Oman tyttönimen pitäminen avioituessa. Hyvä ystäväni pitänyt, sen verran harvinainen nimi. Toki voi ottaa yhdistelmä nimenkin väliviivalla.

Monissa muissa maissa aivan tavallista, että oma nimi pidetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähipiirissä on perheitä, joissa yksi lapsiin eri nimellä, koska on toišen aikaisemmasta liitosta. Näkee selvästi kuinka ne lapset kärsivät. Nimestä pitää puhua paljon kun lasta vaivaa olla Rytkönen kun muut ovat pytkösiä. Samoin moni lapsi kertoo että äiti on mötkönen ja me muut ollaan pötkösiä ja tuntevat selvää huononmuutta kun kaverin perheessä kaikki ovat sutkosia. Minulla on päiväkodista ja myöhemmin alakoulun opena paljolti asiæsta kokemusta. 

 

Sama kokemus, kyllä lapsia nimet puhuttaa ja moni lapsi selvästi kärsii olla eri niminen kuin muu perhe tai miettii miksi äiti/isä on eri niminen. 

Juuri näin, lapset eivät useinkaan haluasi olla erilaisia. Monta surua on päiväkodissa kuultu kun lapsimiettii miksi hänen pitää olla eri niminen kuin muu perhe, eikö hän ole yhtä hyvä. Ja miksi Tiinan äiti on saman niminen Tiinan kanssa

Tää on kyllä täyttä puppua. Kukaan lapista ei ikinä ole tuollaista jutellut. Ihan pienet ei edes sukunimistä mitään tajua ja vaähän isompi tajuaa, että suurin osa nykyvanhemmista on erinimisiä , eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Vain jos joku aikuinen sitä  heillepäivittelee, he voi luulla, että siinä on jotkakin outoa. Tuo on vain vanhoillisesti ajattelelevien ihmisten ongelma, ei pienen lapset, joka ei tuollaista osaa ihmetellä. Jos hän pienestä totuu siihen, että vanhemmilla on eri nimet, ei se häntä mitenkään haittaa. 

Se on normaalia. 

Avioliittoja solmitaan vähän ja vain alle puolet  ottaa miehen nimen, niin toki se yleisempää on, että perheessä on useampi sukunimi. Ja puolet lapsista syntyy avoliittoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan piti tarkistaa, miltä vuodelta tämä aloitus on. Otsikko on kuin 1980-luvulta. 

Samaa mietin. Menin naimisiin v.1989 ja pidin oman sukunimeni koska en pitänyt mieheni nimestä. Onneksi jo tuolloin oli mahdollista pitää oma nimi.

Vanhempani menivät myös naimisiin 1989 ja äiti otti isäni sukunimen, joka on älyttömän yleinen ja tylsä. Äitini alkuperäinen sukunimi on harvinainen ja kaunis, mutta hän halusi "vaalia perinteitä" ja "helpompaa on, kun lapset on miehen sukunimellä" (öööhhh...). Tämä että nainen ottaa miehen sukunimen, ei ole mikään vanha juttu edes. Vaikka täten en pidä omasta sukunimestäni erityisemmin, en aio vaihtaa sitä jos menen joskus naimisiin.

Myös omista kavereistani kaikki ovat naimisiin mennessään ottaneet miehen sukunimen, en tajua... Yksi on naimisissa jo kolmatta kertaa ja lapsia on kolmella eri sukunimellä.

Meillä on sukunimissämme yhden kirjaimen ero ja kumpikin piti omansa. Ehkä jos tarjolla olisi ollut jotain erilaisempaa olisi voinut harkita vaihtamista...?

Joskus on tullut joulukortti tai hääkutsu molemmille vain toisen sukunimellä.

Olen 62 v. nainen. Ikäisteni, varsinkin miesten mielipiteenä on edelleen jonkin verran vallitsevan, että nainen ottakoon miehen nimen. 

Menin itse naimisiin yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta olin jo yli kolmekymmentä täyttänyt. Jotenkin vain tuntui, että olisin menettänyt identiteettini, jos olisin vaihtanut mieheni sukunimen.

Olen tutkinut isäni puolen sukua melko paljon. Se on lisännyt jotenkin kiintymystä ja hitsannut minua tähän sukuun. Olen samaa mieltä, että isäni nimen kautta olen yhtä paljon sukua, kuin äitinikin, jostain syystä, en kuitenkaan ole miettinyt äitini ns. tyttönimen ottamista koskaan. 

Kolme poikaamme saivat minun sukunimeni. Mieheni suvussa tämä herätti närää, koska heidän sukunsa sammui, katkesi tähän. Mutta haloo, ei se oikeasti katkennut. Pelkkä sukunimi vain katoaa. Geeniperimä siirtyy kyllä. 

Vanhoille, varsinkin miehille tuntuu olevan tärkeää, varsinkin pohjanmaalla, että suvun nimi säilyy.

Jos nätisti pyytäisivät, niin voisivathan poikamme vaihtaa isänsä sukunimen itselleen. Jotenkin luulen, etteivät vaihda. Ja kas, olen melkeinpä tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista eniten minua inhottaa tässäkin ketjussa ak. at, jotka vatvoo muitten tekemisiä, on se nyt ššaatana jos pitää kylän vaja amielisiltä juoruä. mmiltä kysyä, että mitä nimeä saa käyttää. Ettekö te ššaatanan pa. skiaiset tajua, että käyttäydytte juuri niin pask.  asti kuin miehet, jota vaativat tulevaa vaimoaa ottamaan oman nimensä sukunimeksi?

Naisett, tehkää just kuin itse haluatte, jos haluatte ottaa miehen nimen, niin ottakaa, miehen nimi se on isältäkin saatu nimi. Nämä vaja . kkiämmät ei sitä vaan tajua. Ššaatana. 

 

Rauhotu hyvä mies. Ei täällä kukaan nainen ole vaatinut, että miehen pitää ottaa naisen nimi. Naiset on ihan vaan sitä mieltä, että kumpikin saa pitää omansa. 

Ei naisia kiinnosta saada miehiä omalle sukunimelleen. Naiset on ihan tyytyv

 

Nyt se pullonsuu kiinni!!

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina ollut selvää että pidän oman nimeni. Jos haluaisin vaihtaa, vaihtaisin johonkin oman suvun nimeen.

Mikä on sinun oma nimesi? Sekö mieheltä saatu, eli isältäsi? Oletpa sinä miesten orja. 

Kenen nimi sinulla onP Olet siis mielestäsi hänen orjansa? Naurettavaa ajattelua.

Olisiko sinusta siis ainoa oikea tapa olla ja elää, että jokainen keksisi itse itselleen sukunimen? Missä iässä?

on siinä lapsi pahoilla opettelemista kun on toropainen nussinsunpässin- gorkia. naapurissa tuonlainen on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otin mieheni nimen, inhosin nk. tyttönimeäni, se oli ruma, minulla oli nimenvaihdon mielessä koko nuoruuteni. Kun menin naimisiin ja sain aatelisen nimen ottaessani mieheni nimen käyttöön. Kuulen vieläkin jatkuvasti kauniista nimestäni, etunimenikin on kaunis. Olen avioliitosta eronnut mutta nimen pidin, olen ollut koko aikuisuuteni tämän niminen koska menin nuorena naimisiin ja lapseni ovat tietysti myös, tytär piti oman nimensä avioituessaan. Uuden kumppanini kanssa ei ole tarkoitusta avioitua, kumpikaan ei enää kaipaile virallistusta suhteelle. Uudella kumppanilla sattumalta on aatelisiksi myös. Pitäisiköhön ottaa kaksoisnimi? Enpä viitsi, näin on hyvä. 

on aatelisnimi myös

Ajatella! Kyllä me olemme nyt vaikuttuneita, kun ihan aatelisniminen suvaitsee laskeutua seuraamme ja kirjoittaa tänne!

Vierailija kirjoitti:

Pidin oman nimeni, vaikka se ei ole harvinainen. Se on minun nimeni. Naimisissa ollaan oltu 14 vuotta. Eipähän tarvinnut nimenvaihtorumbaa käydä läpi.

Oma nimeni vaihtui, kun menin naimisisiin. Eipä ole jäänyt mieleen mitään ihmeempää rumbaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otin mieheni nimen, inhosin nk. tyttönimeäni, se oli ruma, minulla oli nimenvaihdon mielessä koko nuoruuteni. Kun menin naimisiin ja sain aatelisen nimen ottaessani mieheni nimen käyttöön. Kuulen vieläkin jatkuvasti kauniista nimestäni, etunimenikin on kaunis. Olen avioliitosta eronnut mutta nimen pidin, olen ollut koko aikuisuuteni tämän niminen koska menin nuorena naimisiin ja lapseni ovat tietysti myös, tytär piti oman nimensä avioituessaan. Uuden kumppanini kanssa ei ole tarkoitusta avioitua, kumpikaan ei enää kaipaile virallistusta suhteelle. Uudella kumppanilla sattumalta on aatelisiksi myös. Pitäisiköhön ottaa kaksoisnimi? Enpä viitsi, näin on hyvä. 

Minä otin mieheni nimen myös syystä, että se on kaunis eikö ole joka Ilkalla. 

Päivi Hiltunenkin oli pitkän aikaa Von Herzberg eron jälkeen. Sitten joutui nöyrtymään ja vaihtamaan Lipposeksi:D

Puolet avioliitoista päättyy eroon ja aika moni on ties miten monennetta kertaa naimisissa. 

Ei kannata vaihtaa omaa nimeään yhtään mihinkään missään tilanteessa, helve*llinen show uusia paperit ja tiedottaa kaikki tarvittavat osapuolet. 

Jos nyt palaisin ajassa 40 v taaksepäin en olisi lähtenyt aluperinkään vaihtamaan tyttönimeä. 

Nyt 3.kertaa naimisissa, 2. Kerran jälkeen palasin tyttönimeen jokatapauksessa lopullisesti.

Miksi mennä Möttösen kanssa yhteen, jos ei kerran kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Olen 62 v. nainen. Ikäisteni, varsinkin miesten mielipiteenä on edelleen jonkin verran vallitsevan, että nainen ottakoon miehen nimen. 

Menin itse naimisiin yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta olin jo yli kolmekymmentä täyttänyt. Jotenkin vain tuntui, että olisin menettänyt identiteettini, jos olisin vaihtanut mieheni sukunimen.

Olen tutkinut isäni puolen sukua melko paljon. Se on lisännyt jotenkin kiintymystä ja hitsannut minua tähän sukuun. Olen samaa mieltä, että isäni nimen kautta olen yhtä paljon sukua, kuin äitinikin, jostain syystä, en kuitenkaan ole miettinyt äitini ns. tyttönimen ottamista koskaan. 

Kolme poikaamme saivat minun sukunimeni. Mieheni suvussa tämä herätti närää, koska heidän sukunsa sammui, katkesi tähän. Mutta haloo, ei se oikeasti katkennut. Pelkkä sukunimi vain katoaa. Geeniperimä siirtyy kyllä. 

Vanhoille, varsinkin miehille tuntuu olevan tärkeää, varsinkin pohjanmaalla, että suvun nimi säilyy.

Tuo viimeinen virke hiukan hämmästyttää, koska oman isäni sukua (pohjanmaalta) tutkiessani huomasin, että sukunimi on vaihtunut joka sukupolvessa. Jopa veljekset ovat ottaneet eri sukunimet. Joten ei se suvun jatkaminen samalla sukunimellä aikaisemminkaan ole ollut kovin tärkeää. 

Mä pidin oman sukunimen ja mies otti mun nimen. Oma sukunimi harvinainen ja hienompi molempien mielestä, miehen sukunimi taas tosi yleinen ja tavallinen.