Seurustelen vastuuntuntoisen miehen kanssa,

ensimmäistä kertaa elämäni aikana.



Kohta vuosi seurustelua takana. Kaikki edelliset suhteet ovat olleet mahdottomia: mies täysi kakara, ei vastuunkantoa lainkaan eikä huolta huomisesta.



Koskaan ei ole voinut olla varma perjantaiaamuna, milloin miehen näkee seuraavan kerran. Palaako se ryyppyreissultaan jo yöllä, lauantaiaamuna vai kenties sunnuntai-iltana. Tuleeko kesken viikonlopun puhelinsoitto jostain Tuusulasta, että tuu huora hakemaan täältä Tsöken luota kun fyrkat ja röökit on loppu eikä juna kulje.



Yhdenkään eksän kanssa ei ole voinut olla varma, koska ne vittuuntuvat duuniinsa ja ottavat loparit heittäytyen työkkärin rahoille. Tai vanhempiensa tilipusseille, jos vain käsiksi pääsee (katsos jos työkkäriin ei jaksa lähteä).



Ikinä ei ole voinut olla varmuutta siitä, jos ne alkavat tehdä pimeitä töitä. Koskaan ei ole voinut olla satavarma siitä, mitä tauteja ne reissuiltaan tuovat kotiin. Aina ryyppyreissun ja morkkiksen jälkeen on tullut tää " mää niin rakaaastan suaa" -vaihe.



Useimmat ovat arvostelleet minua, että mikä se on kun ei miehet kelpaa, onko sulla jotenkin rima liian korkealla. Olen nimittäin 33-vuotias.



Mutta NYT minulla on mies, joka on rehellinen, vastuuntuntoinen, eikä mihinkään addiktoitunut. On käynyt vakituisessa työssä 5 vuotta. Lapsia edellisestä liitosta. Lapset tasapainoisia, kivoja ja enimmäkseen hyväntuulisia. Tapaamiset ja elarit sujuvat. Sitoutuminen ei kammota. Pettämistä ei tarvitse jatkuvasti pelätä. Mies on sopivan kiltti, oikealla tavalla itsepäinen, eikä lainkaan väkivaltainen.



Tässä suhteessa saa olla oma itsensä. On kuin taakka olisi pudonnut sydämeltä, vihdoinkin voi jakaa elämäänsä jonkun täysipäisen ihmisen kanssa... Hitsit, että olenkin tyytyväinen!