vetosi siihen, että kerran kävi sota-aikana Neuvostoliitossa matkoilla ja vastaanotto oli niin huono, että päätti, jos sieltä pääsee elävänä Suomeen takaisin, on se hänen viimeinen ulkomaanmatkansa.
Veli asuu peräkamaripoikana vanhempien kanssa edelleen kotitilalla. Minä sentään olen jo päässyt sieltä pois, mutta asun edelleen kotikunnassani ja käyn kuntouttavassa työtoiminnassa. Välillä masennuksen takia sairaslomalla. Nyt parempi hetki ja jaksan taas kirjoittaa ja avata tuntojani.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Pane kissaa tollukka!!
Kokemuksen syvä rintaääni puhuu, pikkupili just...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitään ongelmaa ei olisi jos ap olisi tyytyväinen tuohon. Koska ei ole, kannattaa kokeilla matkustamista, jos on rahaa.
Ei munkaan äiti matkustelusta piitannut, mutta ei kyllä mitenkään uhriutunut eikä kieltänyt ettei muut saisi matkustaa.
Omalla kohdallani rajoittaa kokemattomuus, en ole ikinä lentänyt. En tiedä miten lentokentällä toimitaan.
Varaa pakettimatka, johon kuuluu opastus. Mieluiten sellainen, johon kuuluu bussikyyti. Lentokentillä ei enää ole (tietääkseni) matkatoimistojen etäpisteitä, mutta siellä osataan neuvoa muuten.
Me taas käytiin vaikka missä kun olin lapsi vaikka mieluummin olisin ollut kotona. Vaikka kaipa minä siitä voin ihan kiitollinen olla äidille. Ei tarvitse aikuisena miettiä millaista ulkomailla on ja voi pysytellä kotona.
Ei tiedä minkälaiset kulkuyteydet sulla on mutta junalla ja bussilla pääsee Helsingin keskustaan. Tallinnaan on varmaan sielläkin päin ryhmämatkoja joilla pääseet pysäkiltä suoraan satamaan.
Mä kävin yksin Helsingissä kun olin jo 27v. Olihan se pieni elämys. Se ei ole multa hirmu kaukana niin nyt se on tullut tutuksi. Mutta vieläkin löydän sieltä jotain uutta. Mutta stadikin on kyllä kesäkaupunki. On siellä talvella museoita ymsmå
Vierailija kirjoitti:
Mä olin tuollainen tosi pitkään. Neljänkympin jälkeen päätin kokeilla matkustelua. Oli se jännittävää alkuun, opetella miten toimitaan hotelleissa, lentokentällä yms. siinä iässä. Kun olen vielä ollut ahdistukseen ja paniikkihäiriöön taipuvainen, ja olen yksinäinen sinkku, joten aina piti yksin vielä lähteä.
Hassua kyllä, pienen muutaman vuoden matkustelupyrähdyksen jälkeen mä päädyin takaisin siihen vanhaan. Totesin, etten oikeastaan tykkää matkustelusta, en ainakaan yksin. Sitten kun oli pois se alkujännitys siitä että miten sitä pärjää, totesin matkoilla lähinnä ikävöiväni omaa kotia ja tietokonetta jolla voisi pelailla. Huomasin, että nautin enemmän katsoa nähtävyyksiä omalla sohvalla dokumenteista, kuin tungeksia usein turistiruuhkassa paikalle livenä. Nyt on taas vuosia, etten ole matkustanut minnekään, ja pidän ihan mahdollisena etten loppuelämässäni matkusta. No, ympäristökin kiittää, joten hyvä vaan.
Mulla on kai patoutunut yli 20v matkailutarve. Parin päivän tai viikon reissun lopussa on pettymys kun joutuu jo palaamaan. Jos olisi tarpeeksi rahaa. Olisi reissussa koko kesäloman ja pidenpääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelu pyörii matkailun ympärillä. Mutta jos ap käy edelleen vain kerran viikossa asioilla, niin aloittaisin vielä pienemmästä: kirjasto, pururata, uimahalli, kotikylän kahvila, leffateatteri... opettelisin ensin ihan vaan kotoa poistumista ja siitä nauttimista. Sitten lyhyt reissu lähikaupunkiin, pidempi Helsinkiin, jne. Reissuja enemmän elämään vaikuttavat arjen rutiini ja pienimuotoiset ohjelmat.
Mun mies on kasvanut samanlaisissa oloissa. Matkustelun lisäksi ei koskaan käyty ravintolassa ei edes grillillä. Sukujuhliin mentiin, jos oli aivan pakko. Kaikkeen suhtauduttiin epäluuloisuudella, pelolla ja ahdistuksella sekä alemmuudentunteella. Ja sitten kotona perunaa järsiessä haukuttiin naapureita, jotka ovat käyneet risteilyllä.
Mieheni on hyvin kuvaillut, että sellainen sisäsyntyinen häpeä kuvaa kaikkea tekemistä, kuluttamista, menemistä paikkoihin ja ihmisten ilmoille. Mutta menee ja tekee silti. Ja on todennut, että ellei parempaan pysty, niin ainakaan lapsia ei saa tehdä. Niin surkea lapsuus ja kasvatus ei ole oikein ketään kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti kannattaa käydä vaikka isommassa kaupungissa. Mieti mitä voisit tehdä. Käydä uimassa, leffassa, syömässä. Hitellissa yötä ja seuraavana päivänä takaisin
Meidän duunariperheessä oli sama. Ikinä ei käyty missään. Elämä oli kerrostalossa ja sen pihapiirissä. Kilometrin päässä olevassa mummolassa tuli vietettyä aikaa. Siitä on onneksi lämpöisiä muistoja. Vanhempani eivät ymmärtäneet harrastusten päälle, ei matkustelua, ei mitään. Ei ikinä vietetty aikaa yhdessä. Emme edes syöneet saman pöydän ääressä. Äitini mielestä esimerkiksi iltapalan syöminen yhdessä saman pöydän ääressä on hienostelua. Lisäksi vanhempiani ei kiinnostanut minun seurani eikä edes juttelut kanssani. Kun vanhempani esimerkiksi katselivat tv:tä olohuoneessa, niin minun odotettiin pysyvän poissa omassa huoneessani, koska pitivät minua häiriötekijänä.
En saanut kotoani mitään henkistä enkä sosiaalista pääomaa. Olen tänä päivänäkin arka tekemään asioita ja tutustumaan ihmisiin. Ei kertakaikkiaan löydy itseluottamusta. En tiedä ketään muuta jonka lapsuudenperheessä olisi eletty niin passiivista elämää kuin minun perheessäni. Niin, eikä varmaan tule yllätyksenä, että vanhempani eivät suostu kyläilemään luonani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän duunariperheessä oli sama. Ikinä ei käyty missään. Elämä oli kerrostalossa ja sen pihapiirissä. Kilometrin päässä olevassa mummolassa tuli vietettyä aikaa. Siitä on onneksi lämpöisiä muistoja. Vanhempani eivät ymmärtäneet harrastusten päälle, ei matkustelua, ei mitään. Ei ikinä vietetty aikaa yhdessä. Emme edes syöneet saman pöydän ääressä. Äitini mielestä esimerkiksi iltapalan syöminen yhdessä saman pöydän ääressä on hienostelua. Lisäksi vanhempiani ei kiinnostanut minun seurani eikä edes juttelut kanssani. Kun vanhempani esimerkiksi katselivat tv:tä olohuoneessa, niin minun odotettiin pysyvän poissa omassa huoneessani, koska pitivät minua häiriötekijänä.
En saanut kotoani mitään henkistä enkä sosiaalista pääomaa. Olen tänä päivänäkin arka tekemään asioita ja tutustumaan ihmisiin. Ei kertakaikkiaan löydy itseluottamusta. En tiedä ketään muuta jonka lapsuudenperheessä olisi eletty niin passiiv
No, kun luet täältä ne tietyt ketjut, löydät kohtalotovereita.
On sanottu, että suomalaiset tiputettiin liian nopeasti uuninpankoilta olohuoneisiin. Oli Jukola, Jakomäki ja Bryssel nopeassa tahdissa.
Olisin itse tarvinnut neuvoja ihan arkiseen yhteiskunnassa selviämiseen, mutta koulussakin luultiin aikuisten neuvovan ja osaavan. Ei ymmärretty taantuneita nepsyvanhempia, joiden taidot hävisivät helposti käytön puutteessa. Ei tiedetty että meillä elettiin kuin ennen sotia, kun asioistani huolestunut opettaja vaihtui toiseen.
Onneksi olemme kaikki edistyneet noista ajoista. Aikoinaan kotiin linnottautunut äitini on jopa asunut osan vuodesta ulkomailla, opiskellut jne. Minä taas tiedän Kelan jne koukeroista niin, että pystyn neuvomaan lapsiani.
Kyllä todellakin on ollut vanhemmuuden kriteerit alhaiset ennen. Ei edes yritystä tarjota normaaleita asioita lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän duunariperheessä oli sama. Ikinä ei käyty missään. Elämä oli kerrostalossa ja sen pihapiirissä. Kilometrin päässä olevassa mummolassa tuli vietettyä aikaa. Siitä on onneksi lämpöisiä muistoja. Vanhempani eivät ymmärtäneet harrastusten päälle, ei matkustelua, ei mitään. Ei ikinä vietetty aikaa yhdessä. Emme edes syöneet saman pöydän ääressä. Äitini mielestä esimerkiksi iltapalan syöminen yhdessä saman pöydän ääressä on hienostelua. Lisäksi vanhempiani ei kiinnostanut minun seurani eikä edes juttelut kanssani. Kun vanhempani esimerkiksi katselivat tv:tä olohuoneessa, niin minun odotettiin pysyvän poissa omassa huoneessani, koska pitivät minua häiriötekijänä.
En saanut kotoani mitään henkistä enkä sosiaalista pääomaa. Olen tänä päivänäkin arka tekemään asioita ja tutustumaan ihmisiin. Ei kertakaikkiaan löydy itseluottamusta. En tiedä ketään muuta jonka lapsuudenperheessä olisi eletty niin passiiv
Tässä on muuten hyvä esimerkki siitä miten suomalainen juro kulttuuri vain tuhoaa ja pilaa ja myrkyttää kaiken mihin koskee. Suomalaiset ovat ikuisia metsäläisiä.
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on kasvanut samanlaisissa oloissa. Matkustelun lisäksi ei koskaan käyty ravintolassa ei edes grillillä. Sukujuhliin mentiin, jos oli aivan pakko. Kaikkeen suhtauduttiin epäluuloisuudella, pelolla ja ahdistuksella sekä alemmuudentunteella. Ja sitten kotona perunaa järsiessä haukuttiin naapureita, jotka ovat käyneet risteilyllä.
Mieheni on hyvin kuvaillut, että sellainen sisäsyntyinen häpeä kuvaa kaikkea tekemistä, kuluttamista, menemistä paikkoihin ja ihmisten ilmoille. Mutta menee ja tekee silti. Ja on todennut, että ellei parempaan pysty, niin ainakaan lapsia ei saa tehdä. Niin surkea lapsuus ja kasvatus ei ole oikein ketään kohtaan.
Toi alemmuudentunto ja pelko kaikkea kohtaan kumpuaa agraarisuomen köyhyydestä. Siinä näkyvät keskisikaisen maailmankuvan jäänteet jotka elivät Suomessa syrjäkylillä vielä 1900-luvun alussa. Suomesta ei tullut teollisuusmaata ja hyvinvointivaltiota. Agraarisuomen ansiosta vaan siksi että siitä päästiin pikkuhiljaa 30-luvun nousisuhdanteesta lähtien eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi meillä on 80-luvun jälkeen syntynyt vain sellaisia sukupolvia, jotka syyttävät vanhempiaan kaikesta? Itse ei tehdä mitään, vaikka voitaisiin, mutta syyllinen löytyy aina isästä ja äidistä, oli kyse sitten reissaamattomuudesta, keskeytyneistä opinnoista tai auton hajoamisesta. En minä, mutta kun ei kukaan koskaan mitään.
Koska suomalainen vanhemmuus on monin paikoin luokattoman huonoa. Sotasukupolvilta on peritty tympeään lyttäämiseen ja haukkumiseen perustuva väärä kasvatusmalli, joka ei kannusta yhtään mihinkään. Esimerkiksi nepsyongelmaisia lapsia ei ymmärretä eikä tueta. Koulukiusaamiseen ei puututa. Buumeripoliitikot ja virkamiehet ovat romuttaneet kaiken lapsiin liittyvän sosiaalitoimen. Suomi on aivan oikeasti lapsivihamielinen maa, ei tällaisessa kulttuurissa voi kasvaa täysipainoiseksi järkeväksi aikuiseksi, varsinkin kun on kulttuuri joka kannustaa vain päihteisiin. Ja buumerit vain kiukuttelevat jos siitä huomauttaa.
Vierailija kirjoitti:
Asun Kainuun korvessa.
En ole koskaan käynyt Helsingissä, ulkomailla tai edes risteilylaivoilla
Käyn harvoin edes Kajaanissa, sielläkin vain jos on pakko terveyspalvelujen vuoksi. Olen ikäni asunut kotitilalla jota viljelen edelleen ja josta saan elantoni.
En ole edes juuri käynyt Kainuun maakunnan ulkopuolella.
Luokkaretkellä Oulussa ja Kuopiossa. Rukan leirikouluun en päässytOlen jo yli 40v mies ja naista en ole edes koskaan saanut, että pistäkää paremmaksi
Oletko kuhmolainen?
Meillä ei ollut kovin kumminen tulotaso, alkoholisti-isäni oireillessa milloin enemmän ja vähemmän. Tästä huolimatta onneksi tempaistiin välillä jostain hieman markkoja säästöön ja käytiin esim risteilyllä, ja vuokrattiin joinain kesinä kesämökkikin. Käytiin joskus Särkänniemessä, ja liikuttiin metsissä. Ei paljoa, mutta sentään vähän. Joku pikkuisen syrjäseudun ala-asteemme opettajista otti minut välillä mukaansa heidän perheen hiihtoulkoiluun. Joskus käytiin meidän perheen kesken erilaisissa kylpylöissä, me lapset ollaan tykätty uimisesta aina. Tosin taidettiin isän kanssa käydä, isokokoinen äiti ei viihtynyt uimapuvussa. Muutamia ravintolakäyntejä, tyyliin Rosso...
Mutta minun temperamentilla olen jäänyt janoamaan enemmän,ja sisulla olen sitten lähtenytkin itse enemmän. Hirmuinen homma ja tavallaan häpeäkin, kun aina pitää itse selvittää, että miten vaikka JUNAT toimivat, kun ei tiedä. Miten ihmeessä vaihto jossain asemalla onnistuu. Mitä pitää ottaa huomioon matkustaessa ulkomaille? Pelottaako yksin? Jos haluaa Suomessa matkata ilman autoa, aikanaan itsekin ilman ajokorttia, niin haasteita on! Mutta ei mahdotonta. On järjestettyjä retkiä bussikuljetuksineen, on pakettimatkoja ulkomaille. Mitä järjestetympää, sitä kalliimpaa vaan. Jos haluaisi etäisen Utön saarella, mikä kuljettaa rantaan, mistä lähtee yhteisalus. Koska pitää lähteä kotoa, jotta ehtii ekaan kuljetusmuotoon. Ja Suomessa majoittuminen on kyllä poskettoman kallista! lyhyt kesäsesonki ja edullisella budjetilla nukut jossain hiiriensyömässä koirankopissa ilman sähköä :D kesällä minimivuokra-aika viikko...
Kotini on linnani, sinne on aina kiva palata, mutta elämässä on niin paljon nähtävää muuallakin <3
N39
Aikuisenakin voi vähitellen opetella käymään. Pitää vain löytää mikä kiinnostaa ja mikä on itselle sopiva paikka/yhteisö.
Pidätkö :
-urheilusta
-taiteesta
-musiikista
-seurakunnasta tai muista yhdistyksistä joissa ollaan sosiaalisia?
Alue: Aihe vapaa
Olipa ilkeesti sanottu. Junttiudesta pääsee eroon mutta ilkeydestä ei, se vaan pahenee!