Tunne, että on aina ollut sivuosassa omassa elämässään

On

Joo, paitsi mulle ei tapahdu mitään edes muiden kautta. Katson vaan kun muille tapahtuu. Ponnistelen että omassa elämässä tapahtuisi jotain ja aina menee pieleen, en vaan saa samaa kuin muut.

Joo. Sitten katkaisin napanuoran, lopetin turhan miellyttämisen ja mielistelyn, irroittauduin muiden määrittelemistä rooleista ja aloin elää omaa elämääni. Nyt olen oman elämäni pääroolissa. 

Suosittelen lämpimästi. 

Minä olen täällä sivussa ja kaikki tapahtuu todellakin minulle, eikä ole ketään, kenen kanssa jakaa tätä hulluutta.

Onko sinulla traumataustaa? Traumatisoituneilla on aika tavallista jäädä ikään kuin psyykkisesti ulkopuolelle kaikesta. Eletään näennäisesti elämää, mutta ei kuitenkaan olla läsnä. Usein yksi seuraus on, että muistoja syntyy vähänlaisesti, etenkin sellaisista tavallisista asioista. Missä käytiin, ketä oli mukana, mitä on tehnyt töissä jne.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen täällä sivussa ja kaikki tapahtuu todellakin minulle, eikä ole ketään, kenen kanssa jakaa tätä hulluutta.

Minä olen totaalisen syrjässä, ja minulle suoraan ei tapahdu yhtään mitään; käytännössä en ole edes olemassa. Sen sijaan muille, elämässä pakollisille yksilöille tapahtuu jatkuvasti, ja näiden tapahtumien heijasteet vaikuttavat myös minun elämääni - yleensä negatiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla traumataustaa? Traumatisoituneilla on aika tavallista jäädä ikään kuin psyykkisesti ulkopuolelle kaikesta. Eletään näennäisesti elämää, mutta ei kuitenkaan olla läsnä. Usein yksi seuraus on, että muistoja syntyy vähänlaisesti, etenkin sellaisista tavallisista asioista. Missä käytiin, ketä oli mukana, mitä on tehnyt töissä jne.

Olen eri, mutta mulla on juurikin rankka traumatausta. Käytännössä muistoja ei ole lainkaan, huomaan alitajuisesti ihan aktiivisesti unohtavani lähes kaiken. Tunnen kaikki muistot erittäin raskaina, kuin taakkoina, eivätkä hyvienkään muistojen tunnelataukset pysy, vaan muuttuvat ahdistaviksi ja raskaiksi *kantaa*.