Haluatteko, että kehitysvammainen lapsi aikuistuttuaan asuu kotona luonanne vai muuttaa hoitokotiin.

Sanoisin että lapsi muuttaisi joko tuettuun asumiseen tai omaan kotiin. Osa kehitysvammaisista toki tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa ja apua, ei aina välttämättä kehitysvamman vaan muiden (mahdollisesti siihen liittyvien) syiden tai sairauksien vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Monet kehitysvammaiset nuoret aikuiset haluaa myös itse itsenäistyä.

Sehän on toivottavaa ja myös oikeus. Vanhemmat eivät elä ikuisesti. On tärkeää luoda kaveri- ja ystäväsuhteita ja totutella tulemaan toimeen arjessa ilman vanhempia.

Kyllä vammaisillakin on oikeus itsenäistyä ja saada kodin ulkopuolisia suhteita. Kun lapsi on aikuinen vanhenee myös vanhemmat. Parempi ettei joudu vanhempien esim. sairastuttua yhtäkkiä uuteen ympäristöön. 

Puolison down sisarus muutti n. 40-vuotiaana hoitokotiin. Vanhemmat olivat tuossa vaiheessa jo yli 80 v.

Sisarus on viihtynyt mainiosti uudessa kodissaan. Muutto jo aikaisemmin olisi ollut varmasti hyvä, vanhemmille ilmeisesti vaikea asia.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi sellainen lapsi, varmaan kokisin että koti (ja suku) on parempi paikka kuin laitos, jos saa elää vapaasti tai lähellä oleva asunto johon voi tuoda jotain ja viedä. On mahdollista että laitoksissa on rajoitettua ja lääkittyä. Vaikka voihan joku ensin kokea että laitos vapauttaa teini-iässä tai aikuisena, muttei se ihan taida olla vapaata.

Nykyisin taitaa olla enää hyvin vähän varsinaisia laitoksia. Kehitysvamaiset asuvat useimmiten ryhmäkodeissa, jossa henkilökuntaa ja tukea paikalla tarpeen mukaan. Omat huoneet saa kalustaa ihan omilla tavaroilla ja saa käydä halutessaan lapsuuden kodissa tai muualla ja omaiset voivat vierailla ryhmäkodissa.

Parempi muuttaa pian pois 

Vierailija kirjoitti:

Ennen muinoin noi vietiin metsään ja jätettiin sinne. Luonto hoitaa. 

Ihan hirveää 😥

Jos aikuinen ihminen on paljon vanhempiensa luona se ei automaattisesti tarkoita että se aikuinen ihminen olisi vammainen

Olen mikäkin vanhempien luona paljon enkä silti ole vammainen

Se ei automaattisesti joka tilanteessa tarkoita että olisi vammainen

Vanhempien luona olemiseen voi olla muitakin syitä tässä maailmassa olemassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon kehitysvammaisia Islannissa, jossa on tehokkaat mittaukset, syntyy?

Kehitysvamma ei näy seulonnoissa eikä mittauksissa.

Eikö Downin syndrooma ole kehitysvamma? Luulin, että on.

Se ei ole ainoa kehitysvamma. 

En niin väittänytkään, mutta sinä sanoit "Kehitysvamma ei näy seulonnoissa eikä mittauksissa". Downin syndrooma kuitenkin näkyy, ja se on kehitysvamma. Koska se näkyy seulonnoissa, Islannissa Downin syndroomalaisia ei käsittääkseni enää synny, sillä siellä panostetaan raskaudenaikaiseen seurantaan meitä enemmän.

Pakkoabortti down-raskauksille vai miten ne on saaneet sen luvun nollaan? Kaikki eivät täälläkään halua keskeyttää raskautta, vaikka seluonnoissa löytyisi downin syndrooma tms

äh 

  *seulonnoissa

Nämä ovat jokaisen omia valintoja, mutta olen nyt seurannut noin kymmenen vuotta yhden äidin kamppailua. Keskivaikeasti kehitysvammainen tytär on jo päälle 40-v ja äiti päälle 70-v. 

Tytär on ollut kahteen otteeseen asumassa vähän aikaa asumispalveluyksiköissä. Viimeinen katastrofi, koska muut asukkaat olivat huonommassa kunnossa ja tytär ei saanut tarvitsemaansa psyykkistä tukea ja kunto heikkeni kaikin puolin. 

Aikaisemmasta en tiedä tarkemmin, mutta äiti ei ole kovin helppo ihminen. Mikään ei periaatteessa kelpaa/riitä äidille. Se tässä on surullista, että äiti on oman jaksamisensa kanssa äärirajoilla, mutta päättää selvitä yksin omaishoitajana. Toki hän saa tukipalveluita, mutta äiti päätti ottaa tytön pois myös päivätoiminnasta, koska se ei sovi hänen mielestään tytölle

Olen todellakin sitä mieltä, että nämä ovat hänen päätöksiään. Mutta juuri tämä, että äiti on jatkuvasti loppuunpalanut, ärtynyt, vihainen jne ei mielestäni palvele heitä kumpaakaan. Omaiset tai ystävät eivät jaksa enää juuri tukea tai autaa heitä, koska äiti saa pahimmillaan raivokohtauksia tästä. Miten sitten, kun äidin fyysinen kunto on jo niin huono, ettei hän pysty enää huolehtimaan tytöstään? Miten kun se kuolema lähestyy? Miten vaikea tytön on enää sopeutua tuettuun asumiseen? Miten hänen psyykkisen kunnon käy, kun äiti kuolee? 

En tiedä, surullista seurata tätä. Kunhan pohdin välillä

Minun kehitysvammainen serkkuni on muutaman vuoden asunut hoitoyksikössä jossa viihtyy hyvin ja on pidetty.

Onneksi näin koska isänsä on jo kuollut ja äitinsä muistisairas, sisaruksilla omat perheensä.

Kyllä vanhempien pitää osata ajatella pidemmälle- mitenkäs sitten kun omat voimat vähenee ja kuolema koittaa eikä lapsi ole ikinä tottunut muunlaiseen ympäristöön?