Tuntuuko sinusta, että kukaan ystävä ei oikeasti välitä sinusta?

Ei pelkästään tunnu vaan se on kyllä ihan demonstroitu käytännössä. 

Ei ole ystävää.

Aloitus on kuin minun "ystävyydet"/kaveruudet läpi elämän. Jotenkin aina löytänyt jonkun porukan niin koulussa, armeijassa kuin työpaikalla, mutta sinne se myös aina jää. Esim. armeijassakin olin (mielestäni) ihan hyvää pataa monen kanssa, mutta kukaan ei ole kotiutumisen jälkeen ollut missään yhteydessä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko olen jotenkin niin outo tai tylsä, ettei ihmiset halua näyttäytyä seurassani. 

Kyllä. Oikeastaan minusta ei oikeasti välitä kukaan. Äiti välitti mutta hän on kuollut.

Vierailija kirjoitti:

.

Ei. Minulla vakaa, lojaali ystäväporukka,  samoja ihmisiä, joiden kanssa tiivis yhteys asuinpaikasta huolimatta. Ystävyys kestänyt läpi tuulen, tuiskun, koronan, vuodet läpeensä. Horjumatta.

Porukan jäsenten asuink:gilla/maalla ei  ole mtn merkitystä vahvaan yhteyteemme.

Hyvät huomenet toisillemme toivotellaan joka ikinen pvä.

Introverttejä ollaan kaikki.

.

Henkinen, Energeettinen, Mentaalinen..

.

 

> Soul Tribe.🤘

---

Lisään omaani: suurimmalla osasta meillä suomalaisilla on vahvasti sukupolvien ajalta siirtynyt välttelevä kiintymismalli. Siksi 2 suomalaista keskenään bondaa aika ohuesti. Itselläni on nyös välttelevä km, ja ystävieni ei-välttelevä tyyli terapioi minua.

Kaksi välttelevää keskenään kun ei toimi.

En ole altruistisesti kiinnostunut kauhean monesta ihmisestä, sillä elämässä pitää selvitä velvollisuuksista. Hyväksyn sen, että muidenkin kiinnostus sosiaaliseen kanssakäymiseen kanssani on melko pitkälle muiden ihmisten itsekkäistä motiiveista lähtevää, jos sellaista kiinnostusta on. Ei se ole välttämättä huono asia. Siihen voi suhtautua neutraalisti. Se on tosiasia, jonka kanssa voi elää.

Teataankin nyt uutena vuotena, laittaisiko kukaan viestiä, jos mä en laita

Mikä määrä kiintymystä ja hyväksyntää olisi sinulle tarpeeksi/riittävästi. Entä mikä määrä olisi ehkä jo liikaa? Olet kenties jo pohtinut tätä joskus, mutta olen utelias kuulemaan millainen näkemys sinulla on tähän asiaan. Itse ainakin koen, että jossain kohtaa kiintymystä ja hyväksyntääkin voi saada liikaa... ainakin joku ihminen. Ja mietin että miten suuri osa ihmisistä elää optimaalisessa tilanteessa sen suhteen, että saavat juuri optimaalisen määrän hyväksyntää ja kiintymystä. Hyväksyntää voi osoittaa myös itselleen. Ja sitä voi osoittaa myös vaikka nyt tässä palstalla. Minusta on tärkeää että teit tämän avauksen.

Vierailija kirjoitti:

Teataankin nyt uutena vuotena, laittaisiko kukaan viestiä, jos mä en laita

Itselle tulee toivotukset vanhemmilta ja sisarelta. Näillä menty viimeiset 15 vuotta. Luulen että tajusin asioiden laidan joskus parikymppisenä, tajusin sen, että näin on, en vieläkään ole tajunnut miksi näin on. 

Vierailija kirjoitti:

Aloitus on kuin minun "ystävyydet"/kaveruudet läpi elämän. Jotenkin aina löytänyt jonkun porukan niin koulussa, armeijassa kuin työpaikalla, mutta sinne se myös aina jää. Esim. armeijassakin olin (mielestäni) ihan hyvää pataa monen kanssa, mutta kukaan ei ole kotiutumisen jälkeen ollut missään yhteydessä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko olen jotenkin niin outo tai tylsä, ettei ihmiset halua näyttäytyä seurassani. 

Sama juttu ja lähinnä se kaveruus mun kanssa onkin pelkkää puhelimessa puhumista / viestittelyä vaikka samassa kaupungissa asutaankin. Kelpaan "känniluuriksi" ja joskus jopa kahviseuraksi mutta ei mun ehdotuksesta / kutsusta koskaan vaan joku kutsuu itse itsensä kahville vartin varoitusajalla mun luo ja sitten aloittaa tuon monologinsa kasvotusten. Kukaan ei kutsu minua kahville eikä innostu jos itse ehdotan että voisin tulla käymään ja tuoda vaikka pizzaa / pullaa / jäätelöpaketin mutta ei.

Vierailija kirjoitti:

Mikä määrä kiintymystä ja hyväksyntää olisi sinulle tarpeeksi/riittävästi. Entä mikä määrä olisi ehkä jo liikaa? Olet kenties jo pohtinut tätä joskus, mutta olen utelias kuulemaan millainen näkemys sinulla on tähän asiaan. Itse ainakin koen, että jossain kohtaa kiintymystä ja hyväksyntääkin voi saada liikaa... ainakin joku ihminen. Ja mietin että miten suuri osa ihmisistä elää optimaalisessa tilanteessa sen suhteen, että saavat juuri optimaalisen määrän hyväksyntää ja kiintymystä. Hyväksyntää voi osoittaa myös itselleen. Ja sitä voi osoittaa myös vaikka nyt tässä palstalla. Minusta on tärkeää että teit tämän avauksen.

Tämä olikin kiinnostava kysymys, johon en osaa äkkiseltään vastata. Tähän asti on ollut niin, että mitä enemmän yhdessäoloa ja kontakteja ihmisiin, sitä parempi - siis niitä ystävyys-/kaveruuskontakteja, en tarkoita esim. joitain ihmisten yleisiä parveiluja ja massakokoontumisia. Kun olen ollut paljon ihmisten seurassa, olen tietenkin väsynyt, mutta hyvällä tavalla, turvallisesti. Minulla on usein seuralaisena levoton ahdistus siitä, että olen vääränlainen, huonompi kuin muut, ei-pidetty. Ja tätä tosiaan olen työstänyt terapiassakin se 3 vuotta, mutta en vaan ole näköjään päässyt tuosta olotilasta, perustuntemuksesta kokonaan eroon. 

Edellinen siis AP. 

Tuntuu. Viime viikolla tuli hassu olo kun asunnossani kävi huoltomies, oltiin siis näkötuttuja (pieni kaupunki) ja hän jutusteli minulle niitä näitä, hän vieläpä aloitti keskustelun siitä että enkös minä ollut silloin siellä ja siellä samaan aikaan jne. Olin mielessäni ihan haltioissani että joku on oikeasti nähnyt minut ja haluaa jutella kanssani. Sen jälkeen tämä yksinäisyys tuntui taas entistä pahemmalta kun muistin sen mitä niin kovasti kaipaan. 

En sano etteikö AP:n ongelma voisi olla todellinen, mutta yleensä ihmiset kyllä ottavat yhteyttä vastavuoroisesti, jos kokevat henkilön seuran kiinnostavaksi. Sen sijaan että lähtisin olettamasta että kaikissa muissa on jotain vikaa, miettisin että millainen kaveri itse olet. Onko kanssasi mukava viettää aikaa? Oletko kovin negatiivinen, valitatko paljon? Oletko kenties "tylsä" (kukaanhan ei oikeasti ole tylsä, voi olla että kavereiden ja sinun kiinnostuksenkohteet eivät vain natsaa)? Ehkä et ole löytänyt sopivia kavereita?`

Kukaan ei ole sinulle ystävyyttä tai rakkautta velkaa.

Tämän takia haluan vain puolison. Sellaisen ihmisen, joka aidosti välittää minusta. En usko ystävistä olevan sellaiseen.

Ei tunnu. Laitoin oman korvien välini kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

En sano etteikö AP:n ongelma voisi olla todellinen, mutta yleensä ihmiset kyllä ottavat yhteyttä vastavuoroisesti, jos kokevat henkilön seuran kiinnostavaksi. Sen sijaan että lähtisin olettamasta että kaikissa muissa on jotain vikaa, miettisin että millainen kaveri itse olet. Onko kanssasi mukava viettää aikaa? Oletko kovin negatiivinen, valitatko paljon? Oletko kenties "tylsä" (kukaanhan ei oikeasti ole tylsä, voi olla että kavereiden ja sinun kiinnostuksenkohteet eivät vain natsaa)? Ehkä et ole löytänyt sopivia kavereita?`

Olenko lähtenyt olettamasta, että kaikissa muissa on jotain vikaa....? 

Arvioisin, että minun tuntemuksissani on kyse joko siitä, että a) olen epäkiinnostava syystä X (vältän tietoisesti valittamista ja negatiivisuutta, mutta arvelen, että epävarmuuteni ja hyväksynnän hakemiseni paistaa jotenkin läpi ja karkottaa ihmisiä) tai b) minuun pidetään yhteyttä siinä missä muihinkin kavereiden/ystävien kesken, mutta kiintymyksen ja hyväksynnän tarpeeni ja epävarmuuteni on pohjaton, eikä sitä saa täytettyä millään. Pitäisi oppia riittämään itselleen, jotenkin, mutta miten? AP

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole sinulle ystävyyttä tai rakkautta velkaa.

Missä olen väittänyt, että olisi?

Juuri siksi olisikin tärkeää oppia olemaan sitä vailla. Ei vaan ole niin helppoa. Hylätyksi tulemisen pelko on usein todella ahdistava. Siinä on geneettinenkin tausta: yksin jääminen on ihmisen historiassa merkinnyt usein varmaan kuolemaa. 

Siksi kuolema pyöriikin usein mielessä ratkaisuna monella yksinäisellä. AP

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu. Laitoin oman korvien välini kuntoon.

Miten se tapahtui?