Suru lapsettomuudesta vaikuttaa ystävyyssuhteisiin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus aiemmin puhua kokemastani surusta parille ystävälleni ja totesin, etteivät he vain kykene käsittämään. Kommentit kertoivat, etteivät he vain mitenkään tavoita sitä mitä käyn läpi. Eikä tietenkään voi niin olettaakaan. Tästä syystä kuitenkaan en halua aiheesta enää puhua vaan ratkaisuni on ollut etäisyyden pitäminen. Tunnen itseni ajoittain itsekkääksi ja huonoksi ystäväksi toimiessani näin. Ap

Sama kokemus. Ystäviltä tuli ymmärtämättömiä kommentteja. Yksi totesi hilpeästi ja kuin itsestään selvänä asiana, että "ota koira", toinen oli ärtynyt ja asenne suunnilleen "no mitä välii, jos ei koskaan saa lasta".

Tuttua. Samoin "ei saa olla katkera, elämä on täynnä ilon aiheita". Joo tiedetään. 

Tavikset, kokemattomat ympärillä laukovat juuri noita "ei saa olla katkera", ei saa sitä, tätä, tota, pitää olla iloinen. Ja nämä tuputtavat psykologille menoa ikään kuin se tekisi kärsivästä iloisen, joka on mukava kohdata.

Lapsettomuuteen erikoistunut psykologi taas antaa luvan kokea vihaa, surua, katkeruutta ja kertoo, ettei tarvitse väkisin olla mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap. Kärsin itse sosiaalisesta lapsettomuudesta, en ole löytänyt kumppania etsinnöistä huolimatta, eli ei ole ketään kenen kanssa edes yrittää lasta. Minulla on lapsettomuuden lisäksi suru myös siitä, ettei elämässäni ole romanttista rakkautta. Kavereiden parisuhdeonni ja raskausuutiset tuntuu liian rankalta katsoa vierestä. Olen ottanut etäisyyttä muutamaan kaveriin tämän takia. 

Ohis. En tiedä oletko mies vai nainen, eikä se nyt oikeastaan ole kovin olennaista - Haluan vain kiittää vertaistuestasi, jonka tarjosit ja annoit. vähät siitä että se saattoi sinulta tapahtua / toteutua edellä tahattomasti. Et ole yksin!

T. Edellä kirjoittanut "15"

Minulla on helpottanut vähän kun lapset ovat syntyneet. Sitten kun he ovat eläviä ihmisiä, niin on vähän helpompaa, koska enhän minä heille ole vihainen. Olen vaan surullinen kun en voi kokea samaa. Mutta raskausaika on paha.

Mieleeni on tullut myös, että toivon että voisin olla vauvojen ja lasten elämässä tärinä mukana. Kun en saa sitä itse kokea, niin saisin ainakin viettää aikaa lasten kanssa ja tulla ehkä tärkeäksi jollekin heistä omalla tavallani. Ajattelen myös, että ehkä ystäväni antavat myös minun nauttia vähän lapsista heidän kauttaan ja voin olla merkityksellinen edes jollekin lapselle elämäni aikana.

En tiedä lohduttaako tuo ajatus, itseäni se on vähän auttanut eteenpäin. Ystäviäni en kuitenkaan tahdo pysyvästi menettää, olen jo menettänyt liian paljon muuta tämän lapsettomuuden takia.

Tärinä=Tätinä 

-23 korjaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus aiemmin puhua kokemastani surusta parille ystävälleni ja totesin, etteivät he vain kykene käsittämään. Kommentit kertoivat, etteivät he vain mitenkään tavoita sitä mitä käyn läpi. Eikä tietenkään voi niin olettaakaan. Tästä syystä kuitenkaan en halua aiheesta enää puhua vaan ratkaisuni on ollut etäisyyden pitäminen. Tunnen itseni ajoittain itsekkääksi ja huonoksi ystäväksi toimiessani näin. Ap

Itsekkyys on ok. Ei tarvitse olla ns. hyvä ystävä. Et ole sillä tavalla velkaa elämälle, että sinulla olisi velvoite olla hyvä ystävä. 

Meillä oli todella vaikea ja epäoikeudenmukainen tilanne, ja olin jo entuudestaan kokenut paljon kuormitusta ja epäoikeudenmukaisuutta. Itse oikeutin itselleni välillä jopa aika kurjan kuuloisia toimia. Aiemmin olin ollut mitä kiltein. Sekosin emotionaalisesti siitä, että älyttömän pienet todennäköisyydet

Onko tosiaan ok ja oikeutettua kostaa ihmisille, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa? Aika ikävältä kuulostaa esim. vanhukselle huutaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin joskus aiemmin puhua kokemastani surusta parille ystävälleni ja totesin, etteivät he vain kykene käsittämään. Kommentit kertoivat, etteivät he vain mitenkään tavoita sitä mitä käyn läpi. Eikä tietenkään voi niin olettaakaan. Tästä syystä kuitenkaan en halua aiheesta enää puhua vaan ratkaisuni on ollut etäisyyden pitäminen. Tunnen itseni ajoittain itsekkääksi ja huonoksi ystäväksi toimiessani näin. Ap

Itsekkyys on ok. Ei tarvitse olla ns. hyvä ystävä. Et ole sillä tavalla velkaa elämälle, että sinulla olisi velvoite olla hyvä ystävä. 

Meillä oli todella vaikea ja epäoikeudenmukainen tilanne, ja olin jo entuudestaan kokenut paljon kuormitusta ja epäoikeudenmukaisuutta. Itse oikeutin itselleni välillä jopa aika kurjan kuuloisia toimia. Aiemmin olin ollut mitä kiltein. Sekosin emotionaalisesti

EIhän tuossa sanottu, että se olisi ok?

"Onko tosiaan ok ja oikeutettua kostaa ihmisille, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa? Aika ikävältä kuulostaa esim. vanhukselle huutaminen."

Kovia kokevat kriisissä elävät ihmiset eivät yleensä ole mitään pyhimyksiä. Ei ole realistinen oletus kuvitella, että vaikeassa kriisissä pitkiä aikoja painiskeleva olisi jokin yleismukava täti/setä, joka on huomaavainen ja rationaalinen muita ihmisiä kohtaan. Pitää ymmärtää, että se ihminen voi kärsiä todella paljon. Jos olet kokenut synnytyspoltot fyysisesti, tiedät mitä on kova kipu. Tahattomasti lapsettomalla henkinen kipu voi olla yhtä kova. Ja kyllä, sitä voi purkautua myös ympäristöön. 

Mä väitän että aivan kaikki äidit ja etenkin ystävät ymmärtävät kyllä, jos sanot että tuntuu pahalta ja haluat pureksia uutiset rauhassa. Todella monella on kokemusta lapsen saannin hankaluuksista, vaikkeivät olisi asiasta puhuneet julkisesti. Ja vaikka ei olisi omakohtaista kokemusta, moni kyllä ymmärtää että kyseessä on todella suuri suru.

Jos ystävyys ei kestä sitä että selität tilanteen, se ei ole ystävyyttä. 

Mulla lapsettomuuskriisin takia katkesi muutamakin ystävyyssuhde. Osa siksi koska tuskani kanssa itse jouduin vetäytymään heidän elämästään. Osa siksi koska sen vuosia kestäneen stressin, surun ja masennuksen vuoksi olin niin vihainen, että se valitettavasti heijastui myös muihin. Tiedän etten missään nimessä ollut aina maailman mukavin ihminen silloin. Se tuska ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus oli vain niin kuluttavaa, että sitä on mahdotonta selittää kenellekään jolla ei ole omaa kokemusta asiasta.

Täällä myös lapseton ja peilaa hyvin omiakin tuntemuksia. On todella vaikea kuunnella kavereiden lapsionnea ja vielä enemmän tympii kun pyytävät kummiksi. Olen pyrkinyt siihen, että elän vain hammasta purren asian kanssa. En juurikaan ota heidän kanssaan lapsia puheeksi ja jos he jotain lapsistaan puhuvat, niin kuuntelen muodollisesti ja totean jotain tyyliin "kiva kuulla", ja ohjaan sitten keskustelun johonkin toiseen puheenaiheeseen. Olen valinnut sen keskitien, että en rupea heille sanomaan, etteivät he saisi minulle mitään lapsionnestaan puhua, mutta myöskään en siitä itse jaksa kuunnella kuin muodollisesti. Kidutan itseäni aiheella sen mitä katson pakolliseksi, jotta välit säilyy. Tällä mennään, ja saa kelvata kaikille osapuolille.

Joskus kirjoitin tänne itse tämän suuntaisesta aiheesta ja sain vittuilua päin naamaa. Totesin silloin aloituksessa, että lapsettomuus on kova paikka ja ihmettelen kavereiden sosiaalista tyhmyyttä, että nämä jaksaa minulle aina siitä onnesta jauhaa mitä lapset tuovat elämään. Missä on se sosiaalinen pelisilmä? Ei minullakaan tulisi mieleen jauhaa pitkäaikaistyöttömälle kaverille siitä, että kuinka työssä käyminen mukavasti helpottaa taloudellista arkea.

Sain vain vittuilut päin näköä, että vaikutat ikävältä ihmiseltä ja tuollainen ei kavereita ansaitsekaan, että mikä sinä olet heidän puheenaiheitaan määräämään.

En tiedä onko minun kokemuksestani nyt mitään apua, kun jokainen kokee asiat niin eri tavalla. Itselläni selvisi jo melko nuorena, että en välttämättä saa lapsia tai ainakin se on vaikeaa. Ja olin aina kuvitellut itselleni ison perheen. Olen ollut pariin otteeseen hoidoissa ensin exän ja myöhemmin nykyisen mieheni kanssa, mutta lapsia en koskaan saanut.

Minulla oli paljon ystäviä ja läheisiä, jotka saivat lapsia, mutta olin aina innoissani ja onnellinen heidän puolestaan, vaikka itse tuskailin hoitojen kanssa. Sain olla hoivaamassa pieniä, ja auttamassa läheisiäni vauva-arjessa, ja minusta tulikin läheinen täti monelle.

Epäreiluutta/katkeruutta koin muita kohtaan vain silloin kun kuulin tuttujen tutuista, jotka polttivat tupakkaa tai ryyppäsivät/käyttivät huumeita raskausaikanaan. Silloin mietin, että miksi tuollaiset saa lapsia ja minä en. Kotona tietysti itkin kymmeniä negatiivisia raskaustestejä, ja alkaneita menkkoja, sekä hoitojen aiheuttamia ikäviä oloja.

Nykyiselle miehelleni kerroin jo alussa lapsettomuustaustastani, ja keskustelimme aiheesta paljon. Mies oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että yritetään, mutta hän haluaa olla kanssani, vaikka jäätäisiinkiin lapsettomiksi. Ja nyt vuosia myöhemmin olemme lopettaneet yrittämisen, ja ollaan onnellisia näin. Loppujen lopuksi asiat on menneet niin kuin on tarkoitettu, ja meidän on tarkoitus elellä kahdestaan, ja nykyisin ollaan tähän oikein tyytyväisiä.

Itse en usko mihinkään on tarkoitettu -juttuihin. Näen aina punaista, jos joku alkaa sepittää minulle jotain kohtalojuttuja.