Lue keskustelun säännöt.
Tajuatteko kuinka onnekkaita olette te, jotka rakastutte ja se on mollemminpuolista?
03.01.2025 |
Olen reilu 50 vuotias nainen ja koskaan en ole saanut kokea tällaista onnea. Teininä olin onnettoman rakastunut poikaan, jolta sain lähinnä pelokkaita katseita, en muuta. Sitten sydän särkyneenä tyydyin suhteeseen, jossa mies selvästi oletti löytäneensä lopunelämän kumppanin, mutta itselle se oli lähinnä ystävyyttä tai jotain epätoivoista suhteen halua. Sen jälkeen n.3 kymppisenä koin äkkirakastumisen, mutta se oli silkkaa julmuutta miehen puolelta, koska minä olin rakastunut, hän ei. Olin hänelle pelkkä laastari, jonka mies myönsikin vuosien jälkeen. Sittemmin olen todella ihstunut vielä kerran, mutta silloinkaan mies ei ollut tarpeeksi minuun alkaakseen suhteeseen. Harmittaa kun elämä on mennyt onnen etsimiseen ja en usko sitä enää löytyvänkään.
Kommentit (32)
21/32
|
03.01.2025 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Mitä onnekasta siinä on? Maksimissaan pari vuotta on kivaa ja sitten alkaa surut sekä murheet. Ja lopulta jäljelle jäävät kyyneleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Olen 46-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut rakastunut eikä kukaan ole ollut rakastunut minuun. En myöskään ole ollut parisuhteessa, koska koen mahdottomaksi ajatuksen asua jonkun kanssa saman katon alla ja jakaa esim. sänky jos sitä oikeaa tunnetta ei ole. Masennukseenhan tämä on johtanut enkä jaksa enää yhtään uskoa, että rakkautta enää kohdalleni osuisi. Sitä en tiedä miksi tämä oli juuri minun kohtaloni, aika tavallisena itseäni muutoin pidän. En tiedä miten tämän loppuelämän saa kulumaan, kun mitään elämänhalua ei enää ole.
Pahoittelut kohtalostasi, mutta mitä olet tehnyt asialle? Oletko lähestynyt kiinnostavia miehiä? Vai ainoastaan odottanut passiivisena, että kyllä se elämän prinssi tulee ja vie valkoisella ratsulla paratiisiin?
Minunkin vaimoni teki aikoinaan aloitteen. Miksikö en itse tehnyt? Koska en ikinä uskonut, että
Olen tehnyt elämässäni ehkä noin 4-5 suoraa aloitusta miehille, joista olen ollut kiinnostunut. Nämä aloitukset ovat siis olleet sellaisia, että ei ole keneltäkään voinut mennä ohi. Tämän lisäksi sellaisia kevyempi ns. tunnusteluja, joissa olen vähän yrittänyt tehdä kiinnostustani selväksi. Mutta tosiaan kaikista on tullut joko pakit, täysi hiljaisuus tai jotain kiusallisia hetkiä. En ihastu helposti tai nopeasti ja siksi kohteita ei ole ollut mitenkään kovin paljoa. Muutoin olen elänyt elämääni noin neljäänkymppiin asti ns. täysillä. Käynnyt kaikenlaisissa sosiaalisissa riennoissa, matkustellut, harrastanut kouluttautunut, ostanut pari omistusasuntoa, remontoinut ne jne jne. Eli elänyt normaalia menevää elämää ja tehnyt asioita yksin. Nyt on takki totaalisen tyhjä, en jaksa enää mitään ylimääräistä enkä tehdä enää yhtään mitään. Esim. aiemmin olen tykännyt käydä keikoilla, nyt ei nekään kiinnosta enää yhtään. Sama matkustelun kanssa. Noh, mutta näin. Kotona en siis ole nyhveröinyt kuin nämä pari viimeistä vuotta nyt.
Vierailija kirjoitti:
Mitä onnekasta siinä on? Maksimissaan pari vuotta on kivaa ja sitten alkaa surut sekä murheet. Ja lopulta jäljelle jäävät kyyneleet.
Niin kun se kumppani ei seksinkaipuussaan olekaan mielinkielin. Ai kauheaa! Ja jos olisi, niin senhän ei alunperinkään olisi pitänyt ryhtyä suhteeseen.
Niin se vaan on, että himo ja seksi on yksi nuorena parisuhdetta yhdistävä voima. Vanhemilla kun on sitä muutakin yhdistävää elämää.
Rakastumisen tunne on itselle täysin tuntematon, olen ollut parisuhteissa ja naimisissakin, mutta en ole ikinä rakastunut.
Loogisena ihmisenä rakastumisen tunteen tunteminen on kai mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Olen 46-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut rakastunut eikä kukaan ole ollut rakastunut minuun. En myöskään ole ollut parisuhteessa, koska koen mahdottomaksi ajatuksen asua jonkun kanssa saman katon alla ja jakaa esim. sänky jos sitä oikeaa tunnetta ei ole. Masennukseenhan tämä on johtanut enkä jaksa enää yhtään uskoa, että rakkautta enää kohdalleni osuisi. Sitä en tiedä miksi tämä oli juuri minun kohtaloni, aika tavallisena itseäni muutoin pidän. En tiedä miten tämän loppuelämän saa kulumaan, kun mitään elämänhalua ei enää ole.
Olet siis tehyt muutaman aloittee elämäsi aikana? Minä tein nuorena kymmeniä vudessa. Ja niin varmaan tekisin jatkossakin, jos sinkkuuntuisin. Eihän sitä ikinä tiedä, kenen kanssa synkkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Ja ihan erityisen hankalaa on aseksuaalina löytää itselle sopiva rakastava kumppani. Olisi edes vähän helpompaa jos kuuluisi enemmistöön. Varmaan olen loppuelämäni yksin.
Älä ainakaan pilaa kenenkään normon elämää vaan etsi kaltaisesi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Ja ihan erityisen hankalaa on aseksuaalina löytää itselle sopiva rakastava kumppani. Olisi edes vähän helpompaa jos kuuluisi enemmistöön. Varmaan olen loppuelämäni yksin.
Miksi te aseksuaalit ette löydä toisianne? Vai pitäisikö sen kumppanin kuintenkin olla jotenkin sekusallinen tai ainakin aloitteellinen?
Ongelma on siinä, että väestöstä pieni murto-osa on aseksuaaleja. Että mahdollisia kumppaniehdokkaita on jo lähtökohtaisesti vähemmän kuin tavallisella heterolla. Saa olla tosi onnekas, jos siitä pienestä porukasta löytää itselleen sopivan kumppanin. Koska todennäköisempää olisi löytää muilta osin sopiva kumppani siitä isosta porukasta, josta oma aseksuaalisuus kuitenkin tekisi epäsopivan. Itselleni ei ole väliä kumpi tekee aloitteen, mutta alkavissa suhteissa on se ikävä puoli, että oman kokemukseni mukaan ne tyssäävät siihen aseksuaalisuuteni, koska se toinen ei ole samanlainen. Ei tätä voi nähdä päältäpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rakastumisen tunne on itselle täysin tuntematon, olen ollut parisuhteissa ja naimisissakin, mutta en ole ikinä rakastunut.
Loogisena ihmisenä rakastumisen tunteen tunteminen on kai mahdotonta.
Typrääkin typerämpi väite. Tunteet eivät ole kaavoista riippuvaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Ja ihan erityisen hankalaa on aseksuaalina löytää itselle sopiva rakastava kumppani. Olisi edes vähän helpompaa jos kuuluisi enemmistöön. Varmaan olen loppuelämäni yksin.
Älä ainakaan pilaa kenenkään normon elämää vaan etsi kaltaisesi!
Tämä! Kuina moni aseksuaali tuhlaakaan (eri sukupuolta olelan) ystävänsä ystävyytä omiin tuntemuksiinsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään. Tapasin mieheni nuorena, hän oli oikea ensirakkauteni. Hän on aivan helmi mieheksi, puhuu ja pussaa, on tavoitteellinen ja huolehtiva. Aiemmin jopa kipuilin sen kanssa, että sitouduin yhteen ihmiseen alle parikymppisenä, mutta nykyään, lähes 40 vuotiaana olen huomannut että parisuhteeni voi todella hyvin verrattuna monien muiden suhteisiin. Olen siitä hyvin kiitollinen. Ja nyt tähän voitte sitten kommentoida että "odota vaan kun lapset muuttaa pois/rupsahdat/tulee keski-iän kriisi/mitä vaan niin eroatte", niin kuin tällä palstalla on tapana.
Olisi ollut hyvä, jos olisi tapahtunut muutaman vuoden vanhempana. Yleisesti ottaen koko murrosikä olisi saanut tulla myöhemmin. Rakastuminen sattui ihmisen kanssa, joka samassa vaiheessa hormonien puolesta. Vaikka tässä ei ollut mitään niin syvällistä, niin luultavasti olisi ollut hyvä kokemus, jos olisi oltu edes 5, mielellään 8 vuotta vanhempia. Nyt se oikeastaan vain sotki asioita, ajoitus oli väärä. Kesti 10 vuotta päästä tunteesta yli, eli ihan pikku ihastuminen se ei ollut.
Tavallaan tietysti elämänkokemuksena hyödyllinen. Ei tuollaista voi mitenkään käsittää itse kokematta.