Minkälainen on "arpi", jonka psykoosi jättää?

on ehkä vielä sanottava, että ne eivät ole mitenkään erityisesti lievempiä ongelmia kuin psykoosi. Usein pahempiakin ja vaikeampihoitoisia. Ja ulospäin pahasti dissosioiva ihminen vaikuttaa ihan yhtä 'hullulta' tai 'hullummaltakin' kuin syvässä psykoosissa oleva. Dissosiaatio voi itseasiassa olla erittäin 'näyttävä' sairaus ja aiheuttaa hyvinkin päätöntä käytöstä. Siis esim. nämä jostain löytyneet, muistinsa menettäneet pakkovaeltajat, jotka eivät tiedä keitä ovat tai väittävät olevansa ties kuka, jotka aina välillä päätyvät lehtiin ovat nimenomaan dissosatiivisesti oireilevia.



Syväkin dissosiaatio voi olla lyhytkestoinen ja jäädä ainutkertaiseksi tapaukseksi, mutta niin voi jäädä psykoosikin. Ja psykoosiin on olemassa tehokkaita lääkkeitä, dissosiaatioon ei.

Ekalla kerralla en tiennyt olevani psykoosissa,ja aloin parantua kun ymmärsin etteivät ajatukseni olleet johdonmukaisia(vainot) tätä tilaa kesti 2-3kk.toisella kerralla lähdin sairaalaan ja sain lääkkeitä,sitä varsinaista psykoosia ei kestänyt kuin 5pvä,mutta ahdistus jatkui.



Varsinaisia arpia psykoosi ei jättänyt,ahdistusta lukuunottamatta,mutta kun lopetin juomisen.loppui ahdistuskin...ja tiedoksi että olen nainen joten stressinsietokyky on ehkä vähän huonompi.

mutta lisäisin siihen kirjoitukseen, jossa mainittiin stressaavien tilanteiden vaikutuksesta erilaisten ihmisten terveyteen, että jotkut oireilevat stressiä kohonneella verenpaineella.



Kaikilla oireet siis eivät ole "henkisiä" kuten masennusta ja psykoosia.



Itsellä on tapana stressitilanteessa ensin masentua, ja jos stressi pitkittyy ja pahenee, olen ollut lievässä psykoosissakin. Verenpaine sen sijaan ei nouse. Päinvastoin, se on melkein liiankin alhainen.



Lievässä psykoosissa pystyy käyttäytymään normaalisti. Sehän siinä tilanteessa niin hupsua onkin, että itse voi pelätä työkavereitaan ja ajatella vaikka mitä hullua, mutta näillä ei ole siitä mitään aavistusta. Minä en kertonut uskomuksistani kuin läheisille ja lääkärille, koska tiesin, että juttuni kuulostaisivat muiden ihmisten mielestä ihan omituisilta. Tietysti kaikki kieltelisivät, että eihän tuo ole mahdollista ja sanoisivat, että älä tuollaista mieti.



En siis kuvitellut, että muut ihmiset olisivat mitään agentteja kuitenkaan.

psyykkisiäkin oireita. Siis nyt tarkoitan jotain järjestelmällisen kidutuksen uhriksi joutumista mielipide/sotavankeudessa tai vastaavaa. Arkisen stressin kestossa ihmisillä taas on paljon eroa, samoin siinä, miten siihen reagoidaan. Mutta kun stressi nousee riittävän korkeaksi, tulevat vahvat psyykkisetkin oireet käytännössä kaikilla esiin. Stressin loputtua siitä toipumisessa on sitten taas valtavia yksilöllisiä eroja.

mutta lisäisin siihen kirjoitukseen, jossa mainittiin stressaavien tilanteiden vaikutuksesta erilaisten ihmisten terveyteen, että jotkut oireilevat stressiä kohonneella verenpaineella.

Kaikilla oireet siis eivät ole "henkisiä" kuten masennusta ja psykoosia.

että jotkut asiat junnaavat päässä päivästä toiseen, jopa vuodesta toiseen?

kun tunnistat ne sellaisiksi. Se on neuroottinen häiriö.

Kirjoittakaa nyt joku joka on kokenut. Ja se nyt vaan on niin, että nuo/tuo hoituri joka täällä kirjoitti, kirjoitti pelkkää plää, plää, pläätä...

Varmaan koskee pinseteillä psykoosipotilaaseensa ja pysyy tästä mahdollisimman kaukana, jottei paljastu, että hän itse on seko! Ja hänenkö se pitäisi hoitaa tuota psykoosipotilasta?



Jos olette hoitsuja osastolla, niin menkääs pyytään joku potilas kirjoittamaan tänne oman kuvauksensa!

Ja olihan tässä jo muitakin, jotka olivat sen sairastaneet ja kuvailivat, vaikka osa kirjoista luki ja sekoitti psykoosin ja depression jotka ainakin tähän päivään asti ovat olleet ihan eri asia...



Omat "arpeni" on sellaiset, että en muista mitään siltä ajalta, kun olin akuutisti psykoosissa. En muistanut siis siinäkään hetkessä, kun aloin taas muistamaan. Joku on sanonut, että ne palaa sitten ne muistot kun on parantunut, mutta tästä on jo yli vuosikymmen aikaa joten en usko...

Kirjoittakaa nyt joku joka on kokenut. Ja se nyt vaan on niin, että nuo/tuo hoituri joka täällä kirjoitti, kirjoitti pelkkää plää, plää, pläätä... Varmaan koskee pinseteillä psykoosipotilaaseensa ja pysyy tästä mahdollisimman kaukana, jottei paljastu, että hän itse on seko! Ja hänenkö se pitäisi hoitaa tuota psykoosipotilasta? Jos olette hoitsuja osastolla, niin menkääs pyytään joku potilas kirjoittamaan tänne oman kuvauksensa!

Itse vajosin psykoosiin, kun olin elänyt liian pitkään stressissä ja pelkojen ympäröimänä. Psykoosilentoni eli täysin itsekritiikitön mielikuvitussatuni kesti noin 3 kuukautta. Sitä ennen minulla oli masennusta, tunteiden välttelyä, harhakuvia ja -luuloja jo vuosia. Nyt olen toipumassa kaudestani ja olen voittanut monia aiempia harhaluulojani ja pelkojani. Luulin että minua seurattiin, salakuunneltiin ja kuvattiin ja olin julkisuudessa tunnettu henkilö. Lisäksi luulin olevani naimisissa. Kaikkein oudoin harha oli se, jossa kuulin olevani hullu ja tarvitsevani hoitoa. Osittain noiden harhakuvien ja -äänien ansiosta hakeuduin itse hoitoon, vaikka ajoittain oli vaikea uskoa olevansa sairas. En ole ollut sairaalahoidossa vaan opiskelin ja hoidin kotiani ja lapsiani kaikkein harhaisimmat aikani. Perhe-elämä ja opiskelu ei kärsinyt kovin psykoosistani. Tosin saan opiskelukavereiltani vitsikkäitä kuittailuja ajoittaisesta silloisesta hassuttelusta ja aiemmasta mörökölliluonteestani.

Käsittelen muutamaa vaikeaa traumaani. Olen ollut melko hengellinen ihminen aina, joten rukoileminen auttaa ahdistukseen. Kun olin psykoosissa, en oikein pystynyt rukoilemaan etsin ratkaisuja kehostani ja harhoista. Kun tajusin olevani sairas, niin aloin jälleen rukoilemaan.

Psykoosi jätti pelon sen uusiutumisesta ja kyttään ajatuksiani ja aistihavaintoja kriittisesti. Varmistan läheisiltäni usein monia havaintojani. Stressissä saatan suistua paniikkikohtauskierteeseen ja harhaluuloihin. Opettelen hallitsemaan stressiäni ja opettelen rakastamaan itseäni. Aiemmin en kokenut olevani minkään rakkauden tai ystävyyden arvoinen. Vuoden sisällä olen tutustunut moniin uusiin tuttavuuksiin, ja hämmästelen sitä kuinka kovasti lapseni rakastaa minua.

Psykoosidiagnoosin saa liian helposti. Eli monilla tuskin on edes oikeasti ollut psykoosia. Itse sain kyseisen diagnoosin hieman erikoisemman migreenin auran takia. Lääkäreitä ei kiinnosta ja mielenterveysdiagnoosin lätkäisemällä saa potilaan pois silmistä. Tosin tämä lääkäreiden kohtelu on se minun henkilökohtainen arpeni.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kokenut psykoosin ja toimin silloin ihan normaalisti: kävin töissä, rupattelin muiden kanssa, kävin lounaalla ja vietin illat normaaleja lapsiperheen askareita tehden. Silti todellisuudentajuni oli hämärtynyt ja kyseessä oli (myöhemmin diagnosoitu) psykoottinen tila.

Ohhoh. No sitten varmaan aika moni esim. huonosti nukkuvan vauvan (imettävä) äiti on jossain vaiheessa kokenut psykoottisen tilan...

Mistä sitten erottaa shokin ja psykoosin? Olen mielestäni ollut kerran elämässäni vakavassa shokkitilassa, johon en kuitenkaan saanut mitään apua. En pysty vieläkään selvästi muistamaan tilannetta kokonaisuutena, vaikka toisaalta muistan siitä yllättävän tarkoja yksityiskohtia.

- ohis

entä jos joku aiheuttaa vainoamisella ja seuraamisella (stalkkaamista tapahtuu oikeasti) toiselle mt-ongelmia, koska kukaan ei usko? lääkettä vain naamariin ja suljetulle? kukaan ei usko uhria, stalkkeri porskuttelee eteenpäin tuntematta syyllisyyttä kiusaamisesta ja saamatta rangaistusta rikoksestaan. lääkäreille, hoitajille ja psykologeille riittää kuitenkin työtä. hyvät heille ja vainoajalle. uhrilla kun oli vain harhoja. oli varmaan psykoosissa.

Psykoosia ulkopuolelta tarkastelevat usein ajattelevat, että todellisuuden taju heittää. Ihminen on siis hullu. Miksi ap olettaa, että ihminen ei muistaisi mitään psykoositilastaan?

Psyykosia voisi kuvata myös äärimmäiseksi herkistymiseksi. Psykoosissa henkilö voi esim. kuvitella, että pystyy lukemaan toisen henkilön ajatuksia. Se ei ole ihan väärä olettamus, sillä psykoosissa todellakin ihminen  on avoin nille kaikkein tiedostamattomillekin kehon viesteille, mitä toiset viestivät olemuksellaan ja ilmeillään.

Toisekseen psykoosi on hyvin pelottava, lähes painajaismainen tila, jota ei kyllä voi ymmärtää mitenkään, ellei sitä ole itse kokenut.

Minulla laukaisi psykoosin kun käytin lääkkeitä väärin.

Sen jälkeen en ole uskaltanut koskea masennuslääkkeisiin.

Vierailija wrote:

"Ellei potilas depressiivisen prosessin aikana tuhoa itseään, depressio kuluttaa yleensä itsensä loppuun, kuten suruprosessikin. Se on mielen arkaainen ja varhainen tapa käsitellä menetystä psykologisella tasolla, ennen kuin luopuminen, sureminen ja menetyksen korvaaminen muistonmuodostuksella on mahdollista. Päinvastoin kuin läpikäyty suruprosessi, joka entisestään vahvistaa yksilön kykyä selviytyä menetyksistä, depressiivinen psykoosi jättää yleensä ihmisen uuden menetyksen sattuessa alttiiksi uudelle depressiiviselle ratkaisulle ja lisää hänen taipumustaan toistaa sitä."



Kerran sairastettu psykoosi siis altistaa helpommin ihmisen psyyken turvautumaan samanlaiseen "ratkaisuun".

Hyvä analyysi yli kymmenen vuoden takaa.

Jää "varjoja" eli välillä tulee niitä fiiliksiä vaikka tietääkin, että ne eivät ole totta.

Vierailija wrote:

Olisi kiva kuulla jonkin psykoosin kokeen tai sairasteneen omakohtainen kokemus. Mikä laukaisi psykoosin, mitä psykoosin aikana koki ja miten siitä parani ja entäs nyt.



Duodecim voisi kuvannoissaan hyödyntää oikeasti psykoosin kokekeiden ihmisten kokemus- ja ajatusmaailmaa, mutta toisaalta ymmärrän, että halutaan pitää pitkä PITKÄ välimatka hulluihin. Ovathan he jotain eri ihmislajia kuin lääkärit itse. Mieluummin pienen turvalasi-ikkanan kautta, kun heiluvat suljetussa kopissa tai makaavat sidottuina - pakkositeitä käytetään yhä.

Psykoosiin aiheuttajaa ei koskaan saatu selville, psykiatrilla oli vaikka minkälaiset valmiit skenaariot mutta sanoin ettei yksikään niistä tuntunut oikealle. Itse psykoosi oli ihan saatanasta ja kun sain lääkityksen niin tilanne meni ohi muutamassa päivässä, tosin muisto jäi ja vaivasi pitkään. missään terapiassa en käynyt, psykologi teki jotain testejä mutta sen enempää en kokenut tarvetta puhua asiasta, en myöskään hoitajan kanssa. 

Olin niin helpottunut että koko tilanne oli ohi että riemuitsin siitä olotilasta, koin oloni hyvin vapautuneeksi. Sitähän nuo psykiatritkin ihmettelivät koska en ollut masentunut ollenkaan, en sopinut ns taudinkuvaan yhtään. Ainut mikä vaivasi oli se viha jota tunsin koko psykoosia kohtaan, mutta on sekin sitten ajan myötä laantunut. Lääkityksenkin lopetin jo aikoja sitten, voin oikein hyvin. Itse psykoosista en tahdo puhua kenenkään kanssa, tahdon vain unohtaa, en anna sen vaivata itseäni enää. Mitäpä menneitä murehtimaan, niitä ei voi muuttaa mutta ei niitä tarvitse jäädä vatvomaankaan.

Vierailija wrote:

"Ellei potilas depressiivisen prosessin aikana tuhoa itseään, depressio kuluttaa yleensä itsensä loppuun, kuten suruprosessikin. Se on mielen arkaainen ja varhainen tapa käsitellä menetystä psykologisella tasolla, ennen kuin luopuminen, sureminen ja menetyksen korvaaminen muistonmuodostuksella on mahdollista. Päinvastoin kuin läpikäyty suruprosessi, joka entisestään vahvistaa yksilön kykyä selviytyä menetyksistä, depressiivinen psykoosi jättää yleensä ihmisen uuden menetyksen sattuessa alttiiksi uudelle depressiiviselle ratkaisulle ja lisää hänen taipumustaan toistaa sitä."



Kerran sairastettu psykoosi siis altistaa helpommin ihmisen psyyken turvautumaan samanlaiseen "ratkaisuun".

Kuulostaa aika roskalta. Montako vuosikymmentä vielä menee ennen kuin kliininen psykiatria voittaa.

Mun arpi on mm. ahdistus. Pakkohoitojen jälkeen oli vaikea luottaa ihmisiin, kun ei missään vaiheessa halunnut kenellekään pahaa ja silti eristettiin muista ja pakkolääkittiin. Tavallaan alistettu olo syömään lääkkeitä, kun on vaan niin paljon herkempi kuin muut. Ja sitten osalle läheisistä kokemus oli raskas, eivät halua olla missään tekemisissä. No ei se ainakaan auttanut. Arpeni on olla hauras ja jatkuvasti näytellä vahvempaa kuin on, jotta hyväksyttäisiin muiden joukkoon, emt.

Muistan psykoosit hyvinkin, alkuun oli ihan hauskaakin, kun olo oli itsevarmempi kuin koskaan. Pystyi tekemään mitä vaan koska vaan. Nyt täällä yksin kelailen, miten kivaa ois olla tavis. Harrastaa, tehdä normaaleja asioita. Mutta ahdistus ja monet tapahtuneet ikävät asiat elämässä on tehneet sen, että aina vaan elämä on yhtä selviytymistä. Kunpa joku näkis mut ihan vaan sellaisena kuin oon ja hyväksyis mut. Ehkä se, että tää on too much vaan muille, mene ja tiedä.. No mut eteenpäin on suunta, jospa maailmankaikkeus vielä rauhoittuisi omalta kohdalta sen verran, että ois kerrankin relaa vaan olla ja ihmetellä ulkona, nauttia linnun laulusta sen sijaan, että joutuu latautuun ihmisten seurassa omissa oloissa, että jaksaa taas. Luvutkin sen kertoo, todistetusti oon erilainen. Ehkä liian erilainen sitten kuin valtaväestö.

Sori pitkä jaaritus