Miten sitä voikin olla itsellä niin "eri taajuus" kuin toisella?

Ja voi kuinka se olisikaan tärkeää, että niissä läheisimmissä ihmissuhteissa näin ei olisi, koska se aiheuttaa vaan jatkuvaa / toistuvaa ärinää ja raivoamista kun toisen äänensävyn / sanat / eleet jne tulkitsee ihan päin sitä itseään ja usein vielä "hyökkäys on paras puolustus" on se selkäytimestä tuleva (ainoa) toimintamalli.

Toisaalta se toisen pelkkä läsnäolokin saa olon epämukavan vaivaantuneeksi ja siinä sitten helposti alkaa sisälle kerryttämään tuota raivoa, joka sopivan tilaisuuden tullen sylkäistään toisen kasvoille ihan vain sillä verukkeella että toisen kulmakarvan asento oli väärä..

En tiedä herättääkö tämä keskustelua, mutta olosuhteiden pakosta yllä kuvatun kaltaisessa elämäntilanteessa olevana oli jotenkin tarpeen saada purkaa ajatuksiaan. Joo, pitäisi varmaan hankkia se päiväkirja.