Jääkö lapsi jostain pois, jos ei käydä ulkomailla?

En muista lapsuuden ulkomaanreissuista yhtään mitään. Vaikka muistaisinkin, ei sillä olisi mitään vaikutusta mihinkään. Sitä paitsi nykyajan lapsella on netin kautta pääsy koko maailmaan koko ajan sillä tavalla, ettei olisi voinut kuvitellakaan vielä edes 80-luvulla ja aikaisemmasta puhumattakaan.

Oma mielipiteeni on, että kyllä jää. Tokikaan 3v ei vielä ymmärrä sitä miettiä, mutta kun ikää tulee lisää ja erityisesti jos lähipiiri matkustelee, niin se ulkopuolisuuden tunne voi olla todella raastava. 

Tiedän kokemuksesta, sillä me ei koskaan matkustettu mihinkään, ei käyty edes Ruotsin tai Viron laivalla. Olin lähes koko peruskoulun ajan painotetulla luokalla, johon oli kasautunut ilmeisesti paremmin toimeentulevien perheiden lapset, ja kun sanon että kaikki muut matkustelivat, niin en valehtele. Osa kävi kauempana ja vähän erikoisemmilla reissuilla, mutta kyllä kaikilla oli vähintään ihan perus Kanariat ja Kreetat käytynä. Häpesin aivan valtavasti sitä etten itse ollut koskaan käynyt missään, ja olin niin vihainen vanhemmilleni ja eniten maailmassa toivoin että oltaisiin käyty edes siellä Kreetalla niin voisin edes jollain tavalla osallistua matkakeskusteluihin ja tietää esim. millaista on lentokoneessa. Elin lapsuuttani 2000-luvun alkupuolella joten matkustelu oli silloin ihan normaalia. 

 

Olen itse asiassa vieläkin vähän katkera vanhemmilleni. En aio hankkia lapsia, mutta jos niitä olisi, niin varmasti tekisin kaikkeni että pääsisin heidän kanssaan edes silloin tällöin reissuun. Eihän siellä ole pakko joka vuosi käydä. 

 

Kannattaa myös miettiä sitä, että ajat ovat muuttuneet. Jo minun lapsuudessani matkustelu oli normaalia. Jos on viettänyt lapsuutensa vaikka 60-80 luvuilla ja mahdollisesti vieläpä maaseudulla, niin ei ihme jos tuntuu että ei jäänyt paitsi, kun todennäköisesti kovin monet muutkaan eivät matkustelleet. Meenpä tänä päivänä jonkun ison kaupungin yläasteelle, erityisesti parempituloisten alueelle, voin lyödä vasemman käteni pantiksi että vähemmistössä ovat ne, jotka eivät ole koskaan käyneet Suomen ulkopuolella. 

 

Saan varmaan kasan alapeukkuja, kun välillä tuntuu että täällä ihan kilpaillaan siitä kenen lapsilla on askeettisin elämä. Ps. Ja ne ulkomaanmatkat eivät estä luontoretkiä ja perheen keskeistä aitoa välittämistä, kun joku kuitenkin tuo ne esille

Ei jää. Monet ei matkusta missään.

Paljon matkusteleva kommentoi. Omat lapseni ovat jo teinejä ja käyneet monissa erilaisissa kohteissa. Ovat nauttineet uusien paikkojen näkemisestä ja kyselleet paljon kulttuureista ja näkemästään köyhyydestä. Myös perus turistireissut ovat olleet ihania, altaan äärellä löhöilyä ja pitkiä ravintolaillallisia.

Mikä on se ihan kaikkein tärkein asia lomassa? Se on yhdessäolo. Ja ollakseen yhdessä ei tarvitse astua lentokoneeseen.

Sanoisin että lapsesi jää ainoastaan siitä paitsi ettei näe ulkomaita. Mutta kotimaassa hän saa ihania kokemuksia, näkee luontoa mikä meillä on ainutlaatuinen, ui kauniissa järvimaisemissa. Saa tärkeää yhteistä aikaa perheen kanssa. Lapsi kasvaa oman perheensä kulttuuriin. Minulla on ystävä joka miehensä kanssa rakastaa eräilyä. Se on niin tärkeää että muuta ei loma-aikaan ajatellakaan. Ja lapset ovat kasvaneet siihen luonnossa liikkumiseen ja odottavat lomilta sitä. 

 

Toisaalta on joitakin perheitä jotka ovat aina vain kotona. Jääkö lapsi silloin jostain paitsi? Mielestäni jää. Mutta onko hän onneton? Jos saa rakkautta ja huolenpitoa ja yhteistä aikaa niin tuskin. Muistetaan mikä on kuitenkin ihan kaikkein tärkeintä hyvälle kasvulle, emmeköhän me sen tiedä jokainen. 

Ap. meidän lapset on käynyt monta kertaa Espanjassa, kerran Marokossa, Dubaissa ja Ranskassa, ja niistä tuntuu, että ne on missannut jotain, kun ne ei ole päässyt risteilylle tässä meidän lähivesillä. Mitä ikinä tarjotakaan lapsillesi, heistä tuntuu, että he ovat missanneet jotain, koska he eivät saa kaikkea mitä kavereilla on. Esim. jos lasteni kaverit kävisivät joka vuosi Thaimaassa, lapsistani tuntuisi että he missaavat jotain, koska he eivät ole päässeet sinne.

Kun olin lapsi, emme matkustaneet ulkomaille. En edes tiedä menetinkö mitään. Reissut ihan Suomessakin oli välillä tosi ahdistavia ison perheen kanssa, kun harvoin sai tehdä mitään mikä olisi itseä kiinnostanut.

Aikuisena olen matkustanut niihin paikkoihin, jotka kiinnostaa. Australia, kaakkois-Aasia, Karibia, Jenkit ja etelä-Euroopasta Italia, Espanja ja portugali. Tänä vuonna mennään Ranskaan lapsen toiveesta. Osassa reissuista lapsemme on ollut mukana. Osassa ei, kun ei ollut syntynyt. Ollaan tehty hienoja reissuja perheenä ja lapsi päässyt toisten isovanhempien kanssa vielä lisäksi reissuille. Silti haaveilee kaikista niistä reissuista, joita aikoo tehdä aikuisena. Samalla tavalla minä haaveilin lapsena. En osaa sanoa, olisiko lapsuuden reissut olleet lopulta jotenkin arvokkaampia kuin aikuisena tehdyt. Mutta olen sitä mieltä, että meidän aikuisten pitää elää sitä oman näköistä elämää ja ujuttaa sinne lapsille elämyksiä ja kokemuksia. Eikä niin, että tehdään asioita vain siksi, että lapsi muuten jäisi jostain paitsi. Ihan varmasti joka perheessä tehdään tai jätetään tekemättä asioita, joita muka kaikki muut tekee ja lapsi jää muka jostain paitsi. 

Vierailija kirjoitti:

En muista lapsuuden ulkomaanreissuista yhtään mitään. Vaikka muistaisinkin, ei sillä olisi mitään vaikutusta mihinkään. Sitä paitsi nykyajan lapsella on netin kautta pääsy koko maailmaan koko ajan sillä tavalla, ettei olisi voinut kuvitellakaan vielä edes 80-luvulla ja aikaisemmasta puhumattakaan.

Tieto ei ole sama kuin kokemus. Kokemuksen kautta saa tietoa paljon monipuolisempana ja intensiivisempänä. 



Esimerkiksi Suomen mediasta saatu kuva Yhdysvalloista (puhumattakaan siitä että olisi lukenut vain tietotekstiä aiheesta) on kovin yksipuolinen verrattuna siihen, että olen matkustellut/asunut siellä neljään otteeseen eri puolilla, 2-12 kk kerrallaan. Vaikka kuinka lukisi siitä että siellä käydään kirkossa, on arkipäivän eletty uskonnollisuus suomalaiselle todella erikoinen ilmiö. Ja harvoin asiaa edes otetaan esille uutisissa, vaikka tämä on todella isossa osassa vaikkapa viimeisessä vaalituloksessa. Suomalainen ihmettelee miten amerikkalaiset on tyhmiä ja äänestää Trumpia, vähänkin amerikkalaisuutta kokenut osaisi yhdistää asioita toisiinsa. Perhekeskeisyys ja yhteisöllisyys ovat myös aiheita, jotka eivät kirjaa lukemalla selviä ellei aihetta osaisi etsiä. Puhumattakaan siitä, että suomalainen niputtaa Kalifornian, Mississipin ja Hawaijin toisiinsa yhdeksi epäterveellisen ruuan määrittämäksi paikalsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muista lapsuuden ulkomaanreissuista yhtään mitään. Vaikka muistaisinkin, ei sillä olisi mitään vaikutusta mihinkään. Sitä paitsi nykyajan lapsella on netin kautta pääsy koko maailmaan koko ajan sillä tavalla, ettei olisi voinut kuvitellakaan vielä edes 80-luvulla ja aikaisemmasta puhumattakaan.

Tieto ei ole sama kuin kokemus. Kokemuksen kautta saa tietoa paljon monipuolisempana ja intensiivisempänä. 



Esimerkiksi Suomen mediasta saatu kuva Yhdysvalloista (puhumattakaan siitä että olisi lukenut vain tietotekstiä aiheesta) on kovin yksipuolinen verrattuna siihen, että olen matkustellut/asunut siellä neljään otteeseen eri puolilla, 2-12 kk kerrallaan. Vaikka kuinka lukisi siitä että siellä käydään kirkossa, on arkipäivän eletty uskonnollisuus suomalaiselle todella erikoinen ilmiö. Ja harvoin asiaa edes otetaan esille uutisissa, vaikka tämä on tode

Olet täysin oikeassa. Sanoisin kuitenkin, että matkustelu ei vielä täysin avarra maailma. Täytyy myös asua ulkomailla, että näkee selvemmin, ymmärtää miten muualla toimitaan ja miksi. Mutta ennenkaikkea täytyy olla avoin ja ennakkoluuloton. 

Juurikin vaikkapa tuo uskonnollisuus. Suomessa ikäänkuin hävetään omaa uskonnollisuutta, mutta Yhdysvalloissa oma seurakunta on yhteisö ja turvaverkko. 

Ei kai se lapsi osaa kaivata sellaista mistä ei mitään tiedä. Ehkä hetkellisesti, jos joku kaveri kertoo omasta matkastaan. Lapset ei juurikaan kyseenalaista, vaan hyväksyvät asiat sellaisina kuin ne on.

Me ollaan aina matkustettu pari kertaa vuodessa, koska itse tykätään siitä. On siis tullut lapselle alusta asti ihan itsestäänselvyydeksi, että lomilla käydään ulkomailla. Enimmäkseen rantalomakohteissa, joskus kaupunkilomilla. Tuskin se lapsi nyt kauheasti lomilla oppii, kun lähinnä vaan rentoudutaan ja lomaillaan altaan ja rannan äärellä, mutta nauttii kyllä mukavista oloista ja auringosta ihan siinä missä me vanhemmatkin. Kaupunkilomillakin lähinnä shoppailu kiinnostaa, ja paikka yleisesti. Ei tietyt nähtävyydet. Ollaan siis ihan perusjuntteja ja matkustetaan ihan vaan lomailun vuoksi, emme tarkoituksena saada uusia kokemuksia, tai sivistystä. Varmasti meidän lapsi kyllä osaisi kaivata lomareissuja, jos yhtäkkiä emme enää missään kävisi. Vähän sama, kuin lopettaisimme joulun viettämisen. 

Mä olen miettinyt jäänkö minä jostain paitsi kun olen yli viisikymmentä ja en ole koskaan käynyt ulkomailla. Puhumattakaan että oisin lapseni sinne saanut matkalle.