Avioliiton kulissit kunnossa, mutta...

Omassa parisuhteessani oli seksiä ja läheisyyttä lähes 30 vuotta ja silti väliin mahtui toinen nainen ja erottiin. Jotenkin näitä lukiessa mietin, että olisinko kyennyt olemaan suhteessa, josta seksi ja läheisyys puuttuu. Minulle kovin tärkeä asia edelleen vaikka olen 52 vuotias nainen. Olen nyt pari vuotta ollut uudessa suhteessa ja ihanaa on läheisyys edelleen.

Mikähän tilanteeseen on syynä? 

Vierailija kirjoitti:

Ikävä homma. Itselläni suhde muuttui myös kylmäksi. Koskaan se ei oikeastaan erityisen lämmin ollutkaan. Mies ei kaivannut läheisyyttä eikä seksiä. Lopulta muuttui ivalliseksi ja ilkeäksikin. Viimeiset kaksi vuotta meni niin ettei nukuttu yhdessä, ei mitään fyysistä suhdetta eikä oltu miehen ilkeyden vuoksi edes kavereitakaan. Ero oli helpotus. 

Minä oon vähän kuin tuo miehesi. Tosin seksiä meillä on välillä (vaikka en itse sitä kaipaakaan), enkä ole ilkeä, mutta kiukkuinen kyllä olen pienestäkin asiasta. Taustalla miehen täysi huomioimattomuus omia tunteitani ja tarpeitani kohtaan koko 15 vuoden suhteemme ajan. Nykyään ehkä hänellä vähän on yritystä, mutta niin monen vuoden pahan mielen jälkeen se ei enää riitä. Kymmenet kerrat olen yrittänyt puhua tunteistani rakentavasti ja kohdannut defenssejä ja syyttelyä. Nykyään mieheni kokee noin kuin sinä, että olen ikävä ja vihaan häntä. Itsereflektio ei edelleenkään hänellä kovin hyvin onnistu. Ero luonnollisesti edessä. 

Miksi olla yhdessä? Eikö sinulla ole itsekunnioitusta?

Vierailija kirjoitti:

Koskettavaa tekstiä. Me miehen kanssa 25 vuotta yhessä. Lapset nyt itsenäistymässä. Läheisyyttä ei ole ollut vuosiin vaikka muutoin arjessa vedämme yhtä köyttä ja elämän arvomme ovat samanlaiset. Puitteet llisivat kunnossa. Mieheni haluaa enemmän läheisyyttä ja seksiä jota ei kunnolla ole ollut vuosiin koska minulla ei ole haluja. Vetäydyn fyysisesti kaikesta kosketuksesta.

Oletteko kysyneet puolisoiltanne miksi he eivät halua läheisyyttä? Minulta ei ole kysytty. Minä vihaan itseäni, kehoani, kaikkea itsessäni. Koen oloni täysin arvottomaksi. En ole puhunut koska vihaan kaikenlaista säälittävää lässytystä. Olooni ei auta se että mieheni osoittaa rakkauttaan monin tavoin. Olen jotenkin täysin käpertynyt itseeni sekä fyysisesti että henkisesti. En osaa puhua asiasta kenenkään kanssa. Luulen että tilanne kriisiytyy lasten muuttaessa kotoa. Mieheni on kanssani säälistä, tiedän sen, on aina ollut. Ja näinhän se menee että jos hän

anteeksi, mutta kuulostat raskaalta marttyyrilta. Hae itsellesi apua tuohon arvottomuuden kokemukseesi. Halaus <3

Eroaminen voi olla todella raskasta hyvinkin monella tasolla. Been there. 

Sinkkukesä!

Vierailija kirjoitti:

Erossa on aina se riski, että tuo ala-asteikäinen joutuu elämään aina isällä ollessaan jonkun ilkeän äitipuolen kanssa. Siellä voi olla pian uusi koti yhteisine vauvoineen ja lastanne kutsutaan isän uuden lapsen serkuksi. Isä ei voi erota eikä kritisoida uutta naista, koska ei ole varaa erota uudestaan.

Tuo on totta. 

Uppp

"I don't love you, like I loved you, yesterday"🎶🎵🎶

-My Chemical Romance

Kävelkää kuin tikapuita pitkin toisen sydämeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vaihda uuteen ja olet parissa vuodessa samassa tilanteessa. Ja sitten uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Just tämä, eli ap tätä varten teidän on itse tehtävä töitä, että romantiikka ja läheisyys säilyy. Voitte toki erota, mutta uutta, hyvää kumppania ei ole joka nurkan takana ja läheisyys ja romantiikka hiipuu kenen tahansa kanssa ellei sitä ylläpidä. 

Ei tuossa iässä pitäisi olla asiasta confused, kyllä pitäisi ihan itse ottaa vastuuta ja yrittää palautta yhteys. Jos suhde on muuten onneton ja paljon riitoja ym. sitä ei noin vain ehkä korjata mutta jos kaikki hyvin muuten, niin ihan itsestänne tämä on kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Koskettavaa tekstiä. Me miehen kanssa 25 vuotta yhessä. Lapset nyt itsenäistymässä. Läheisyyttä ei ole ollut vuosiin vaikka muutoin arjessa vedämme yhtä köyttä ja elämän arvomme ovat samanlaiset. Puitteet llisivat kunnossa. Mieheni haluaa enemmän läheisyyttä ja seksiä jota ei kunnolla ole ollut vuosiin koska minulla ei ole haluja. Vetäydyn fyysisesti kaikesta kosketuksesta.

Oletteko kysyneet puolisoiltanne miksi he eivät halua läheisyyttä? Minulta ei ole kysytty. Minä vihaan itseäni, kehoani, kaikkea itsessäni. Koen oloni täysin arvottomaksi. En ole puhunut koska vihaan kaikenlaista säälittävää lässytystä. Olooni ei auta se että mieheni osoittaa rakkauttaan monin tavoin. Olen jotenkin täysin käpertynyt itseeni sekä fyysisesti että henkisesti. En osaa puhua asiasta kenenkään kanssa. Luulen että tilanne kriisiytyy lasten muuttaessa kotoa. Mieheni on kanssani säälistä, tiedän sen, on aina ollut. Ja näinhän se menee että jos hän

Tätä oli alapeukutettu kovasti, vaikka tässä piilee tärkeä vastaus: asiasta pitäisi puhua eikä vain tyytyä tilanteeseen, ettei seksiä ole. Ongelmia pitäisi purkaa, niin kummallakin voisi olla taas hyvä olla suhteessa. Puhuminen on kaiken a ja o, läheisyys ei ole mikään maaginen lahja, joka vain laskeutuu taivaasta, vaan sitä pitää yhdessä ruokkia ja henkinen yhteys ruokkii fyysistä läheisyyttä.