Milloin et enää kaivannut äidin neuvoja?

Olen sitä ikäluokkaa, joka kävi emäntäkoulun. Sen jälkeen en äidin neuvoja paljon tarvinnut, jos en tarvinnut ennen sitäkään.

"Kauhean surullista. Oikeasti. Kun ajattelee missä kaikissa asioissa minua on neuvottu ja missä olen neuvonut lapsiani. Olo sitten kyse pyykin pesusta, sijoittamisesta, arkun kantamisesta tai lampun asentamisesta." 

Suru on kaikille sama. Jotkut kokevat sen vain ennen toisia ja menevät eteenpäin. Sellaista ei osaa kaivata, mitä ei ole koskaan ollut. 

Mun äidiltä on myös tullut suoraan sanottuna todella huonoja neuvoja ja väkisin asioihin sekaantumista niin parempi pitää mahdollisimman etäiset välit.

Vierailija kirjoitti:

 

Suru on kaikille sama. Jotkut kokevat sen vain ennen toisia ja menevät eteenpäin. Sellaista ei osaa kaivata, mitä ei ole koskaan ollut. 

Tässä taas konkretisoituu se, että kaikki eivät ponnista elämään samoista lähtökohdista. Onhan ne vanhemmilta saadut opit tärkeä ponnistuslauta elämään. Ei tarvitse kaikkea opetella kantapään kautta tai muuten itse. Monia asioita ei edes tiedä, että ei tiedä.

Teen töitä nuorien kanssa. Monen kohdalla olen ajatellut, että sinä oikeasti tarvitsisit nyt äidin tai isän, mutta paremman puutteessa ollan nyt työn puolesta hetki se neuvoja antava äiti.

Pienenä lapsena jo todettu ettei apua tule mihin haluaa mutta apua tyrkytetään mihin ei tarvita. Jatkuvasti ennemmin sai olla (ja pitäisi olla edelleen) oman äidin auttaja ja terapeutti. 

Sen jälkeen kun aloin ymmärtää asioita itse. En kaipaa 80-luvun muotiin jämähtäneen, tekouskovaisen, alkoholisoituneen pikkurikollisen neuvoja mihinkään.