Pikkulapsiarki ilman tukiverkostoja

Rakastan lapsiani äärettömästi, enkä koe arkea sinällään rankaksi -surettaa kuitenkin se, että meillä ei ole minkäänlaisia tukiverkostoja. Meillä on kaksi lasta ja tiedän, miten nopeasti aika kuluu ja pianhan he ovat jo isoja. Silti surettaa se, että ei ole läheisiä välejä esim. isovanhempiin. Olisi ihanaa kyläillä viikonloppuisin vaikka leivosten kanssa ja jakaa arkea. Olisi kiva, jos olisi apukäsiä joskus, jos tulee vaikka sairastumisia. Olisi kiva joskus käydä treffeillä, hotellissa tai missä vaan kahdestaan. Olemme kyllä miettineet sitä, että palkkaisimme lastenhoitajan, joka olisi tuttu ja turvallinen lapsille. Ystävät ja ystäväperheet ovat niin kiireisiä, että eivät koskaan tarjoa apua ja en viitsi tuputtaa koskaan lapsiamme minnekään väkisin. Rahatilanne vain on niin tiukka, että koko asia on jäänyt. 

Isovanhemmista vain mieheni vanhemmat ovat elossa, ja asuvat kaukana (700km päässä). Meillä ei ole vielä mahdollisuutta muuttaa lähemmäs, mutta vuoden tai muutaman vuoden kuluttua se voisi olla ajankohtaista. Kiva heitäkin on nähdä, mutta yleensä se onnistuu vain pari kertaa vuodessa.