Lue keskustelun säännöt.
Surullista kun lapsi on muuttanut pois. En ole kellekään enää tärkeä.
08.02.2025 |
Ei kumppaniakaan. Vaan muutama kaveri joita tulee nähtyä ehkä parin kk välein :(
Kommentit (39)
Mun vanhin tytär sanoi, että voin muuttaa häntä lähelle niin voidaan nähdä sitten useammin kun asun yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niin et ole tärkeä? Eihän se lapsi elämästäsi katoa, se tarvitsema tuen tarve vain muuttuu.
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
No ei, mutta voi silti tuntua surulliselta.
eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
No ei, mutta voi silti tuntua surulliselta.
eri
Tiedätkö mitä on suru? Lapsen omaan kotiin muutto ei ole suruasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
No ei, mutta voi silti tuntua surulliselta.
eri
Vähän aikaa voi tuntua haikealta, mutta että surullinen. Oletko sinäkin sellainen, että häiriköit aikuista lastasi joka päivä soitoilla ja viesteillä?
Vierailija kirjoitti:
No mikä estää hankkimasta uutta kumppania?
En kelpaa kenellekään, vaikka olen vuosikaudet roikkunut deittisivuilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki on haikeaa, kun ainoa lapsi muuttaa pois. Mutta eihän se lapsi mihinkään katoa. Olisi oudompaa, ellei itsenäistyisi ja jäisi kotiin roikkumaan.
Omani muutti 19-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, mutta kääntyi kyllä puoleeni neuvoja ja apua tarvitessaan. Ajan myötä tuen tarve on muuttunut, mutta kyllä hän tärkeitä ratkaisuja tehdessään myös kysyy mielipidettäni. Isä on tärkeä hahmo enemmänkin teknisissä kysymyksissä kuin ihmis- ja työelämäkuvioissa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Ei. Mutta saan silti tuntea surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Ei tietenkään pidä! On se haikeeta kun lapsi muuttaa pois.
Pitäisikö minun, joka olen halunnut saada lapsen mutta en ole saanut ja olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään, kuinka saattaa olla, että jään lapsettomaksi kun vuosiin ei ole ollut kumpoania ja ikää on jo 46 vuotta kokea nyt, että koko eloni on oiikeastaan täysin turhaa.
Tai koska oken "väärän alan" mausterina työtön, niin tehtäväni voibtoki olla se, jota voi potkia päähän ja syyllistää, kuinka vaarannan valtaisten "sosiaalisten tulonsiirtojen" saajana ( = vajaa 1000€ kuuksudessa, josta kululuu 65% asumismenohini) muodostan Suomen kansantaloudelle kestämättömäksi rasitteen, joten tekisin odotetun palveluksen jos vain ymmärtäisi kuolla pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä estää hankkimasta uutta kumppania?
En kelpaa kenellekään, vaikka olen vuosikaudet roikkunut deittisivuilla.
Eli olet epätoivoinen. Se karkottaa kaikki potentiaaliset kumppanit. Mitä teet arkisin? Käytkö töissä? Opiskeletko? Harrastatko?Pidätkö itsestäsi huolta?
Hanki kissa tai koira. Siitä on sulle seuraa ja koiran kanssa tulee ulkoiltuakin. Koirapuistosta voi saada uusia ystäviä, tai ainakin juttukavereita.
Niin minustakin aluksi tuntui, mutta kyllä lapsi mua edelleen tarttee. Ja nyt kahden vuoden jälkeen kun lensi pesästä, minusta tulossa mummo kohtapuoliin. En voisi iloisempi olla nyt mitä tänä keväänä olen. Yleensä keväisin ahdistaa, mutta nyt vain hykertelen onnesta, en vaan voi uskoa miten olen noin ihanan lapsen ansainnut ja nyt tekee minut vielä mummoksi. Kyllä mua vielä tarvitaan paljon, vaikka olen aika huonokuntoinen niin kyllä olen perheelleni rakas ja tärkeä ja hyödyksikin, vaikka usein on tuntunut että minusta on kaikille vain vaivaa. Haluan olla, rakas ja läheinen mummo, jonka luona lapsenlapsi viihtyy ja käy usein, ja vietetään paljon yhdessä aikaa ihan arjessa, kun aikaa mulla on, en ole työelämässä. Haluan olla sellainen lämmin ja pehmeä halaileva lettuja paistava mummo.
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö minun, joka olen halunnut saada lapsen mutta en ole saanut ja olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään, kuinka saattaa olla, että jään lapsettomaksi kun vuosiin ei ole ollut kumpoania ja ikää on jo 46 vuotta kokea nyt, että koko eloni on oiikeastaan täysin turhaa.
Tai koska oken "väärän alan" mausterina työtön, niin tehtäväni voibtoki olla se, jota voi potkia päähän ja syyllistää, kuinka vaarannan valtaisten "sosiaalisten tulonsiirtojen" saajana ( = vajaa 1000€ kuuksudessa, josta kululuu 65% asumismenohini) muodostan Suomen kansantaloudelle kestämättömäksi rasitteen, joten tekisin odotetun palveluksen jos vain ymmärtäisi kuolla pois.
Voit tuntea mitä tunnet, ei se ole keneltäkään pois
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Eihän aloittaja missään noin sanonut. Voi samaan aikaan olla iloinen siitä että lasten elämä etenee niin kuin sen kuuluukin edetä, ja surullinen että koti tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta ja arki yhtäkkiä vähän tarkoituksettomammalta.
Minä tiedän että minulla on edessä tuo, enkä todellakaan aio kaataa sitä lasteni niskaan. Vapaaehtoistyötä ajattelin ryhtyä tekemään, esim. perhekummiksi, tukihenkilöksi, mahdollisesti jopa sijaisvanhemmaksi. Minulla oli ennen omia lapsia yli 10 vuoden ajan muiden lapsia tavalla tai toisella elämässä (palkkatyönä, kummilapsia jne.) enkä osaa kuvitella elämää jossa en hoivaisi ja toisi turvaa kenellekään.
Itse olen juuri sellaisen äiti tytär, joka ahdistui n.25 vuotta sitten siitä, kun aloin puhumaan opiskelusta 70km päässä kotoa. En sitten hakenut sinne ja se kadutti todella pitkään. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä kotoa poismuutosta jopa 7,5km päähän. Syyllistäminen johti siihen, että välttelin häntä niin paljon kuin pystyin. Se marttyyriksi heittäytyminen oli todella raskasta katsottavaa.
Yritä ap välttää, että teet saman virheen kuin minun äitini. Lasten on tarkoituskin muuttaa kotoa pois ja kun on sen aika, siitä tulee iloita. Omaa elämäänsä ei voi voi elää lasten kautta.
Äitini kuoli 3 vuotta sitten ja päätin sen jälkeen toteuttaa sen, mikä nuorena jäi tekemättä. Nyt 45 vuotiaana opiskelen Helsingin Valtiotieteellisessä ja sen myötä tunnen, että olen pikkuhiljaa henkisesti pääsemässä äitini vahvasta kontrollista irti.
No mikä estää hankkimasta uutta kumppania?