Oletko "keksinyt" elämällesi tarkoituksen?

Lapset

Elämä itse. Oman elämän tarkoituksen hakeminen itsen ulkopuolelta on itsepetosta. Lapset eivät ole elämän tarkoitus, vaan heille on annettu elämä ja se on heidän omissa käsissään 18 vuotta täytettyä. Eivät he ole mamman tai papan marionetteja, eikä mamma tai pappa heidän pankkinsa tai työvoimansa.

Mä teen elämästäni mahdollisimman hyvää ja haluan vaikuttaa positiivisesti muihin ihmisiin. Tehdä hyvää, vastustaa pahaa.  Nauttia hetkestä, elää tässä ja nyt sensijaan, että kuvittelisin jotain sitten joskus. Mä voin kuolla tänään aivoverenvuotoon tai vuoden päästä syöpään, mutta se todellakin on sen ajan murhe. 

Olen epäonnistunut elämässäni monella osa-alueella ja elämästäni on muodostunut aika vaikea. En saa enää elämääni hyvään tilaan. Iloni koostuvat pienistä asioista, pienistä tekemisistä, joihin paneutumalla unohdan hetkeksi kokonaistilanteeni muuttumattoman hankaluuden. 

Ap hyvä: identiteetin rakentaminen sairauksien varaan on vain ja ainoastaan typerää. Yhyy, fibromyalgia, yhyy, nivelrikko. Vttu sä et ole yhtä kuin sun koloukset.

Mä ajattelen aamuisin herätessä, jos johonkin kohtaan sattuu, että onpa hyvä: tuostapa tiedän olevani yhä elossa. Ja sitten ylös, kahvinkeittoon ja päivä käyntiin ruikuttelematta.

Kaikkea kivaavoit keksiä, mutta elämän tarkoitusta et tule tietämään

En ja olenkin ajatellut tappaa itseni joskus kun omat vanhempani kuolevat. Muutama kaveri jotka loppupeleissä keskittyvät vain itseensä ja omaan onnelliseen elämäänsä eikä tämmöisellä luuserille ole sijaa. Elämähaaveeni ja ainoa mitä elämältä halusin oli löytää joku jota rakastaa, joku joka rakastaisi minua omana itsenäni ja perustaa oma perhe. Ei raha ei maine ei mammona vaan ihan vain rauhallinen tasainen elämä ja oma perhe. Näitä en saanut enkä koe että minulla olisi syytä jatkaa elämää kun näitä suurimpia haaveita ei tapahtunut. Olen 35 (kohta 36) vuotias nainen, sinkku, parisuhteet tai niiden yritykset menneet aina pieleen ja koen että aika on loppunut. Nämä haaveet mitä elämältä halusin ovat niin kaukaisia etten enää vuosiin ole edes niitä ääneen sanonut, mikään ei tästä tilanteesta auta eteenpäin paitsi ihme mutta ihmeitä minulle ei tapahdu. Olen jo lähes vakuuttunut että en aio elämääni jatkaa mutta odotan tämän kanssa. Tiedän myös täysin miten sen aion tehdä ja tämä tapa on täysin kivuton ja siisti. Joko omassa kodissa ja jätän jonkun lapun ovelle jos joku naapuri minut löytäisi tai sitten laitan jollekin kaverille viestiä mutta niin että apu ei ehdi paikalle missään tapauksessa. 

En vain näe syytä jatkaa täällä jos mikään mitä elämältä halusin ei onnistunut. Suurin osa sukulaisista kuollut, ei perhettä, ei läheisiä. En enää edes oikein tunne mitään iloa, en naura, en hymyile enkä saa juuri iloa mistään. Suoritan elämää päivästä toiseen kunnes joskus ei enää tarvitse suorittaa. Enkä ole menossa mihinkään terapiaan tai vastaavaa koska edelleenkään se mitä elämältä olen toivonut ei terapiankaan myötä tapahdu. Yksinkertaisesti minulla ei ole täällä syytä olla eikä ole ketään ketä varten täällä olisin. 

No et kyllä tee mitään tyhmää itsellesi. Olet tärkeä varmasti jollekkin. Otappa kuule koira ja ala sitä kouluttamaan tai vaikka vaan lenkkeilet sen kanssa. Tee jotain mielekästä, virkkaa, ompele opettele joku uusi juttu. Aina kannattaa yrittää.. Tsemppiä ja olet rakas kaikesta huolimatta. Piristy nyt.

Aikuinen koira löytöeläintalosta olisi jo sisäsiisti ja rauhallisempi kuin pentu joka vaatii enemmän koulutusta.

Vierailija kirjoitti:

Lapset

Hän on lapseton !

Tarkoitus pitää löytää korviensa välistä eikä muista ihmisistä. Meille tosin on jaettu eri määrä älyä, mutta sitä niukkaakin järkeä voi joko käyttää hyvin tai huonosti kuten ap. Ap keskittyy miettimään rajoitteitaan ja rakentaa niistä suojamuurin. Unohtaa elää. Tyypillinen incel, vaikka väittää olevansa nainen.

Minä asun yksin, lapset aikuisia ja asuvat kauempana. Jäin juuri eläkkeelle, en kaipaa tekemistä, kerran viikossa käyn kirkon lounaalla, kaupassa ja vien vanhalle äidille myös ostokset, kaverilla kylässä lähellä, joskus kaverit piipahtaa kahvilla.

Filosofian vastaus elämän tarkoitukseen on aika tyly: elämällä ei ole mitään yleistä eikä erityistä tarkoitusta. Vanha kansa sano, että syömisestä, juomisesta ja naimisesta, on hyvä elämä tehty. No ei se ihan näinkään mene, vaan ihminen tarvitsee konkreettisesti merkitystä maailmassa, joka ei sitä ihmiselle kuitenkaan pysty kunnolla antamaan. Tilanne on siis hieman absurdi. Liikkuminen ja lukeminen ovat käytännössä hyviä keinoja tappaa tylsyyttä.

Ala palkkamurhaajaksi

Perhe, lapset, puoliso, ystävät, harrastukset, kulttuuri, matkustelu, työ, suku.... siinähän niitä. Ei isoja ja ihmeellisiä asioita vaan elämää.

Pääasiana oma lapsi ja toisella sijalla sukulaisten lapset. Eikö ap:lla ole sukulaislapsia? Yksi tuttu on jonkinlainen varavanhempi jonkin hyväntekeväisyysorganisaation kautta, sekin voi olla merkityksellistä. Ylipäätään siis hyvän elämän tukeminen seuraavalle sukupolvelle on minusta elämän sisältö.

Koira olisi kyllä hyvä vaihtoehto. Seurallinen sellainen. Itse koen ainakin valtavaa onnellisuutta juuri nimenomaan koirani takia. Sen kanssa ulkoilu, leikkiminen ja hoivaaminen antavat tyydytystä. Ja kun näkee miten paljon se minua rakastaa ja käpertyy kainaloon iltaisin. Mulla on siis myös työ, mies ja lapsia mutta viime aikoina tuo karvakasa on ollut ihan parasta! 

Ajattelin myös ehdottaa, että mitens matkailu? Uusien paikkojen katselu ja ihmisiin tutustuminen voisi tuoda sisältöä elämään. Jos mahdollista siis.

Tarkoitusta vai tekemistä? Mä olen perusluonteeltani laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen, joten mulle elämän tarkoitus on elämästä nauttiminen. Töissä käyn, koska en varmaankaan pääsisi näiden sairauksieni kanssa kuitenkaan työkyvyttömyyseläkkeelle. Teen kuintenkin vain 3-päiväistä työviikkoa (en tarvitse enempää rahaa) ja senkin etätöinä. Työni on ihan jees, mutta en mä työtä tartte muuten kuin rahan takia. 

Mulla on kissa ja koira. Koira on nk rescue-koira ja  tuli mulle 10 kk ikäisenä tilapäiseen hoitoon, kun edellinen omistaja ei voinutkaan pitää sitä. "Tilapäinen" hoito en kestänyt kohta 12 vuotta. Kissakin on kodinvaihtaja ja tuli mulle 3v ikäisenä. Täyttää kesällä 18 vuotta. Uutta koiraa en tule tuon jälkeen enää ottamaan. Poikkeuksena tilanne, jossa joku koiravanhus tarvitsee uuden kodin, koska omistaja kuolee tai joutuu hoivakotiin. Sellainen mummo/pappakoira, jonka kanssa ei tarvitse enää tehdä pitkiä juoksulenkkejä. Kissoja kyllä tulen ottamaan lisää.Ne kun ovat paljon helpompihoitoisia. 2-3 kissaa. Nekin otan sitten jonkun eläinsuojeluyhdistyksen kautta. 

Jahka jään kesällä 2026 eläkkeelle, olen ajatellut kysyä läheisestä palvelutalosta, tarvitaanko siellä vapaaehtoisia. Mua on jo kysäisty paikalliseen Lions Clubiin. Lions Club on aika aktiivinen järjestämään tällä alueella lapsille ja aikuisillekin kaikenlaista ohjelmaa. Lupasin miettiä asiaa sitten lähempänä eläkepäiviä. Liityin just ennen pandemiaa alueen Marttoihin, mutta ehdin käydä tapaamisessa vain kerran, kun sitten ne kokoontumiset ja kaikki muukin otiminta laitettiin koronan takia  jäihin. Ehkä aloitan senkin uudestaan. Martat on usein muakan järjestämässä samoja juttuja kuin Lions Clubkin. 

Minäkään en halua - samasta syystä kuin sinäkin - mitään sellaista säännöllistä juttua, missä pitäisi olla aina tiettynä päivänä tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. En halua elämääni mitään sellaista, mikä alkaa alun hauskuuden jälkeen tuntua työltä. 

Jumalan Valtakunnan työssä ei ole työttömyyttä. Jokainen tärkeä ja jokainen saa palkan kun täältä lähtee. Uskova menee palkkatuomio istuimen eteen, Jumalaton Tuomio istuimen eteen.