Lue keskustelun säännöt.
Luulin olevani hyvä äiti kunnes lapsista tuli teinejä
07.02.2025 |
Yhdestä lapsesta tuli koulun vasemmalla kädellä tekevä tekevä bilettäjä, joka sai superraivareita kun asiaan puuttui (ja ne raivarit oli todella rajuja), toinen on ahdistunut ja oireilee nyt itsetuhoisesti (on hoitokontakti).
Bilettäjä on aikuistunut ja rauhoittunut ja välit on hyvät, mutta nuoremman kanssa saa pelätä koko ajan.
Olen todennut että ei tämä äitiys nyt ollutkaan parasta minulla..
Kommentit (65)
Täydellisiä vanhempia ei ole, kaikki lapset saavat enemmän tai vähemmän kolhuja lapsena ja nuorena. Ja niin on tarkoituskin. Ilman haasteita ei tule kokeilleeksi rajojaan eikä kasva. Hyvä aikuinen, vanhempi, pysyy rinnalla, tukee ja keskustelee
Olen kahden nuoren aikuisen ja yhden teini-ikäisen lapsi. On ollut aikoja kun joku on vain vetäytynyt epäsosiaaliseksi olennoksi huoneeseensa, joku on lintsannut ihan urakalla koulusta, on ollut kannabiskokeilua ja hurjia bileitä, masennusjaksoja ja yhdellä tavulla kommunikointia jne Olen pitänyt keskustelumahdollisuutta jatkuvasti auki, olen sanonut ääneen omat pelkoni, olen tukenut ilman saarnaa kun ovat tulleet hakemaan tukea, olen kutsunut uudelleen ja uudelleen tekemisiin mukaan vaikka vastaus oli aina vain ei, tein hyvää ruokaa ja olin läsnä, katsoin yhdessä elokuvia jotka eivät minua niin kiinnostaneet, halasin jne
Nyt minulla on kaksi aivan ihanan sympaattista ja syvällistä ja fiksua aikuista poikaa, jotka pitävät aktiivisesti yhteyttä, tulevat mielellään käymään kotona ja joiden kanssa on aivan ihanaa tehdä yhdessä juttuja. He ovat avoimia ja sosiaalisia, vaikka varsinkin toisella oli useamman vuoden vaihe että vetäytyi kaikesta yhteisestä tekemisestä. Molemmilla on hyvä työ ja opiskelevat sen rinnalla vaikka niidenkin suhteen on ollut aika epätoivoisia aikoja. Mutta tuin parhaani mukaan kaikissa vaiheissa ja osoitin luottavani heidän mahdollisuuksiinsa.
Nyt vielä luotsaan tuon nuorimman teini-iän läpi.
Teinien rakastaminen on aktiivisia tekoja, itsensä tutkiskelua, järkkymätöntä taustalla olemista, luottamusta siihen, että sen rajoja kokeilevan olennon sisällä on oikeasti ihan fiksu ihminen, joka sieltä jossain vaiheessa taas tulee pintaan. Voimia ja kärsivällisyyttä.
-sellainen parjattu totaali yh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuri + teinit ei ole niin toimiva ratkaisu kuin moni luulee.
Juuri näin. Teineihin pitää saada aito ja hyvä puhekontakti ja sitten ne asiat lähtevät selviämään. Lähes aina teinit itsekin tajuavat käyttäytyvänsä järjettömästi monessa asiassa mutta sen saa muuttumaan vain kun se teini itse sen ymmärtää ja myöntää. Ei siis pakottamalla ja uhkailemalla. Se ei toimi aikuisiinkaan joten ei se toimi teineihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Oma tyttö on vasta tulossa teini-ikään, mutta huomaa miten äitiys muuttuu. Lapsi on ollut todella kiltti. Ei meillä ole tarvinnut mitenkään pitää tiukkoja rajoja, kun lapsi ei ole koskaan uhmannut tai tehnyt tyhmyyksiä. Nyt rajoja venytellään ja saa tosissaan tasapainotella rajojen ja läheisten suhteiden kanssa. Ja meillä pahin on ehkä vielä edessä.
Tämä on varmasti todella hankalaa noin päin, että lapselle ei ole koskaan tarvinnut pitää kuria, ja sitten teini-iässä pitäisi alkaa opetella puolin ja toisin.
Itselläni on ollut esikoisen kanssa hirveää vääntämistä joka jumalan asiasta pienestä saakka, ja nyt kun teini-ikä on tullut, näyttääkin että lopultakin suihkussa käynti ja läksyjen teko ja omista asioista huolehtiminen alkaa sujua. Juu, varmaan moni jo arvasi että lapsi ei ole tyttö! Voin sitten antaa siimaa kotiintuloajoissa - kun hoidat hommat niin hyvin. Ja teini hyrisee tyytyväisyydestä. Varmasti monta myrskyä vielä meilläkin.
Rakkaasta ADHD lapsestani sai aina olla sydänsyrjällään.
Menehty alle 30 veenä.
Muilla lapsillani ollut helpompaa elämässä.
Älkää vanhemmat tuomitko itseänne kovalla kädellä.
Ei kaikkeen kun lapsiinsa tulee voi vaikuttaa.
Se että maailmassa on paljon vanhempia joilla on todella helppo vanhemmuus, ja uskovat naiivisti sen johtuvan omasta erinomaisuudestaan, ei tee meistä erityislasten vanhemmista huonoja.
Minulle kävi päinvastoin. Luulin, että olen ihan surkea äiti, kun lapset olivat pieniä ja tuntui, että elämä on pelkkää riitelyä. Nyt toinen on teini-iässä ja toinen aikuinen, ja olen todennut, että hyvinhän se kuitenkin lopulta meni. Molemmilla lapsilla on asiat kunnossa ja ovat mukavia ja viihdytään hyvin yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen lässyttänyt omilleni, pitänyt lähellä, sanonut päivittäin rakastavani sekä vähän myös syyllistynyt curling-vanhemmuuteen. Lopputulos on kaksi täyspäistä, fiksua teiniä joilla menee hyvin sekä kotona että koulussa. (Toinen aikuistuu pian.)
Luulen siis että lapsen persoona, temperamentti ym. tekijät vaikuttavat vähintään yhtä paljon kuin mitä kasvatus.
Liian varhaista sanoa, jos eivät ole eläneet päivääkään omillaan. Tsekataan tilanne uudestaan viiden vuoden päästä, miten aikuistuminen on sujunut.
Vierailija kirjoitti:
Rakkaasta ADHD lapsestani sai aina olla sydänsyrjällään.
Menehty alle 30 veenä.
Muilla lapsillani ollut helpompaa elämässä.
Älkää vanhemmat tuomitko itseänne kovalla kädellä.
Ei kaikkeen kun lapsiinsa tulee voi vaikuttaa.
Se että maailmassa on paljon vanhempia joilla on todella helppo vanhemmuus, ja uskovat naiivisti sen johtuvan omasta erinomaisuudestaan, ei tee meistä erityislasten vanhemmista huonoja.
Kiitos <3
Tällä nuoremmalla huonovointisella myös ADD
T.Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja, ap ei koskaan itse ole ollut teini? Tai ei muista siitä mitään?
Miksi oletus on että murrosikä on aina kamala? Kodin mallilla on suuri merkitys siihen paljonko laineet loiskuu ja niiden annetaan loiskua.
Puolison lapsuuden kodissa ainoa laineiden loiskuttja sai olla isä. Niinpä sieltä välittömästi lukion jälkeen tapahtuneen poismuuton jälkeen alkoi hänellä murrosikä.
Ensimmäiset pari vuotta yliopistossa olivat aika vauhdikkaita. Lapsuuden kotiin jäi etäiset välit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaasta ADHD lapsestani sai aina olla sydänsyrjällään.
Menehty alle 30 veenä.
Muilla lapsillani ollut helpompaa elämässä.
Älkää vanhemmat tuomitko itseänne kovalla kädellä.
Ei kaikkeen kun lapsiinsa tulee voi vaikuttaa.
Se että maailmassa on paljon vanhempia joilla on todella helppo vanhemmuus, ja uskovat naiivisti sen johtuvan omasta erinomaisuudestaan, ei tee meistä erityislasten vanhemmista huonoja.
Kiitos <3
Tällä nuoremmalla huonovointisella myös ADD
T.Ap
Mikset maininnut asiaa alkuperäisessä tekstissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten ahdistusoireilun syitä:
- heillä on valtavat suoritus- ja ulkonäköpaineet, mitä some pahentaa
- ilmastonmuutos tuo toivottomuutta
- 3. msodan uhka painaa
Elämme harhassa, että nuorten ongelmien määrä on kasvanut. Siitä ei ole pienintäkään todistetta. Voimme kyllä päästä tutkimaan ennen eläneiden ihmisten kroppaa, mutta emme sitä, mitä mielessä liikkui.
Joka vuosisadalla ja tuhannella on varmasti ollut omat stressin aiheuttajat joka sukupolvelle.
Paljon riippuen mihin yhteiskuntaluokkaan on syntynyt. Elämä ei todellakaan ole ollut kun Jane Eyren rakkausromaanissa.
Tänään elintasomme on korkea, mutta hengellinen hätä on vielä korkeampi.
Teini elää tätä hetkeä ja niin hänen tuleekin tehdä. Kuuluu kehitykseen.
Vanhemmat syylistävät itseään turhaa teiniensä valinnoista ja peräti luonteesta.
Täälläkin on paljo vanhempia rinta rottingilla paukuttelemassa henkseleitään.
Vierailija kirjoitti:
Kumma että nykyään kaikki teinit on raivohulluja.
Hormonit ei asiaa selitä, vaan olematon kasvatus.
Hölönpölön.
Ikiaikaisesti lapset ovat kapinoineet vanhempiaan vastaan murkkuiässä.
Se ei auta kuin kestää sikäli mikäli on luonut turvallisen ja läsnäolevan lapsuuden eikä vaan syytänyt rahaa käsiin että pidäppä huoli itsestäs, vanhempi lähti nyt töihin, Morjens!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä äiti on sellainen joka tukee ja pysyy vierellä, vaikka lasten elämä ei menisikään "oppikirjan" mukaisesti. Toki omien voimavarojen rajoissa ja lasten oman tilan tarvetta kunnioittaen.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä *) äiti on sellainen joka tukee ja pysyy vierellä, vaikka lasten elämä ei menisikään "oppikirjan" mukaisesti. Toki omien voimavarojen rajoissa ja lasten oman tilan tarvetta kunnioittaen.
Tämä. Korjaan kuitenkin *) vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumma että nykyään kaikki teinit on raivohulluja.
Hormonit ei asiaa selitä, vaan olematon kasvatus.
Tällä palstalla luonnollisesti korostuu teiniongelmat, koska vanhemmat hakevat täältä neuvoja ja vertaistukea.
Kaikki teinit eivät kuitenkaan ole raivohulluja. Itselläni on kolme teiniä, jotka kääntävät tunneaallot enemmän sisäänsä. Ja niitä sitten selvitellään ihan rauhassa jutellen sängyn laidalla istuen. Kyllä sekin työtä vaatii ja sinnikkyyttä vanhemmilta. Tuntienkin keskusteluja joskus, ja se ottaa vanhemmilta aikaa. Mutta teinielämä ei ole välttämättä raivoamista. Tämä säästää korvia. Mutta toisaalta pelkään, että jotain jää meiltä vanhemmilta huomaamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaasta ADHD lapsestani sai aina olla sydänsyrjällään.
Menehty alle 30 veenä.
Muilla lapsillani ollut helpompaa elämässä.
Älkää vanhemmat tuomitko itseänne kovalla kädellä.
Ei kaikkeen kun lapsiinsa tulee voi vaikuttaa.
Se että maailmassa on paljon vanhempia joilla on todella helppo vanhemmuus, ja uskovat naiivisti sen johtuvan omasta erinomaisuudestaan, ei tee meistä erityislasten vanhemmista huonoja.
Kiitos <3
Tällä nuoremmalla huonovointisella myös ADD
T.Ap
Tsempppiä sulle Ap.
Älä ole kova tai ilkeä itsellesi, olet yrittänyt parhaasi.
Kirjaindiagnoosilla höystetystä lapsesta ja teinistä löytyy paljon myös hyvää.
Yhdellä lapsestani on ADD ja nyt aikuisiällä asiat alkaa vaan osua kohdalleen. Vakituinen työ, asunto.
Syvällinen kirjatoukka josta olen kiitollinen.
Perinyt multa ton kiinostuksen kirjoihin. Meiltä ei lopu puheenaiheet.
Olen myös kiitollinen että sain pitää vanhimman poikanne hänen hänelle määrätyn aikansa mikä jäi lyhyeksi.
Äidinroolini ei ole ollut myötätuulessa seilaamista, mutta joka hetkestä olen kiitollinen.
Joitakin tapahtumia ja niitten tuomia stressaavia tilanteita ilman olisin mielelläni ollut, mutta nämäkin menivät ohi.
Ainoa lopullinenhan on kuolema.
Halaa lapsiasi ja kerro rakastavasi, tämä on neuvoni.
Minusta ap vaikuttaa hyvältä äidiltä, koska tietää lapsensa olevan ahdistunut. Itse en ikinä uskaltanut vanhemmilleni kertoa. Isä oli aina työmatkoilla ja äidillä vaihdevuodet teini-ikäni kanssa samaan aikaan.
Oman tytön olen yrittänyt pitää lähellä teini-iän tuulissa, jotta voidaan edelleen jutella kaikesta. Opettanut, että on ihan ok, vaikka mokaisi, kunhan kertoo siitä ja voidaan yhdessä pohtia miten eteenpäin. Aika pitkälle pääsee jo sillä, että on kiinnostunut siitä mistä lapsi on kiinnostunut ja tekee asioita yhdessä sen teinin kanssa. Oma äiti vain haukkui pinnalliseksi pissikseksi, kun kiinnostuin ulkonäöstä teininä. On ollut aika terapeuttista tehdä oman lapsen kanssa ihan päin vastoin ja uppoutua hänen mielenkiinnonkohteisiinsa hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ravitseva ja monipuolinen ruoka, kunnon liikuntaa ja uni. Johdonmukainen kasvatus ja rutiinit, ja se että kohtelet lastasi hyvänä ihmisenä. Näillä pääsee jo pitkälle.
Ei kuitenkaan maaliin asti. Monet luulevat, että lapsella ei ole omaa persoonallisuutta, tai hän ei muka tee valintoja itsenäisesti riippumatta siitä, mitä kotona on opetettu. Yksikään lapsi ei ole tabula rasa, jonka vanhemmat voivat kasvattaa mieleisekseen, kunhan vain näkevät vaivaa.
Tämä.
Ikävä kyllä Suomen julkista keskustelua sekä sotepalveluitakin riivaa ajatus siitä, että kaikki mitä vanhempi tekee/jättää tekemättä näkyy suoraan lapsen ja nuoren käytöksessä. Lapsella ei ole omaa tahtoa, persoonaa tai mielipiteitä, hän on vanhempiensa suora jatke.
Minulla oli haastavaluonteinen, väkivaltainen lapsi. Hain hänelle aktiivisesti apua, kunnes väsyin (käytös pistettiin sekä iän että äitisuhteen piikkiin), ja lapsi huostaanotettiin omasta pyynnöstäni. Lapsen käytös oli ollut kotona parempaa kuin ulkomaailmassa, mutta myös kotona oli päivittäin haasteita eikä hän myöskään mm. juuri nukkunut. Muistan varmaan ikuisesti ne kirjaukset, palaverit sekä sen yhden epäasiallisen haukkumasoiton lapsen eskarin avustajalta; minua äitinä syytettiin käytännössä kaikesta tapahtuneesta. Olin aivan murtunut ja yritin lopulta itsemurhaakin. Ketään ei kiinnostanut vointini huostaanoton jälkeen.
No, lapsen vointi varmasti nyt koheni? Ei. Se paheni. Mukaan tuli todella häiriintynyttä käytöstä, mm. ulosteilla leikkimistä. Lapsi alkoi myös kastella itsensä päivisinkin. Kävi fyysisesti hoitajiensa kimppuun, varasti ruokaa ja rahaa. Joku hoksasi että ehkä pitäisi tutkia onko taustalla jotain muutakin kuin vain se pska äiti. Tällä kertaa tutkimuksiin päästiin, ja...löytyi autismi. Löytyi myös harvinainen, neurologinen häiriö. Ylivilkkauskin. Yhtäkkiä käytöksellä oli syy, eikä se ollut äiti.
Lapsi pääsi kuntoutukseen, sairaalakouluun ja palasi lopulta kotiin. Oikean lääkityksen ja kuntoutuksen ansiosta kotona sujui sen jälkeen mallikkaasti. Mietin vaan, moniko perhe on kokenut samanlaisia pskan vanhemman syytöksiä, mutta taustalta löytyikin jotain ihan muuta? Keskusteluryhmän perusteella aika moni.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap vaikuttaa hyvältä äidiltä, koska tietää lapsensa olevan ahdistunut. Itse en ikinä uskaltanut vanhemmilleni kertoa. Isä oli aina työmatkoilla ja äidillä vaihdevuodet teini-ikäni kanssa samaan aikaan.
Oman tytön olen yrittänyt pitää lähellä teini-iän tuulissa, jotta voidaan edelleen jutella kaikesta. Opettanut, että on ihan ok, vaikka mokaisi, kunhan kertoo siitä ja voidaan yhdessä pohtia miten eteenpäin. Aika pitkälle pääsee jo sillä, että on kiinnostunut siitä mistä lapsi on kiinnostunut ja tekee asioita yhdessä sen teinin kanssa. Oma äiti vain haukkui pinnalliseksi pissikseksi, kun kiinnostuin ulkonäöstä teininä. On ollut aika terapeuttista tehdä oman lapsen kanssa ihan päin vastoin ja uppoutua hänen mielenkiinnonkohteisiinsa hänen kanssaan.
Minulla on sama kokemus! Kotona ei ketään kiinnostanut tekemiseni ja mielenkiinnonkohteisiin suhtauduttiin lähinnä rahaa vievinä humputuksina. Muistan kun keran tsekkasin ennen uloslähtöä peilistä, näkyikö farkkujen haaraan ommeltu paikka pahastikin, ja isäni piti päästä kommentoimaan "ainaisesta perseen peilaamisesta". :/ Tuota luokkaa ne muutkin kommentit sitten olivat.
On ollut todella ihanaa ja korjaavaa uppoutua omien nuorteni kiinnostuksiin. On tullut pelattua, luettua, piirrettyä sekä urheiltua ihan uusilla tavoilla. Ja hyvä kokemus oli huomata sekin, miten oma lahjakkuus lajissa, jota en saanut itse harrastaa, periytyi toiselle lapsistani. Hän on saanut harrastaa sitä vapaasti. :)
Ei uutta auringon alla. Ainahan naiset pitävät itseään huomattavasti parempana kuin muut. Ja tämä johtuu siittä epäterveestä itserakkaudesta ja omahyväisyydesta mikä syntyy siittä kun tuijottaa itseään peilistä yli puoli elämää
Ei kuitenkaan maaliin asti. Monet luulevat, että lapsella ei ole omaa persoonallisuutta, tai hän ei muka tee valintoja itsenäisesti riippumatta siitä, mitä kotona on opetettu. Yksikään lapsi ei ole tabula rasa, jonka vanhemmat voivat kasvattaa mieleisekseen, kunhan vain näkevät vaivaa.