Tuntuuko sinusta, että kukaan ystävä ei oikeasti välitä sinusta?

Ihan kuin mun kynästä aloitus. Mulla ei ole parasta kaveria. Tuttavia muutama.  Lapset on mun seurana joka päivä. Olen 40+ .Kukaan ei viestittele jos en aloita ensin. On mulla sisarukset ja äiti mutta ei perheen ulkopuolelta ketään. Toisin oli asiat kakskytvuotta sitten. Mietin että jos kuolisin niin ketkä kantais mun arkkua. En keksinyt ketään. Puoliso tuskin yksin jaksaa. 

Sama mulla. Ollut aina, lapsesta asti. Ihmiset välttelevät. Ja lopettavat yhteydenpidon. En ymmärrä syytä miksi. Kait se on pakko olla minussa jotain vikaa. Nykyisin olen vaan hyväksynyt sen tosiasiana. En enää vaivaa itseäni asialla. Ja 80-lukuun verrattuna tilanne on paljon  helpompi kun on some. Voi osallistua ja elää somen kautta. Enkä ole koskaan ollut parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin mun kynästä aloitus. Mulla ei ole parasta kaveria. Tuttavia muutama.  Lapset on mun seurana joka päivä. Olen 40+ .Kukaan ei viestittele jos en aloita ensin. On mulla sisarukset ja äiti mutta ei perheen ulkopuolelta ketään. Toisin oli asiat kakskytvuotta sitten. Mietin että jos kuolisin niin ketkä kantais mun arkkua. En keksinyt ketään. Puoliso tuskin yksin jaksaa. 

Oon kuullut, että jokaisella pitäisi olla arkunkantajien verran läheisiä ihmisiä. Mistäpä niitä revit sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Sama mulla. Ollut aina, lapsesta asti. Ihmiset välttelevät. Ja lopettavat yhteydenpidon. En ymmärrä syytä miksi. Kait se on pakko olla minussa jotain vikaa. Nykyisin olen vaan hyväksynyt sen tosiasiana. En enää vaivaa itseäni asialla. Ja 80-lukuun verrattuna tilanne on paljon  helpompi kun on some. Voi osallistua ja elää somen kautta. Enkä ole koskaan ollut parisuhteessa.

Onko sua auttaneet jotkut tietyt ajatusmallit siinä asian hyväksymisessä? AP

Vierailija kirjoitti:

Uusia tuttuja? Ei siis mistään juovista piireistä, vaan siis selvät. Ei pintaliito vaan joku muu?

Millaisista piireistä?

Vierailija kirjoitti:

Mä annoin olla joidenkin kohdalla. Ei koskaan ole ollutkaan mitään ystävyyttä. Iän myötä huomaa asioita mitä aiemmin tajunnut. 

Ymmärsin lopultakin, "että ystäväni" ei halua seuraani. En enää viestittele ja ehdottele mitään, koska hänelle ei koskaan käy. Ja jos lupaa palata asiaan, ei palaa. Tunnen itseni noloksi, kun olen kaikki nämä vuodet roikkunut ja ehdotellut tekemistä. Nyt se on loppu.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu. No kavereita ei olekaan kuin kaksi. Olen yrittänyt kaveerata muutaman naispuoleisen työkaverin kanssa ja olen kutsunut kylään sekä kutsunut itse itseni näille kylään mutta aina kaikki on minun varassa. Ja he eivät tietenkään tule kylään kun heidän täytyisi se seuraava askel ottaa sen jälkeen kun kutsun olen esittänyt, itse olen aina se joka ekana jotain viestiä laittaa ja vastailevat kyllä mielestäni ihan niin että ovat "mukana" muttei minuunpäin koskaan oteta yhteyttä.

Jouluna oikein naurahdin meidän tiimin whatsapp ryhmässä, jossa siis suurin osa miehiä ja yksi naisista laittoi joulun toivotukset, itse vastasin ja yksi mies vastasi, lopuilta ei mitään reaktiota 😂 joo ei tarvi kaveerata väkisin mut mielestäni kuuluisi hyviin käytöstapoihin reagoiminen edes jotenkin. Niin tuli siinäkin vaan mieleen että yritä tässä nyt mitään ihmissuhteita ylläpitää.

teidän työtiimi varmaan vaan hiljensi joululoman ajaksi työporukan whatsapp ryhmän, ihan normaalia.

Ei ole ystävää.

Itse huomasin saman muutama vuosi sitten, olen nyt 30-vuotias. Lakkasin laittamasta viestejä sellaisille ihmisille jotka eivät ikinä itse laita minulle tai jotka eivät vastaa mitään/vastaavat hyvin lyhyesti viesteihini. Kummasti hiljeni puhelin. 

Yksi ystävä jäi jäljelle jonka kanssa ollaan tunnettu ekaluokalta asti. Sitten on joitakin sellaisia joille voi muutaman kerran vuodessa jotain laittaa tai jakaa juoruja mutta ei mitään arkista jutustelua saati kasvokkain tapaamista.

Varsinkin nyt kun olen esikoista hoitamassa kotona, kaipaisi aikuista seuraa kun ei sitä töistäkään saa. Mutta en edes osaa enää ystävystyä niin kuin nuorempana, jonkunlainen suojakuori on muodostunut estämään sitä pettymystä siitä kun on vaivalla löytänyt ystävän ja tutustunut ja sitten yhteys katkeaakin. En vain osaa.

Samansuuntaiset kokemukset.

15 vuotiaana huomasin, että asia on juurikin näin. Suhteet pysyvät yllä tasan niin kauan kun itse jaksan niitä ylläpitää. Ei koskaan vastavuoroisuutta.

Nuorena oli vielä joitakin kavereita, mutta siinä vaiheessa kun baareissa käyminen ja autolla kylillä ajelu jäi, loppuivat nekin suhteet. Siitä eteenpäin ollaan menty kiikaritehoilla 0+0, ei ystäviä, ei kavereita.

Olen päivittäin kontaktissa (työt, harrastukset, lapsiasiat ym) useiden eri ihmisten kanssa, mutta jostain syystä kontakteista ei koskaan muodostu naamatuttua syvempää. En ole ujo, minulle on melko luontevaa jutella tuikituntemattomillekin ihmisille.

Olen pitkälle kouluttautunut, vakituisesti työelämässä, puhelias, perheellinen mies. 

Toisaalta, tähän on jo tottunut, enää tällä iällä en jaksa asiasta murhetta kantaa.

M43

On ympärilläni hyviäkin ihmisiä. Muttei sellaista tosi ystävää. Aika moni on ystävä sen takia, että voin hyvin. Ammentavat positiivista energiaa. Siksi esitän hyvinvoivaa. 

Yksi kaveri on tosi selkeästi sellainen. Tuppautuisi mukaan Lapin matkoille ja haluaisi kauken hyvän itselleen. Toisaalta ottaa heti etäisyyttä, jos en voi hyvin. Ei jaksa kuunnella. Ei halua kuunnella. Nyt olen ihan samanlainen sille. Kaveri, mutta en sen enempää. 

Olen tajunnut, että noista mun kavereista ei kukaan auta, jos joudun pahaan jamaan Joten en minäkään. 

Olispa edes yksi ystävä.

Aika moni ihminen on kiinnostunut hyvinvoivan ja menestyneen ihmisen seurasta. Haluavat imuun jollakin lailla. Mutta sitten toisinpäin ei kiinnosta. Ei kukaan auta. 

Sellaista se on. Minä kuitenkin mielestäni olisin ihminen, joka yrittäisi auttaa ystäviään alamäessä. Mutta ei sitten tarvi sitäkään. 

Elämässä on mennyt luotto ihmisiin. Ainoastaan perhe auttaa ja pysyy tukena. 

Vierailija kirjoitti:

Samansuuntaiset kokemukset.

15 vuotiaana huomasin, että asia on juurikin näin. Suhteet pysyvät yllä tasan niin kauan kun itse jaksan niitä ylläpitää. Ei koskaan vastavuoroisuutta.

Nuorena oli vielä joitakin kavereita, mutta siinä vaiheessa kun baareissa käyminen ja autolla kylillä ajelu jäi, loppuivat nekin suhteet. Siitä eteenpäin ollaan menty kiikaritehoilla 0+0, ei ystäviä, ei kavereita.

Olen päivittäin kontaktissa (työt, harrastukset, lapsiasiat ym) useiden eri ihmisten kanssa, mutta jostain syystä kontakteista ei koskaan muodostu naamatuttua syvempää. En ole ujo, minulle on melko luontevaa jutella tuikituntemattomillekin ihmisille.

Olen pitkälle kouluttautunut, vakituisesti työelämässä, puhelias, perheellinen mies. 

Toisaalta, tähän on jo tottunut, enää tällä iällä en jaksa asiasta murhetta kantaa.

M43

Nykyään on someryhmiä jne. Jotka auttavat yhteydenpitoa. Minäkin olen huono pitämään yhteyttä. En aina muista synttäreitä jne. Tämä on monille tosi tärkeä asia. 

Mutta toisaalta (harva on ymmärtänyt), olen ihminen, joka olisi voinut vaikka taata talolainan. 

Olisin ollut koko elämän tosi uskollinen ystävä. 

En ehkä ole se seurallisin ja yhteyttäpitävin ihminen, mutta kuitenkin.

Elämässäni on ollut vaikeita masennusjaksoja. En ole silloin pitänyt yhteyttä keneenkään. Mutta juuri silloin kaverin viesti on ollut tosi tärkeä ja muistan kyllä heitä. 

Onhn noita ihmisiä. Olen oppinut annostelemaan. Enkä anna itsestäni niin paljon. Koitan antaa jokaisen ihmisen energian virrata vapaasti. En menetä enää yöunia ihmisten takia. 

Meillä jokaisella on oma elämä elettävänä. Vaikea ellei mahdoton on muuttaa toisen ihmisen elämänpolkua. 

Omar suruni kärsin. Ilon jaan aika ajoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samansuuntaiset kokemukset.

15 vuotiaana huomasin, että asia on juurikin näin. Suhteet pysyvät yllä tasan niin kauan kun itse jaksan niitä ylläpitää. Ei koskaan vastavuoroisuutta.

Nuorena oli vielä joitakin kavereita, mutta siinä vaiheessa kun baareissa käyminen ja autolla kylillä ajelu jäi, loppuivat nekin suhteet. Siitä eteenpäin ollaan menty kiikaritehoilla 0+0, ei ystäviä, ei kavereita.

Olen päivittäin kontaktissa (työt, harrastukset, lapsiasiat ym) useiden eri ihmisten kanssa, mutta jostain syystä kontakteista ei koskaan muodostu naamatuttua syvempää. En ole ujo, minulle on melko luontevaa jutella tuikituntemattomillekin ihmisille.

Olen pitkälle kouluttautunut, vakituisesti työelämässä, puhelias, perheellinen mies. 

Toisaalta, tähän on jo tottunut, enää tällä iällä en jaksa asiasta murhetta kantaa.

M43

 

Some on kaksiteräinen miekka. Kun Facebook tuli, havaitsin selkeän pudotuksen yhteydenpidossa.

Ihmiset tekivät profiilin faceen, päivittivät sinne kuulumisensa. Vastuu kuulumisten seuraamisesta siirtyi yksilöitä sille oletetulle kaveripiirille. Katso facesta, sieltä näkyy mitä mulle kuuluu.

Yritin useampaa eri kaveriryhmää, lopulta tulin siihen tulokseen että lopetin faceprofiilini kymmenen vuotta sitten. Siellä oli ihan liikaa negatiivista ilmapiiriä ja katkeruutta. Otti enemmän kuin antoi.

M43

Yrität liikaa, väkisin ja vain ulkoisia asioita. Jos on henkinen yhteys ja hyvä suhde, niin pelkkä viestittely ja keskustelu riittävät silloin kun siltä tuntuu. Ei ole mitään paineita tapailla useasti ja tehdä asioita yhdessä. Näin olen todennut ja oppinut, tosin väkisin yrittämisen kantapääkoulun jälkeen minäkin. 

Ei ihmissuhteita rakenneta kovalla yrittämisellä. Pitää olla tiettyä herkkyyttä.

Lohdullista huomata, että meitä on näin monta. Itselläni oli juuri vaativa, iso leikkaus, eikä ystäväni (yli 40 vuotta ystäviä, mutta paljon näitä haasteita, että koen, että hän ei välitä) ole muistanut koko leikkausta. Monesti olen pohtinut, mitä tekisin. Tälle ystävälleni tuntuu merkitsevän vain miehet, niin on aina ollut. Lisäksi aikuiset lapset (mikä ymmärrettävää, itsellänikin on lapsia, mutta hänellä menee palvomisen puolelle) menevät aina ihan kaikessa edelle, hän ei ole luonnollinen edes omien lastensa edessä.