Sekundäärinen lapsettomuus

" Lapsettomuutta sanotaan ensisijaiseksi eli primaariksi (sterilitas primaria), ellei naisella ole ollut yhtään aiempaa raskautta, ja toissijaiseksi eli sekundaariksi (sterilitas secundaria), jos naisella on ollut raskauksia. Nämä ovat voineet olla keskenmenojakin tai kohdunulkoisia raskauksia"



LÄHDE: Eskola&Hytönen 2002. Nainen hoitotyön asiakkaana. Wsoy, Porvoo. 1.painos.





Ettekö voi myöntää olleenne väärässä????

Kuinka moni arkikielessä pitäytyy tässä? Kun kielenkäytössä on aina kaksi puolta, se arkikieli ja sitten se virallinen kieli.



Arkipuheessa ja esim. lehtijutuissa primäärisen lapsettomuuden määritelmä on eri. Esimerkiksi kun Eve Hietamiehestä julkaistiin lehtijuttuja ja kirja-arvosteluja, yksikään ei kirjoittanut hänestä " primäärisesti lapsettomana" vaan lapsettomana, joka ei saa yhtään lasta, vaan lukuisia keskenmenoja.



Samanlainen arkikielen ja ammattiterminologian ero on aina lääketieteessä, juridiikassa jne.



Ja paljonkohan tuokin nyanssiero mahtoi lohduttaa esim. Hietamiestä...



Akateemisesti koulutettu kääntäjä 40, joka törmää juuri tähän koko ajan työssään.

valtio suostu maksamaan keskenmenisikiöistäni lapsilisiäni:(

Itse olen sekundaarisesti lapseton,minulla kyllä on tämä yksi rakas poika,mutta toista ei kuulu,yritystä takana nyt 3 vuotta,olemassa oleva lapsemme on kohtapuoliin 4v.



Mekään emme yhtä ainutta tuttava perhettä lukuunottamatta ole kertoneet kenellekkään. Mieluummin kestän nämä " tehkääpäs tekin leikkikaveri" jutut kuin ne säälivät ilmeet ja " kyllä se teillekkin vielä" tsempit... Jos tätä ei ole kokenut,tätä ei osaa kuvitellakkaan...

Olen kerrankin viettänyt päivän vauvanvaateosastolla kaupassa haaveilemassa,olen jopa ostanut joitain pikkuruisia bodyja ja myssyjä... Ja itkenyt niin ettei sitä voi käsittää... Valvon öisin kuvitellen sängyn viereen pinnasänkyä ja olohuoneeseen sitteriä. Luen kaikki vauvantarvike esitteet kannesta kanteen haaveillen ja pyörittelen päivätolkulla mielessä nimiehdotuksia...

Onnittelen kyllä vauvan saaneita,mutta pakko myöntää häpeäkseni,että kateellinen olen,niin kateellinen,etten kestä aina katsoa heitä,hyviäkään ystäviä,pahimpina päivinä olen perunut menoja jottei olisi tarvinut nähdä heitä...

Taustani hyvin samanlainen ja tuntemukset myös. Meillä myös pian 4-vuotias lapsi ja yritystä takana 3-vuotta. Kaikki samaan aikaan ja jälkeemme saaneet ovat jo saaneet toisen, jossei kolmannenkin. Meille sitä riemua ei ole suotu:(

Kuulostaa tutulta. Vaikka pitäisi olla kiitollinen yhdestä niin suru ei päästä irti. Meilläkin esikoinen 4v. Tässä sekundäärisessä lapsetomuudessa on se vitsaus, että tietää tarkalleen mitä menettää. AP

joille itse asia on tuttu omakohtaisesti ja jotka ovat käyneet hoidoissa yms.



Muille ei takuulla ole!

Esikoinen 3-vuotias, toista yritetty nyt vuosi.



En ole yli tilanteesta enkä vielä ole luovuttanut. Lääkäriin menossa. Tosin mulla alkaa ikä tulla vastaan kohta...

ja toista yritetty 19kk. Lopetetaan suosiolla hetkeksi, en kestä enää.

Pitäisi osata iloita yhdestä, mutta tunne ei tottele järkeä. Miten tämä voi tuntua niin musertavalta? T.AP

Me ollaan yritetty toista 4 vuotta. Luomuna ei onnistu ja hoidot on kokeiltu. Emme lähde enää hoitoihin mutta nuo lääkekattoon hankitut piikit vielä tämän vuoden aikana kokeillaan. On ollut rankat 4 vuotta. Viime kuukausina olen alkanut hyväksyä tilanteen pikkuhiljaa vaikka kyllä se muiden vauvojen näkeminen vieläkin kirpaisee. Jotenkin silti on helpompaa kun on päätetty, että hoidot on lopullisesti ohi noiden kahden kierron jälkeen. Tähän asti olen aina elänyt ajatellen, että kyllä se vielä joskus tärppää. Nyt tiedän, että ei se varmaankaan koskaan tärppää. Perustin keskusteluryhmän yksilapsisille mutta eipä sinne ketään sitten tullutkaan vaikka täällä moni kirjoitti, että olisi kiinnostusta. Tästä aiheesta olis paljon kirjoitettavaa. Lasten lukumääräkin on kuitenkin niitä elämän isoja ja perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Tässä sitä vaan yritetään päivä kerrallaan selvitä..Vaikka välillä tuntuu ettei jaksa. Mutta en vielä suostu luovuttamaankaan, jokin toivo vielä minussa elää..

Meillä esikoinen pian 4-vuotias. Toista olemme yrittäneet 3-vuotta ja hoidoissa olemme käyneet pian vuoden verran. Tilanteemme näyttää kehnolta onnistumisen osalta.



Minulle asia on todella vaikea. Olen siitä jatkuvasti surullinen ja sen hyväksyminen vaatii paljon ponnisteluja. Olen jopa ajatellut, että täytyisikö minun käydä jossakin ulkopuolisella juttelemassa asiasta, etten pilaisi avioliittoani. Olen todella kateellinen ystävilleni, jotka vain pamahtelevat paksuksi:(

Nyt se on vihdoinkin tulossa.