Terapia on niin parasta. Millaisia hyötyjä te olette siitä saaneet?

Kävin joskus terapiassa ja se oli hirveää, aloin muistaa asioita jotka olin unohtanut, elämänhalu lähti ja aloin juomaan.

Terapia ei siis kannata kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Kävin joskus terapiassa ja se oli hirveää, aloin muistaa asioita jotka olin unohtanut, elämänhalu lähti ja aloin juomaan.

Terapia ei siis kannata kaikille.

Siinä on se pointti, että taivallat sen hirveyden läpi se terapeutti tukenasi. Sitten se on aidosti takana ja olet ikään kuin käynyt koulun, oppinut elämästä asioita, joita et tiennyt olevan olemassa.

Et ollut valmis tuohon työhön.

Vierailija kirjoitti:

Kävin joskus terapiassa ja se oli hirveää, aloin muistaa asioita jotka olin unohtanut, elämänhalu lähti ja aloin juomaan.

Terapia ei siis kannata kaikille.

Voi harmi. Ilmeisesti tuo on aika tyypillistä, että jossain kohtaa murtuu. Niin kävi minullekin ja vaivuin epätoivoon jossain kohtaa, meinasin lopettaa terapian ja kaiken muunkin. Tässä kohtaa kuitenkin terapeutti veti minun takaisin taas raiteille ja sekin tuli tarpeeseen murtua koska sitä kautta löysin taas jotain aivan muuta elämääni.

Aloittaja 

Käytössä terapia on kuin hyvä ihmissuhde, missä sä saat korkea olevasi tärkeä ja sun kokemuksilla ja mielipiteillä on merkitystä. 

Vierailija kirjoitti:

Kävin joskus terapiassa ja se oli hirveää, aloin muistaa asioita jotka olin unohtanut, elämänhalu lähti ja aloin juomaan.

Terapia ei siis kannata kaikille.

 Lopeta juominen ja takaisin terapiaan. Ne asiat ovat painaneet mieltä aina, vaikka sä et niitä olisi niin hyvin muistanut ja aiheuttaneet oireita esimerkiksi ahdistusta. Kun sä käsittelet menneisyyden, sä voit vahvemmin rakentaa tulevaisuutta.

Mä olen vähän siinä skeptisessä vaiheessa. Olen käynyt terapiassa noin puoli vuotta. Siellä on puhuttu paljon, ja olen oivaltanut lapsuudestani ja historiastani syitä ongelmilleni, mutta kun ne oivallukset ei ole auttaneet muuttamaan mitään. Ok, nyt tiedän, miksi pelkään ihmisiä tai miksi pelkään epäonnistumista niin paljon että usein tuntuu ylipääsemättömältä edes aloittaa vaativaa tehtävää. Mutta ei se silti muuta sitä pelkoa tai vitkastelutaipumusta.

Viime aikoina tuntunut, että kaikki mistä puhua, on jo puhuttu läpi, eikä mikään ole muuttunut. Nyt on ollut sellaista käytännön harjoittelua kohdata noita ongelmatilanteitani, mutta en oikein ole edennyt niissä. Joo, olen yrittänyt mennä sosiaalista fobiaani päin esimerkiksi, mutta se uuvuttaa minut ja sitten päädyn juomaan, ahmimaan ja/tai vitkastelemaan töissä entistäkin enemmän. Aina kun yritän tarttua yhteen ongelmaan, se on energiaa pois muualta ja toiset ongelmakäytökset pahenee. En mä tiedä mistä tässä voisi olla apua, kun ei se älyllinen analyysi ja puhuminen tunnu auttavan enää.

Minulle ei ole ikinä avutunut terapian "idea". Tiedän mitä sillä haetaan, mutta en käsitä, mitä apua siitä voi olla. 

Hienoa tietysti, jos ap on siitä saanut apua.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen vähän siinä skeptisessä vaiheessa. Olen käynyt terapiassa noin puoli vuotta. Siellä on puhuttu paljon, ja olen oivaltanut lapsuudestani ja historiastani syitä ongelmilleni, mutta kun ne oivallukset ei ole auttaneet muuttamaan mitään. Ok, nyt tiedän, miksi pelkään ihmisiä tai miksi pelkään epäonnistumista niin paljon että usein tuntuu ylipääsemättömältä edes aloittaa vaativaa tehtävää. Mutta ei se silti muuta sitä pelkoa tai vitkastelutaipumusta.

Viime aikoina tuntunut, että kaikki mistä puhua, on jo puhuttu läpi, eikä mikään ole muuttunut. Nyt on ollut sellaista käytännön harjoittelua kohdata noita ongelmatilanteitani, mutta en oikein ole edennyt niissä. Joo, olen yrittänyt mennä sosiaalista fobiaani päin esimerkiksi, mutta se uuvuttaa minut ja sitten päädyn juomaan, ahmimaan ja/tai vitkastelemaan töissä entistäkin enemmän. Aina kun yritän tarttua yhteen ongelmaan, se on energiaa pois muualta ja toiset ongelmakäytök

Onko sulla lääkitystä apuna? 

Itselläni alkoi auttaa vasta oikeanlainen terapia. Sellainen, missä minulle ihan oikeasti näytettiin ja selitettiin ongelmakohdat ja missä oma tunnemaailmani on sairastuttava ja mitä pitää opetella. Lisäksi piti olla tunne, että terapeutti aidosti välittää. Ja heidän antaa suoraan validaatiota niin, ettei se jää oman päänsisäisen uskoni varaan.

Mieheni patisti minut terapiaan. Nyt minulla en terapeuttini kanssa seksisuhde. Toimii hyvin!

Terapiasta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Ongelmat alkoivat pyöriä enemmän päässä kun niistä puhui. Sitten olisivat halunneet että alan syömään mielialamömmöjä. Lopetin siellä käymisen kun alkoi pää levitä. Apua sieltä ei saa ainoastaan huonoja lääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Minulle ei ole ikinä avutunut terapian "idea". Tiedän mitä sillä haetaan, mutta en käsitä, mitä apua siitä voi olla. 

Hienoa tietysti, jos ap on siitä saanut apua.

Mulla sen idea on se, että saan sieltä sen terveen tunnekasvatuksen, joka kotoa jäi saamatta. Olen ikäni katsonut kaiken vääristävän peilin kautta ja nyt minua opetetaan korjaamaan se terveeksi.

Itsellä oli aikoinaan onni, että sain terapeutin, joka tunsi koko perheeni/taustat. Hän puhui kohdallani alusta asti traumaperäisestä stressihäiriöstä. Ollut ainoa ns.turvallinen aikuinen nuoruudessani. Iso kiitos hänelle.

Ei ne asiat puhumalla parane, vaan tekemällä. 

Mä kävin vuoden verran, mutta en saanut apua. Se varmaankin on mun vika, jotenkin edes terapiassa en ollut kosketuksissa niihin TUNTEISIIN, jotka tuntuu jossain siellä syvällä alitajunnassa olevan negativiisena energiana ja pitävän minut kiinni ongelmissani. Terapiasta tuli siis mulle pelkästään älyllistä pyörittelyä, joka aluksi oli kyllä ihan kiinnostavaa, ja helpotti nähdä etten ole muuten vaan "hullu" vaan ongelmani on ihan loogista seurausta elämänhistoriastani ja temperamentistani. 

Mutta niin, minä en koskaan päässyt niihin tunteisiin kiinni. Saatoin kertoa täysin ilmeettömänä, tunteenkaan värähtämättä, esim. lapsuuteni karmeimmista kokemuksista. Terapeuttikin joskus kommentoi siitä, että näytän aika tyyneltä verrattuna siihen, mitä kerron. Niinpä näytin, koska ei se muisto ollut mulle enää kuin ikään kuin tekstiä sivulla, sanallinen kuvaus siitä mitä tapahtui. Siihen muistoon ei enää liittynyt muistoa tunteista joita siinä tilanteessa koin, mielikuvia tai mitään. Vain kuiva kuvaus: "ollessani 9-vuotias, alkoholistiäitini miesystävä käytti minua seksuaalisesti hyväksi äitini sammuttua sohvalle" esimerkiksi. En koskaan päässyt kiinni tunnetasoon, mutta silti tuntuu että jossain tuolla pinnan alla pyörii oikein sellainen tuskan ja negatiivisen energian pyörremyrsky, ja se purkautuu arvaamattomasti milloin impulsiivisuutena, milloin raivona jne.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen vähän siinä skeptisessä vaiheessa. Olen käynyt terapiassa noin puoli vuotta. Siellä on puhuttu paljon, ja olen oivaltanut lapsuudestani ja historiastani syitä ongelmilleni, mutta kun ne oivallukset ei ole auttaneet muuttamaan mitään. Ok, nyt tiedän, miksi pelkään ihmisiä tai miksi pelkään epäonnistumista niin paljon että usein tuntuu ylipääsemättömältä edes aloittaa vaativaa tehtävää. Mutta ei se silti muuta sitä pelkoa tai vitkastelutaipumusta.

Viime aikoina tuntunut, että kaikki mistä puhua, on jo puhuttu läpi, eikä mikään ole muuttunut. Nyt on ollut sellaista käytännön harjoittelua kohdata noita ongelmatilanteitani, mutta en oikein ole edennyt niissä. Joo, olen yrittänyt mennä sosiaalista fobiaani päin esimerkiksi, mutta se uuvuttaa minut ja sitten päädyn juomaan, ahmimaan ja/tai vitkastelemaan töissä entistäkin enemmän. Aina kun yritän tarttua yhteen ongelmaan, se on energiaa pois muualta ja toiset ongelmakäytök

Olet ihan oikeassa. Älyllisen analyysin voi tehdä yksinkin, jos äly riittää. Kyse on tunteesta.  Ja jos tunteet on turrat, itse terapiatyö on vasta alussa, tutustumisvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne asiat puhumalla parane, vaan tekemällä. 

Tällaiset kommentit ovat niin naurettavia. :D 

Ihan siitä syystä, että joku toinen elää niin kapeakatseisessa maailmankuvassaan, että kokee sen ainoaksi absoluuttiseksi totuudeksi. 

Aloittaja 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne asiat puhumalla parane, vaan tekemällä. 

Sitähän siellä terapiassa tehdään, muutosta. Ei tosiaan parane, jos menet terapiaan kertomaan asiat kuin kauppalistaa lukisit eikä terapeuttikaan tajua puuttua asiaan. Kaikki terapeutit eivät ole hyviä.

Tutkimusten mukaan oleskelu luonnossa tai luotettavan ystävän kanssa puhuminen ajaa saman asian yhtä hyvin.

Kerran lääkäri puolsi terapiaa, mutta en löytänyt terapeuttia joka olisi halunnut ottaa minut vastaan. Sitten aikuisemmalla iällä ei ole lääkärit enää puoltaneet ja Kelakin on sanonut kaikkeen kuntouttamiseen ei. Joten oletan, että ihmiset jotka käy terapiassa hoitelee siellä jotain pikku ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Mä kävin vuoden verran, mutta en saanut apua. Se varmaankin on mun vika, jotenkin edes terapiassa en ollut kosketuksissa niihin TUNTEISIIN, jotka tuntuu jossain siellä syvällä alitajunnassa olevan negativiisena energiana ja pitävän minut kiinni ongelmissani. Terapiasta tuli siis mulle pelkästään älyllistä pyörittelyä, joka aluksi oli kyllä ihan kiinnostavaa, ja helpotti nähdä etten ole muuten vaan "hullu" vaan ongelmani on ihan loogista seurausta elämänhistoriastani ja temperamentistani. 

Mutta niin, minä en koskaan päässyt niihin tunteisiin kiinni. Saatoin kertoa täysin ilmeettömänä, tunteenkaan värähtämättä, esim. lapsuuteni karmeimmista kokemuksista. Terapeuttikin joskus kommentoi siitä, että näytän aika tyyneltä verrattuna siihen, mitä kerron. Niinpä näytin, koska ei se muisto ollut mulle enää kuin ikään kuin tekstiä sivulla, sanallinen kuvaus siitä mitä tapahtui. Siihen muistoon ei enää liittynyt muistoa tunteista j

Sulle voisi auttaa EMDR. En ole vielä itse kokeillut sitä. Olen päässyt alkuun tunneyhteyden rakentamisessa. Se vaatii todella, todella paljon turvaa, etteivät ne tunteet tule liian vaikeana hyökynä kerralla vaan kuten psykiatrini sanoo, lusikallinen kerrallaan, kunnes ne on käsitelty.

Sehän on normaali reaktio, että aivot irrottavat traumatapahtumassa järjen ja tunteet ja pääset käsiksi vain järkeen tai et siihenkään (muistamattomuus).

Kaikki terapeutit eivät ole hyviä.