Vauva + psyykkiset sairaudet?

Siitä ei siis ole kauan kun tulit osastolta hoidosta? Ei kuullosta ollenkaan hyvältä..

tuskin kysyjää yhtään auttaa... Mutta eikös noita masennusjaksoja yms. voida lääkkeillä hoitaa. Saadaanhan vakavakin masennus lääkityksellä kuriin, vai olenko aivan väärässä??

Babymilk: Noitapa juuri olenkin eniten pohtinut. Mutta pahat depikset ja maniat pysyvät kyllä itselläni poissa jos syön lääkkeitä (tosin silloin ei voi imettää, harmi). Vaihtelu on silloin niin pientä ettei haittaa normaalia elämistä.



Jos nyt jostain syystä menisin niin huonoon kuntoon, että lapsesta huolehtiminen vaikeutuisi, niin onhan minulla läheiseni, jotka voivat auttaa. Ja mieskin voi tarvittaessa jäädä kotiin. Miten ne yh-äipät selviävät, jotka sairastuvat? Vai eikö ne koskaan sairasta?



Me ollaan nyt päätös tehty, ja pidetään siitä kiinni :)

Babymilk: Enää ei eletä vanhoja menneitä vuosiasatoja, mutta ikävä kyllä edelleen ihmisillä on outo käsitys/ajatus sairauksista ja sairaista ihmisistä, eihä niille sairauksille voi mitään, ja pitäisikö kaikkien ei terveiden luopua omasta elämästään vain ja ainoastaan sen takia, kun sairas ihminen ei ole kykenevä hoitamaan lasta. Ei todellaakaan. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen taaksepäin, kun sokeat ja kuurotkin olivat ' sairaita' joten heiltä poistettiin kyky lisääntyä (epäinhimmilistä) ja entäpä seksuaalinen vähemmistö, hekin ovat olleet suuri uhka monelle ihmisille, ja heillekään ei haluta suoda ns. tavallisen ihmisen tavallista elämää, 1970-luvulla hekin joutuivat vankilaan ja vain ja ainoastaan sen takia, koskoa olivat erilaisia. Luulisi, että tämän päivän sivistyneillä ja oppineilla ihmisillä olisi hieman laajempi käsitys asioista ja arvomaailmasta.



Maanis-Depressiivisyys ei ole este perheenperustamiselle. Varmasti se tulee olemaan rankkaa, mutta onhan se sitä ihan tavallisille Matti ja Maija Meikäläisille. Ajattele jos sormea ruvettaisiin heristämään niin ketä olisi oikea äiti/isä lapselle, jokaisella ihmisellä kun sattuu olemaan ne kompastuskivensä. Laava saa aivan varmasti apua, jos hän sitä tarvitsee, ja oikea hoito ja lääkitys ovat turvana. Miksi siinä pitäisi välättämättä käydä huonosti. Monet äidit sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä saattaa olla todella hurja, koska yleensä sitä ei osata vielä tänäkään päivänä hoitaa oikein tai siihen saadaan apua liian myöhään.



Itse olen 37v esikoista odottava äiti. Olen käynnyt istukkabiopsiat ym lävitse tämän raskauden aikana, ja kun odotin vastausta tutkimuksesta niin silloin mieheni kanssa keskusteltiin, että abortti ei ole 100% meidän kohdallamme, koska kaikkia ihmisiä ihmisiä tarvitaan niin vammaisia, sairaita kuin terveitäkin. Ja kaikilla heillä on ihmisarvo ja oikeus olemassa, ja tiesitkö, että monet down-aikuiset avioituvat ja toiset lievästi kehitysvammaiset jopa perustavat perheen.



Onko tämä maailma edelleen vain terveiden ?



Laavalle edelleen tsemppiä, sinä teet päätöksesi ja olen aivan varma, että Neuvola kuin myös lääkäritkin tukevat sinua päätöksessäsi.

t. emmi rv-36+3

Olet ihan oikeassa Laava, että elämässä ei kaikkea voi ennustaa, ja ns." tervekin" äiti tai isä voi sairastua tai ilmetä sairastavan psyykkistä sairautta, vaikka lapsia olisi jo puoli tusinaa perheessä.



Ja lapsen " hankinnasta" myös; olen sitä mieltä, että kuitenkaan lapsia ei " hankita" , vaan niitä saadaan. On kysymys kuitenkin elämän ihmeestä!



Tilanteesi on hyvä, kun ongelma/sairaus on tiedostettu, joten osaat hakeutua tarvittaessa hoitoon, tunnistat ilmeisesti tunteesi ja tilasi varsin hyvin/ymmärrät itseäsi; ja kun läheisesi ja neuvolan ym. väki sen tietää, voidaan tilanteita seurata paljon paremmin ja auttaa, kuin jos sairaus olisi tiedostamaton.



Ja sairauksissa on tosiaan niin monenlaisia asteita ja ilmenemismuotoja, luulen, että hyvin moni ihminen loppujen lopuksi on lievästi maanisdepressiivinen, missä se " normaaliuden" raja kulkee, kuka sen voi määrittää?



Olisi muuten mukava kuulla tähän keskusteluun osallistuneiden mielipiteitä tästä ohimennen mainitusta rajatilapersoonallisuudesta; mitä jos tällainen henkilö tulee raskaaksi? Tai entä jos henkilöllä, jolla on jo lapsi tai useampi, ilmenee tällainen psyykkinen ongelma, onko tilanne silloin katastrofaalinen? Mielestäni jälkikäteen jossittelu " ei-olisi-pitänyt-lapsia-hankkia" ei auta ketään eikä mitään.



Voimia ja hyvää jatkoa Laavalle! Uskon, että tulet pärjäämään hyvin! Onhan ohimeneviä ongelmia enemmän tai vähemmän jokaisella äidillä - ajatellaanpa vain hormonikiertoa, kuinka paljon se naisen elämään vaikuttaa. Tarkoitan siis, että täydellistä äitiä ei olekaan. Kyllä pms-äitikin voi lapsen elämää paljon hankaloittaa, mutta kun ongelmat tiedostetaan, niin se on jo paljon se! Tämä vain minun mielipiteeni, saa olla eri mieltäkin.



Summersnow

Ensinnäkin te, jotka puhutte abortin puolesta, mietittekö ollenkaan, kuinka negatiivisesti abortin tuoma mielenjärkytys ja syyllisyys ja masennus voisi maanisdepressiivisen potilaan sairauteen vaikuttaa?!



Laavalle vielä lääkityksistä, kannattaa tosiaan keskustella eri vaihtoehdoista lääkärin kanssa, voisihan hyvinkin ehkä onnistua osaksi aikaa jättää lääkkeet kokonaan pois (tämä nyt on vain maallikko näkemys). Moni äitihän voi psyykkisesti erittäin onnellisesti/tasapainoisesti raskauden aikana, ja synnytyksen jälkeenkin voi mennä useampi kuukausi ihan hyvin (tässä tietty on varmaan paljon vaihtelua, kertokaa kokemuksia, milloin synnytyksen jälkeinen masennus on todennäköisin teidän mielestänne!), joten ehkä lyhyt imetys voisi myös onnistua. Itse olen huomannut lieviä synnytyksenjälkeisen masennuksen merkkejä vasta kun synnytyksestä on kulunut jo yli puoli vuotta, siis synnytyksen jälkeinen aika on ollut useita kuukausia " tavallista onnellisempaa" , kun näitä naisen elämän normaaleja tunnetilan vaihteluita ajattelen. Ei itsellä kyllä ole omakohtaista kokemusta miten se sitten maanisdepressiivisyyteen suhteutuu... Mutta ennenkaikkea juttele näistä lääkärin tai useamman kokeneen lääkärin kanssa. Toivon että saat kokea äitiyden ilon kaikkine vivahteineen mahdollisimman tasapainoiselta pohjalta - ja uskon että se kohdallasi on mahdollista!





Summersnow

Laava, Lämpimät Onnittelut raskaudesta!



Kirjoituksesi ja elämäntilanteesi on näköjään herättänyt monenlaisia tunteita ja ajatuksia muissa palstalaisissa. Minäkin haluan kirjoittaa joitain ajatuksia, joita nousi mieleeni - tässä lastenhoidon lomassa yritän koota kutakuinkin luettavan viestin. :) Suokaa siis jo etukäteen anteeksi mahdolliset keskeneräiset lauseet tai muut epäloogisuudet...



Ajattelen, että ensisijaisen tärkeää on, että äiti/vanhempi, jolla on psyykkisiä ongelmia, tunnistaa, tunnustaa ja kantaa vastuun itsestään ja omasta toiminnastaan. Vastuun kantamisella tarkoitan sitä, että hän haluaa työstää mielenterveytensä vaikutusta läheisiinsä - erityisesti lapseen - ja sitoutuu terapiaan ja mahdolliseen lääkehoitoon ja pyytää aina apua sitä tarvitessaan hyödyntäen ammatti- ja lähiverkostoaan.



Työssäni kohtaan hyvin paljon erilaisia mielenterveyden ongelmia ja monilla asiakkaillani on lapsia. Oma mieheni masentui aikoinaan esikoisemme synnyttyä. Muutama äiti-ystäväni turvautuu paljonkin ulkopuoliseen apuun selvitäkseen psyykehäiriöidensä ja lastensa kanssa tavallisesta arjesta.



Elämää ei voi hallita - minäkin - sosiaalityön ammattilainen ja ns." terve" äiti, menetän hermoni ja aiheutan varmasti monenlaisia hylkäämiskokemuksia ja muunlaisia traumoja lapsilleni. Olisi ihanteellista, jos me osaisimme kaikki kohdata itsemme ja miettiä toimintamme ja persoonamme vaikutuksia jälkikasvuumme, etsisimme tietoa ja hyödyntäisimme kaikenlaiset kasvun mahdollisuudet rakentuaksemme ehyemmiksi aikuisiksi. Kovin raadolllisia ja keskeneräisiä tässä ollaan, itse kukin. Itse olen saanut kasvaa ns. tavallisessa, mutta kuitenkin niin ihanassa perheessä - ja silti olen joutunut näin aikuisena muistelemaan monia järkyttäviä lapsuuden kokemuksia. Vanhemmat kun tekevät virheitä, parhaansa yrittäessäänkin.



Ajattelen, että ihminen, joka on saanut diagnoosin tilanteelleen, on etuoikeutettu, koska hän saa tukea ja hoitoa - hän pääsee tarkastelemaan elämäänsä ja itseään. Kipuja ja ongelmia nimittäin on meillä kaikilla, enemmän ja vähemmän. Samoin me kaikki aiheutamme lapsillemme kaikenlaisia traumoja - siksi meidän pitää kertoa rakastavamme, suukottaa, rajoittaa ja sylittää lapsiamme niin paljon kuin ehdimme, jotta voimme tarjota heille runsaasti ihania, korvaavia kokemuksia virheidemme lisäksi :)



Kun ihminen on joutunut elämään sairaan vanhemman lapsena - sellaisen vanhemman, joka ei yksilöllisistä syistä johtuen ole kantanut vastuutaan lapsistaan ja itsestään - hänellä on erityisen suuri haaste työstää omaa tunne-elämäänsä, jotta kaikki elämän aikana kertynyt katkeruus ja viha ei siirry sukupolvien ketjussa eteenpäin tavalla tai toisella. Tällainen ihminen tarvitsee ammatti-apua. Oma mieheni on kasvanut monin tavoin tasapainottomassa psyyke-sairaassa perheessä ja ensimmäisen oman lapsen syntymä laukaisi yllättäen vuosien takaiset kokemukset syväksi masennukseksi. Hänelle löytyi hyvä terapeutti ja silloin alkuun sopiva lääkityskin. Me ihmiset reagoimme hyvin eri tavoin samankaltaisiinkin kokemuksiin, mutta olen sitä mieltä, että ilman ammattiapua ei psyyke-vanhemman aikuiseksikaan kasvanut lapsi selviä ehyeksi aikuiseksi. Onneksi tänä päivänä tällaisten perheiden lapset saavat monesti terapiahoitoa jo lapsena ja ovat sillä tavoin yhden askelen lähempänä omia tunnekokemuksiaan. Vaikka joidenkin psyykesairauksien on tutkittu olevan geneettisesti perinnöllisiä, niin henkilökohtaisesti uskon suurimpana perivän tekijänä olevan työstämättömät tunteet ja traumat, jotka altistavat samoille ongelmille, joista omat vanhemmat ovat kärsineet.



Rohkeasti vain vanhemmuuden haasteita kohti - oli sitten diagnoosia tai ei, omassa lapsuudessa sairaat vanhemmat tai itsellä muuten vain välillä pipo kireällä tai elämä ihanan auvoista eloa :) Haasteita riittää meille kaikille - ollaan siis toistemme tukena ja haetaan itsellemme tietoa ja lähellemme osaavia ihmisiä auttamaan elämän vaikeiden tilanteiden läpi.



Toivottavasti ei mennyt ihan ot :)



Minttu

Haluan vielä lisätä, että oikein käytettynä anteeksipyytämisellä ja -antamiselle on elämässä todella eheyttävä vaikutus - myös suhteessa omiin lapsiin ja vanhempiin, sekä psyykehäiriöiden että ns. terveiden ihmisten kohdalla.



Ja valitettavasti mm. ne psyyke-sairaat vanhemmat, joiden todella pitäisi, eivät ole keskustelemassa täällä palstoilla (hakemassa vertaistukea, ym.), neuvolassa, koulujen vanhempainilloissa, terapiassa, perhekerhoissa, jne. Joten iloitkaamme jokaisesta rohkeasta, joka haluaa avoimesti etsitä tukea tilanteeseensa meiltä muilta vanhemmilta!



Nyt ei tule enää muuta mieleen :)

sulla oli hyviä ja asiantuntevan oloisia näkökulmia! Ja luulen minäkin, että tuolla anteeksiantamuksella on yleensäkin ihmisten elämässä iso positiivinen vaikutus, samoin kuin anteeksi pyytämisellä!

Hei!



Ihan ensiksikin, on hienoa, että parikymmpinen nainen on noin kypsä - ja tulossa vielä äidiksi. Voisi eräskin tähän viestiketjuun vastannut 4-kymppinen ottaa ihan mallia (nikkiä en muista). Oma mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen sen vuoksi nähnyt, millaista elämä kyseisen sairauden kanssa on. Kun vain muistaa hoitaa itseänsä niin kuin sairauteen kuuluu, voi elää kohtuullisen normaalia elämää.



Joka tapauksessa koskaan ei voi etukäteen sanoa, kenestä on äidiksi ja kenestä ei. Kuka sitten on nk " terve" ihminen??? Mielestäni on aika vaikea määritellä sitä. Olennaisinta on se, että henkilö itse tiedostaa sairautensa ja tarvittaessa osaa pyytää apua, mikäli sitä tarvitsee. Laavalla tuntuu olevan tukiverkko jo olemassa, joten sitä vain käyttämään, mikäli tuntuu, että omat voimat alkavat vähetä.



Olen aika yllättynyt, miten vanhanaikaisia käsityksiä todellakin joillakin ihmisillä tässä keskustelussa on. Tosin ymmärrettäköön se, että kuka on lapsuudessaan kokenut kovia, saattaa kuljettaa katkeruutta mukanaa lopun ikäänsä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että siitä kannattaa jossakin vaiheessa päästää irti. Jos ei omin voimin kykene, niin sitten ammattilalisen avulla. Itse tajusin asian vasta muutama vuosi sitten: minulla on vain tämä elämä, turhia taakkoja ei kannata mukanaan kuljettaa.



Hyviä vointeja sinulle Laava.

Ei mitään lisättävää! paitsi, että onnea tulevalle äidille Laava, tervetuloa joukkoomme!!!



Minni