Lue keskustelun säännöt.
Sureminen etukäteen
23.12.2024 |
Ei taida olla normaalia tällainen, että ajoittain mielessään kuvittelee jo tilanteen miten omat vanhemmat kuolee ja miten sitten itse ja sisarukset selviää. Ei olla kaiketi ihan normaaleja ja päästy ns. normaaliin elämään kiinni muutenkaan ja vanhempiimme tukeuduttu.
Kommentit (39)
Minäkin mietin joskus sitä. Miten selviän kaikesta. Tai ei tuedä, kuka lähtee ensin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ymmärrettävää. On myös yksineläjiä joilla sama tilanne ja huolia. Ehkä löytyy jotain uutta joskus elämässä, mutta se vie aikaa ja aikaa. Maailmasta voisi tehdä inhimillisen paikan, se olisi tärkeää. Ihmisten huolitaakat vähenisi.
Ovat tuollaiset ajatukset ihan normaaleja mielestäni. Iäkkäiden vanhempien kuoleminen on kuitenkin mitä luonnollisin asia eli kyllä siitä selviää. Uskon ihan että ihmisen aivoissa ja mielessä on mekanismit luonnollisten menetysten käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vaikkei vanhempani ole kuin "vasta" 64v niin onhan se kauhea ajatus että saattaa jo 10v sisällä olla jompikumpi tai kumpikin poissa. Se aika menee niin nopeasti.
Olen itsekin samanlainen etukäteen surija. On kuitenkin sanonta, että joka suree etukäteen, suree kahdesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Ovat tuollaiset ajatukset ihan normaaleja mielestäni. Iäkkäiden vanhempien kuoleminen on kuitenkin mitä luonnollisin asia eli kyllä siitä selviää. Uskon ihan että ihmisen aivoissa ja mielessä on mekanismit luonnollisten menetysten käsittelemiseen ja niistä selviytymiseen.
Ehkä etukäteen sureminen on juuri sitä, on surtu jo niin paljon siihen mennessä ettei se enää sitten tilanteen tullessa iske niin pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vaikkei vanhempani ole kuin "vasta" 64v niin onhan se kauhea ajatus että saattaa jo 10v sisällä olla jompikumpi tai kumpikin poissa. Se aika menee niin nopeasti.
Tai sitten elävät vielä 20+ vuotta. Ei voi tietää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että se on normaalia. Jonkinlainen alitajuinen valmistautuminen, keino selviytyä siitä minkä tietää tulevan tai mitä pelkää tulevaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin samanlainen etukäteen surija. On kuitenkin sanonta, että joka suree etukäteen, suree kahdesti.
Mutta ehkä se lopullinen suru on silloin pienempi kun on ennakkoon harjoitellut.
Siskoni kuoli eilen, vähän yli 60 v. Sairasti syöpää ja surutyötä tehtiin vuoden verran jo etukäteen. Kun tieto eilen tuli, oli se järkytys vaikka tiedettiin että aikaa ei paljon ole. Toive oli vielä yhteisestä joulusta. Järki sanoo että nyt on kivut pois mutta tunteet menee vuoristorataa ees taas. Yritetään selvitä joulusta vaikka vaikeaa on juhlamieltä löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä siinä myös kun vanhempani eivät ole kuin kuusikymppisiä ja ihan täysin terveitä vielä, mutta nämä järjenvastaiset olotilat välillä vain tulee. Eilen illallakin itkin kun se mielikuva iski niin täysillä. ap
Itselle se kuolemalla pelottelu on tullut enemmän ulkoa päin. Lapsena kaveri meni sanomaan, että kohta meidän vanhemmat kuolee. Tuntui, että lapsuuteni loppui siihen, koska asia alkoi pyöriä ahdistavana mielessäni. Meidän kummankin vanhemmat oli kuitenkin vasta 35-38 vuotiaita.... Sitten tuli poikaystävä, joka alkoi hokea samaa. Ex mieheni sanoi ties montako kertaa, että parasta alkaa tottumaan siihen, että sun vanhemmat kohta kuolee. Olivat silloin n.60-75 vuoden välillä. Nyt ovat 80-83 vuotiaita ja en ajattele päivää pidemmälle. En reakoi oikeastaan mitenkään, vaikka äitinikin on alkanut asiaa hokemaan. Lopettakaa ihan tosi tuo kuolemassa vellominen. Elämästä tulee vain raskasta, jos koko ajan miettii tai joku muistuttaa, että kohta joku kuolee. Äitini on jopa sanonut, että en voi miettiä mitään menoja vuoden päähän, kun tiedä vaikka on hautajaiset silloin. Voi elämä.......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En murehdi etukäteen, koska sitten tulee murehdittua kahteen kertaan. Murehdin sitten, kun on murehdittavaa. Hyvin on selvitty vaikka molemmat vanhemmat lähtivät ennen aikojaan.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mietin joskus sitä. Miten selviän kaikesta. Tai ei tuedä, kuka lähtee ensin.
Itsestä tuntuisi jopa paremmalta jos itse lähtisi ensin ja välttyisi kaikelta, onhan se tietty itsekästä.
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää. On myös yksineläjiä joilla sama tilanne ja huolia. Ehkä löytyy jotain uutta joskus elämässä, mutta se vie aikaa ja aikaa. Maailmasta voisi tehdä inhimillisen paikan, se olisi tärkeää. Ihmisten huolitaakat vähenisi.
Kun mummoni kuoli niin eipä papalla tuntunut oikein elämänhalua enää sen jälkeen olevan. Monta vuotta toivoi että pääsisi jo pois. Ei koskaan elämässään käyttänyt alkoholia, mutta yksi ilta oli juonut itsensä sekaisin ja soitti sekavana. Koki kai olonsa yksinäiseksi vaikka vanhempani kävivät säännöllisesti kylässä ja pappakin kyläili heillä. Oli kai siinä silti sellainen ulkopuolisuuden tunne, kun meilläkin oma elämämme. Samaa pelkään sitten itselläkin että miten tyhjältä se elämä tuntuu sen jälkeen kun läheiset kuolee.
On se normaalia, engl pre-emptive sadness.
Ja joo, mä en kyllä selviä, sitten olen ihan yksin läsnä vain mt ongelmat.
Vierailija kirjoitti:
Ihan hyvin siitä selviää
Jos on omia lapsia, puoliso, ystäviä ym niin varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Siskoni kuoli eilen, vähän yli 60 v. Sairasti syöpää ja surutyötä tehtiin vuoden verran jo etukäteen. Kun tieto eilen tuli, oli se järkytys vaikka tiedettiin että aikaa ei paljon ole. Toive oli vielä yhteisestä joulusta. Järki sanoo että nyt on kivut pois mutta tunteet menee vuoristorataa ees taas. Yritetään selvitä joulusta vaikka vaikeaa on juhlamieltä löytää.
Otan osaa! Luulisin, että sisaruksen menettäminen on vaikeampaa kuin oman vanhemman. Vanhempani tosin ovat elossa, mutta siskoni kuoli puolitoista vuotta sitten. Sisko on edelleen ajatuksissa joka päivä, olen useasti meinannut soittaa kun mieleeni tulee jokin meille yhteinen asia.
No kyllä vain. Murehdin koska isä kuolee 88v ja huonona. Samoin murehdin äitiä joka on vähän nuorempi mutta luultavasti myös sairas.