missä vaiheessa avioliittoa tajusit, että miehesi ei kykene tukemaan sinua missään unelmissasi?

Liian myöhään. Hukkasin vuosia elämästäni.

Lopulta lähdin, ja ei kiitos, ei enää yhtään miestä elämääni.

En ole vielä tajunnut, yli 30 vuotta avioliittoa takana ja mies tukee edelleen kaikessa. Kannattaa ottaa hyvä mies, niin ei tarvitse katua.

Vähitellen. Puheet ja teot olivat niin eri maailmoista, siihen väliin hirmuinen selittely, jossa hän toisaalta on kyllä todella hyvä. Aloin saamaan omia projektejani valmiiksi sitten eron jälkeen.

Sen maagisen ensimmäisen avioliittovuoden sisällä, suhteemme vain pysähtyi. Mies luuli, että nyt voi sammaloitua ja kuolla kun on rengastettu.

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä tajunnut, yli 30 vuotta avioliittoa takana ja mies tukee edelleen kaikessa. Kannattaa ottaa hyvä mies, niin ei tarvitse katua.

Mistä sen hyvyyden tunnistaa? Jos siis alkuvuodet menee molemmilla ja yhdessä mukavasti eikä ole mitään sen kummempaa, missä toista pitäisi erityisesti tukea. Sit vuosien jälkeen tulee itselle joku paha paikka ja tajuat, että toinen ei kykenekään antamaan minkäänlaista tukea. Miten tämän voi ennalta nähdä? Täytyykö keksiä joku kriisi heti alkuun, että voi testata toisen? 

Ei tullut ennen liittoa keskusteltua, että onko teillä edes yhteisiä unelmia ja suunnitelmia?

Ei ole koskaan tukenut mitenkään. Hotellitason palvelu kyllä kelpaa. Olen avioliittomme aikana sairastunut henkisesti, koskaan en ole saanut mieheltäni tukea sairauteeni. Haukkuja kylläkin, syyllistämistä. Enää en palvele miestä, en ole kotiorja. Ero ollut mielessä jo vuosia... vituttaa kunnen ole saanut lähdettyä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan tukenut mitenkään. Hotellitason palvelu kyllä kelpaa. Olen avioliittomme aikana sairastunut henkisesti, koskaan en ole saanut mieheltäni tukea sairauteeni. Haukkuja kylläkin, syyllistämistä. Enää en palvele miestä, en ole kotiorja. Ero ollut mielessä jo vuosia... vituttaa kunnen ole saanut lähdettyä. 

Lisäyksenä vielä, että unelmani on vielä parantua. Tätä unelmaa tavoittelen yksin, joten tie on kivisempi. 

Kuinka hyvin olet itse tulenut miestä hänen unelmissaan?

Siinä vaiheessa kun naisena en osannut keittää edes vettä.

Vierailija kirjoitti:

Liian myöhään. Hukkasin vuosia elämästäni.

Lopulta lähdin, ja ei kiitos, ei enää yhtään miestä elämääni.

Mites ladyboy?

22v takana ja ei tarvitse tukea unelmissa, kun minun unelmat eivät ole hänen unelmia.

Olisihan se hienoa saada jakaa unelmat yhdessä, keskustella ja toteuttaa niitä yhdessä jollain tasolla. 

 

Kun mies sitä mutta kun mies ei tätä, JÄKÄTI JÄKÄTI.

Mies oli aina vähättelevä. Koulutukseni ei ollut riittävä, ala jonka valitsin oli huono. Kritisoi sitä että en valmistunut tavoiteaikaa nopeammin jne. 

Viimeinen niitti oli, kun otin omakustannepainoksen kirjasta jota olin kirjoittanut monta vuotta. Oli ihan mahtavaa saada oma henkilökohtainen suuri projekti koviin kansiin ja omaan hyllyyn sekä muutama painos läheisille annettavaksi. Kun kirjalähetys tuli ja hypistelin sitä onnessani mies kommentoi "Onks tossa mitään järkeä ottaa jotain omakustannepainoksia jos et aio edes myydä sitä mihinkään? Ihan hirveetä ajan ja rahan tuhlausta". 

Se hetki katkaisi kamelinselän. Ei se kirja ollut ikinä tarkoitettu minnekään suurille markkinoille enkä kirjoittanut sitä "suurelle yleisölle" vaan itselleni. Se, että mun henkilökohtaisesti suuren ja merkityksellisen projektin saaminen päätökseen herätti hänessä välittömän tarpeen vähätellä, kritisoida ja julistaa "turhaksi" oli se hetki jolloin avioeropäätös naksahti lopullisesti kohdalleen. 

Tottakai ennen tuota oli paljon muutakin ja ero oli ollut mielessä jo pidempään. Olin yrittänyt puhua suhteen ongelmista mutta hänen mielestään ne oli kaikki vain mun pään sisällä. Mutta tuo hetki oli se joka sai mut lopulta täyttämään avioerohakemuksen ja katselemaan omaa kämppää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä tajunnut, yli 30 vuotta avioliittoa takana ja mies tukee edelleen kaikessa. Kannattaa ottaa hyvä mies, niin ei tarvitse katua.

Mistä sen hyvyyden tunnistaa? Jos siis alkuvuodet menee molemmilla ja yhdessä mukavasti eikä ole mitään sen kummempaa, missä toista pitäisi erityisesti tukea. Sit vuosien jälkeen tulee itselle joku paha paikka ja tajuat, että toinen ei kykenekään antamaan minkäänlaista tukea. Miten tämän voi ennalta nähdä? Täytyykö keksiä joku kriisi heti alkuun, että voi testata toisen? 

Yleensä niitä kriisejä tulee jo alkuvaiheessakin. Hyvyyden tunnistaa ihan oikeasti, jos ei kulje ihan laput silmillä. Tukeminen on vastavuoroista. Ei pelkästään sitä että toinen vain tukee ja toinen ottaa. Meillä ensimmäinen kriisi tuli kun mies ajoi kolarin muutama kuukausi tapaamisen jälkeen. Siitä seuraava kriisi tuli kun jouduin leikkaukseen. Eikä oltu vielä ehditty edes naimisiin. Näitä kriisejä on sitten ollut isompiakin noiden 30+ avioliiton aikana. Luottamus toiseen ja tieto siitä että kumpikin ajattelevat samalla tavalla. Tämän voi testata ihan tutustumalla toiseen, ennen yhteenmuuttoa.

Oliko tämä avaus myös syöttö suoraa monennkunnollisen ja fiksun ja myötäelävän mutta ikisinkkuna elävän miehen lapaan? Taas olisi erinomainen tilaisuus uhriutua...

Lupaili kaikkea, miten hieno tulevaisuus on edessä taloudellisesti, tehdään ja laitetaan kaikkea. Parissa vuodessa silmäni avautuivat, täysin elämänhallinta ja raha-asiat sekaisin hänellä.

Nyt tilanne, että takiaan minun ja lastenkin säästöt on menneet, samoin luottotiedot ja velkaa on. Kaikki ihan päinvastoin kuin piti.

Mieheni sanoi tukevansa, kun halusin opiskelemaan- mutta odotti silti minulta 100% panostusta kotitöihin, perheeseen, parisuhteeseen, talouteen ja kaikkeen muuhunkin. Sanoin suoraan että kuvio ei mene niin, sitä paitsi minä olin tukenut häntä aiemmin vastaavassa tilanteessa (myös taloudellisesti).

Pyrkiessäni terveempiin elämäntapoihin tämä osteli kotiin kokista ja karkkia sekä viis veisasi terveemmistä pyrkimyksistäni. Hän meni vaan mielitekojensa mukana. Nostin lopulta kissan pöydälle ja sanoin että mikäli hän haluaa pilara oman terveytensä niin voi vapaasti tehdä niin, lapsille tulee kuitenkin näyttää terveellisen elämän mallia ja aikuisen tulee näyttää esimerkkiä. Sanoin myös suoraan, että minä haluan terveen vanhuuden, en aio jäädä hänen omaishoitajakseen jos on itse pilannut terveytensä.

Puhe siis yleensä auttaa mutta laiva kääntyy hitaasti. Riippuu toki miehestäkin.