Lue keskustelun säännöt.
Surullista kun lapsi on muuttanut pois. En ole kellekään enää tärkeä.
08.02.2025 |
Ei kumppaniakaan. Vaan muutama kaveri joita tulee nähtyä ehkä parin kk välein :(
Kommentit (39)
Nythän Sinulla, yksin asuvalla, on mahdollisuus jatkaa nuoruuden harrastuksiasi tai hankkia uusia. Vain taivas rajana mitä haluat tehdä. Olen 76-v yksi asuva ja kiirettä pitää. Minulla on sama harrastus ollut 59 vuotta ja kaikenlaista siihen kuuluvaa sekä muita juttuja. Elämäni on hyvin merkityksellistä, on myös neljä ihanaa lastenlasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä oot aina tärkeä ja tatpeellinen lapsellesi. Tolta se aluksi tuntuu kun lentää lapsonen pesästä. Ei äitiys lopu milloinkaan.
Kyllä siihen ihmeen äkkiä tottuu. Tai ihmettelen että kuinka hyvin itse sopeuduin, kun oltiin lapsen kannas tiivis kaksikko melkein 20 vuotta.
Mut edelleen ollaan "bestikset", päivittäin yhteydessä, eikä onneksi asu kuin 30km päässä.
Äiti bestiksenä ei kyllä kuulosta ihan terveeltä kehitykseltä, eikä pidemmän päälle päivittäinen soittelukaan.
Yhteiskunta haluaa sinusta vielä jotain. Vai oletko Työkyvyttömyyseläkkeellä?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä oot aina tärkeä ja tatpeellinen lapsellesi. Tolta se aluksi tuntuu kun lentää lapsonen pesästä. Ei äitiys lopu milloinkaan.
Kyllä siihen ihmeen äkkiä tottuu. Tai ihmettelen että kuinka hyvin itse sopeuduin, kun oltiin lapsen kannas tiivis kaksikko melkein 20 vuotta.
Mut edelleen ollaan "bestikset", päivittäin yhteydessä, eikä onneksi asu kuin 30km päässä.
Tapaan työn puolesta tällaisia 18-22-vuotiaita nuoria, ja aivan systemaattisesti joka ikinen niistä joka kuvaa äitiä parhaaksi ystäväkseen ja soittelee päivittäin, on yksinäinen sosiaalinen jännittäjä jolla ei ole toimivia ystävyyssuhteita. Eli äiti on best kun muita ihmissuhteita ei osata muodostaa. Usein tähän kietoutuu myös sellaista äidin puutteellista aikuisuutta, jossa nuori ei ole varma että äiti pärjää (esim. äidin omat mt-pulmat, huono parisuhde tai päihteiden käyttö).
Äiti voi olla _läheisin_ ihminen ilman yllä mainittuja ongelmia, mutta jos äitiä kuvataan bestikseksi ja soitellaan joka päivä pidempään kuin viikko (uuteen kaupunkiin muuttaneella kuukausi) kotoa muuton jälkeen niin yleensä asiat ei ole hyvin. Silloin tietysti on hyvä että äiti on tukena, mutta hyvä olisi saada tukea myös niiden muiden ihmissuhteiden ja itsenäisen elämän rakentamiseen.
Tää on tärkeä aloitus ja on ollut järkyttävä huomata miten tylyjä kommentteja saa livenä ja somessa. Jokainen vanhempi ymmärtää sen että lapsi aikuistuu ja lähtee maailmalle. Tämä on täysin selvä jokaiselle vanhemmalle ja on ihan silkkaa kettuilua kysyä että halusitko että jää ikuisesti kotiin äitin helmoihin. Ei kukaan halua.
Tunteista puhuminen aiheuttaa yllättävää vihaa ja pilkkaa. Pitkä aikakausi elämässä päättyy kun lapsi muuttaa pois. Se on ollut ihanaa aikaa jos vanhempi tuntee surua ja ikävää. Saa tuntea, terveen ihmisen merkki. Usein miettinyt että rakastaako ne vanhemmat ollenkaan lapsiaan jos eivät tunne surua? Vai kieltävätkö tunteet kylmästi koska hävettää surra ja olla heikko?
Jonkun aikaa menee sopeutuessa ja uuden roolin oppimisessa. Että nyt saa keskittyä itseensä. Ikävä helpottaa. Itselläni lapsen poismuuton hetkeen liittyi monta isoa muutosta: oman vanhemman kuolema, työnantajan konkurssi ja oma sairastuminen. Monta isoa luopumista yhtä aikaa. Vieläkin itkettää herkästi kun ajattelee asiaa vaikka siitä on aikaa kulunut vuosikausia.
Ap, sure ja itke. Meitä on muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä oot aina tärkeä ja tatpeellinen lapsellesi. Tolta se aluksi tuntuu kun lentää lapsonen pesästä. Ei äitiys lopu milloinkaan.
Kyllä siihen ihmeen äkkiä tottuu. Tai ihmettelen että kuinka hyvin itse sopeuduin, kun oltiin lapsen kannas tiivis kaksikko melkein 20 vuotta.
Mut edelleen ollaan "bestikset", päivittäin yhteydessä, eikä onneksi asu kuin 30km päässä.
Mikset halua, että lapsesi olisi tekemisissä oman ikäistensä kanssa? Irtiotto kuuluu aikuisuuteen ja niin myös se, että kaikkea ei enää äidille kerrota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä h*lvetin ajatus joillain naisilla on, että lapset ovat heidän jatkeitaan ja omaisuutta! Senkö takia niitä tehdään, että ovat äidin pikkupiikoina hamaan tappiin?
Sitten jossain vaiheessa alkaa vähän nolottaa, kun ei tytär löydä miestä, eikä ala sitä seuraavaa polvea tulla, jonka voisi taas itselleen omia. Sukulaiset ihmettelee ja selän takana naureskelee.
Tuollaiset äidit ovat sairaita, eivätkä äidin nimeä edes ansaitse.
Vanhempien tulee kannustaa lapsiaan elämässä eteenpäin, siitä voi olla ylpeä. Sairas takertuminen tuottaa vain tuskaa lapselle.
Tunnen aina inhon puistatusta kun näen tai kuulen lapsiinsa takertuvia vanhempia. Yleensä äitejä. Niiden lasten elämä on harvoin hyvä. Jos löytää puolison, ripustautuva äiti pilaa liiton.
Yksi ex-kaveri soitti mulle pitkän tauon jälkeen. Puhelimessa se vollotti huutoitkua: oli hankkiutunut raskaaksi salaa, ja mies oli häipynyt. "Mitä mä teen??!! Jos mä en saa tätä lasta, mul ei oo ketään!!!"
No mies palasi, lapsi syntyi, ja kun jälkeläinen aikuistuu, äiti huutaa varmaan tulppana eteisessä "Sä et voi lähtee, mulle ei jää ketään!!!!..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän luo omaa elämäänsä Tärkeä olet aina hänelle.
Nyt omaa elämää elään, uusia asioita etsimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
No ei, mutta voi silti tuntua surulliselta.
eri
Tiedätkö mitä on suru? Lapsen omaan kotiin muutto ei ole suruasia.
Kerro, oi oraakkeli mitä on suru
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Ei. Mutta saan silti tuntea surua.
Luulis olevan iloinen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi ja nousee omille siivilleen. Täyspäiset vanhemmat tajuavat että lapsen kasvattaminen alkaa JA loppuu, ja iloitsevat siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Ei. Mutta saan silti tuntea surua.
Luulis olevan iloinen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi ja nousee omille siivilleen. Täyspäiset vanhemmat tajuavat että lapsen kasvattaminen alkaa JA loppuu, ja iloitsevat siitä.
No helvetti, tietysti jokainen äiti on ylpeä ja tyytyväinen kun lapsi muuttaa omilleen ja vielä pärjää hyvin. Mutta ei se silti poista surua ja haikeutta siitä että pitkä aikakausi on tullut päätökseen. Mitä te tunnekylmät paskiaiset olette niitä lapsia tehneet kun niiden lähtö ei tunnu missään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä. Olisiko aikuisen lapsen pitänyt jäädä asumaan mamman helmoihin, jotta mamma ei jää yksin? Ei saatana. Et sinä sitä lasta itsellesi tehnyt.
Tunteet saa ilmaista, kuten sinä nyt vihasi. Ap:n tunteet on kyllä arvokkaampia koska ne on aitoja ja kohdistuu oikein. Sun tunteet kohdistuu ihan syyttömään nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä estää hankkimasta uutta kumppania?
En kelpaa kenellekään, vaikka olen vuosikaudet roikkunut deittisivuilla.
Ala arvostaa itseäsi! Määrität arvosi itse.
Jouduin itse tappelemaan kynsin hampain päästäkseni tarraäidistä eroon. Se oli ihan oikeaa vainoamista ja todella sairasta.
Ei siinä todellakaan ollut kyse mistään minusta huolehtimisesta vaan tämän kyseisen sairaan naisen epätoivoisesta tarpeesta täyttää jotain omaa emotionaalista vajettaan.
Nyt katselen vierestä erään ystäväperheen saman kaltaista kuviota, joka on jo ylisukupolvista. Äiti ei ole kyennyt irtautumaan omasta äidistään, eikä perheen tyttärillä ole mitään omaa elämää ilman äitiä.
Mikä on se naisten valtava tarve takertua kiinni tyttölapsiin? Kertokaa joku rehellisesti, jos itsereflektiokyky siihen riittää.
Vierailija kirjoitti:
Jouduin itse tappelemaan kynsin hampain päästäkseni tarraäidistä eroon. Se oli ihan oikeaa vainoamista ja todella sairasta.
Ei siinä todellakaan ollut kyse mistään minusta huolehtimisesta vaan tämän kyseisen sairaan naisen epätoivoisesta tarpeesta täyttää jotain omaa emotionaalista vajettaan.
Nyt katselen vierestä erään ystäväperheen saman kaltaista kuviota, joka on jo ylisukupolvista. Äiti ei ole kyennyt irtautumaan omasta äidistään, eikä perheen tyttärillä ole mitään omaa elämää ilman äitiä.
Mikä on se naisten valtava tarve takertua kiinni tyttölapsiin? Kertokaa joku rehellisesti, jos itsereflektiokyky siihen riittää.
Tässä ap ei ole aloittanut keskustelua sairaasti riippuvaisesta äidistä vaan ihan normaaleista tunteista mitä herää kun lapsi muuttaa kotoa pois. Miten tämä on niin vaikeaa ymmärtää?? Eikö ihmiset ymmärrä enää mitään lukemaansa?
Vierailija kirjoitti:
Itse olen juuri sellaisen äiti tytär, joka ahdistui n.25 vuotta sitten siitä, kun aloin puhumaan opiskelusta 70km päässä kotoa. En sitten hakenut sinne ja se kadutti todella pitkään. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä kotoa poismuutosta jopa 7,5km päähän. Syyllistäminen johti siihen, että välttelin häntä niin paljon kuin pystyin. Se marttyyriksi heittäytyminen oli todella raskasta katsottavaa.
Yritä ap välttää, että teet saman virheen kuin minun äitini. Lasten on tarkoituskin muuttaa kotoa pois ja kun on sen aika, siitä tulee iloita. Omaa elämäänsä ei voi voi elää lasten kautta.
Äitini kuoli 3 vuotta sitten ja päätin sen jälkeen toteuttaa sen, mikä nuorena jäi tekemättä. Nyt 45 vuotiaana opiskelen Helsingin Valtiotieteellisessä ja sen myötä tunnen, että olen pikkuhiljaa henkisesti pääsemässä äitini vahvasta kontrollista irti.
En nyt niin tollo ole että asiasta hänelle mitään sanoisin.
Kyllä sinä oot aina tärkeä ja tatpeellinen lapsellesi. Tolta se aluksi tuntuu kun lentää lapsonen pesästä. Ei äitiys lopu milloinkaan.
Kyllä siihen ihmeen äkkiä tottuu. Tai ihmettelen että kuinka hyvin itse sopeuduin, kun oltiin lapsen kannas tiivis kaksikko melkein 20 vuotta.
Mut edelleen ollaan "bestikset", päivittäin yhteydessä, eikä onneksi asu kuin 30km päässä.