Lue keskustelun säännöt.
Miksi se "korkea resilienssi" on niin ihailtavaa?
01.12.2024 |
Auttaa tietenkin elämässä, kun ei ole liian herkkä. Mutta muuten ihmetyttää korkealla resilienssillä kehuskelu, kun sitä ei voi itse päättää. Toisiin vaikeat tilanteet vaikuttavat enemmän kuin toisiin.
Muutenkaan suuresta surusta kuten läheisen menetyksestä, pahoinpidellyksi tulemisesta, syövästä yms. ei mielestäni tarvitse ponnahtaa pystyyn kuin ei mitään, vaan on ymmärrettävää jos joku ei ole "selviytyjä" ja masentuu tai uupuu rankkojen kokemusten myötä. Sekä herkät että korkean resilienssin ihmiset ovat omanlaisiaan ja arvokkaita, kumpaakaan ei tarvitse nostaa toista korkeammalle.
Kommentit (39)
34 vuotta jaksoin, sitten enää ole jaksanut ollenkaan. Uusi muotisana tuo resistenssi... mulle on sama olenko herkkä vai kestävä, olisin elänyt toisenlaisen elämän, jos olisi ollut mahdollisuus. Jollekin varmaan tuokin olisi ollut hupireissu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
resilienssiä hehkutaa ne, jolla ei ole vielä riittävästi osunut tuulettimeen. Malliin oli tosi haastavat puoli vuotta, nyt elämä taas hymyilee :D hah, kokeileppa sitä että on haastavat 10v...Jossakin vaiheessa kun on osunut riittävästi, sitä haluaisi lähinnä muuttaa metsään erakoksi eikä hehkuttaa koko maailmalle kuinka hemmetin "vahva" on.
Yleensä niillä, joille elämä on hymyillyt, juuri on hyvä resilienssi. Heillä on hyvä minä-kuva, haastavat asiat ovat menneet aikaisemminkin hyvin, uskotaan omaan kykyyn hoitaa asia, ympärillä on hyviä ihmisiä tukemassa ja asioiden uskotaan järjestyvän.
Meillä oli työpaikan virkistyspäivänä resilienssiluento. Melkoista vittuilua, sanoisin.
Mistä te tiedätte mitä niillä resilienteillä ihmisillä on elämässään ollut? Jotkut lumihiutaleet kyykkäävät jo lähtökuopissa ei koulustakaan selvitä sekoamatta, vaikka kaikkia siellä kiusataan jossain määrin. Ihmisllä on sairautta ja läheisiä kuolee ympäriltä. Silti vaan jaksetaan ja löydetään positiivistakin sinne omaan elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihailen korkeaa sietokykyä sen vuoksi, että olen ihan hemmetin kyllästynyt valittajiin. Ihan järkyttävän rasittavia ihmisiä, jotka eivät osaa kuin marista joka asiasta. Usein myös tyhmiä ja laiskoja, sorry nyt vaan.
Fiksut menevät, tekevät ja saavat aikaiseksi. Kaatuvat ja nousevat. Sitten on nämä vellihousut, pr kle. Älkää vaan lisääntykö!
Resilienssiä, sisukkuutta ja sitkeyttä ei päinvastoin hehkuteta tarpeeksi. Nykyään joka tuutista tulee vain opastusta siihen millä kaikilla eri tavoilla kaikkien pitäisi tuntea tulleensa väärinkohdelluiksi ja miten kaikkien kannattaa mennä terapiaan ja miten mielialoja kannattaa hoitaa lääkkeillä. Opastusta periksiantamisen ihanuuteen tulee joka tuutista. Jos meidän esi-isät ja äidit olisi olleet tällaisia itsesäälissä rypijöitä mitä nyky-suomalaiset niin tätä koko maata ei kyllä edes olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin on vain hirveän tärkeää päästä pätemällään kokemallaan paskalla, mistä muut eivät tiedä mitään. Mielelläni jätän nämä elämän_koulu_kallut keskenään kilpahuutamaan siitä kenellä on ollut rankimmat kokemukset (mistä kukaan ei siis tiedä mitään) ja vaihdan aina keskustelukumppaneita.
Tuo on vähän keksitty juttu ja myytti. Riippuu niin paljon siitä, mitä on taustalla ja minkälainen persoonallisuus ja tukiverkosto on. Se, joka näyttää pärjäävän voi olla äärirajoilla vuosia ja sitten romahtaa. Se, joka romahtaa ensin voikin selviytyä hyvin jonkin ajan kuluttua. Ei siinä ole mitään järkeä, että kaikesta pitäisi selvitä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jokainen yrittää parhaansa mutta mieli ja keho ottaa sen ajan minkä se ottaa tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi, että ilman korkeaa resilienssiä ei voi tehdä TÖITÄ, TÖITÄ, TÖITÄ, TÖITÄ ja YLITÖITÄ, YLITÖITÄ, YLITÖITÄ. Ihmisen tulee pyrkiä olemaan täydellinen hallintoalamainen.
Vierailija kirjoitti:
Kaikista pahimpia on nämä ketkä hehkuttavat "älä ajattele mitään pahoja ajatuksia" hokijat, sen jälkeen kun koko elämä on ollut täyttä helvettiä ja nyt yrittää vaan selviytyä yhteiskunnassa ja esittää "tavallista ihmistä".
Kaikista pahimpia ovat kaltaisesi, jotka kuvittelevat että juuri heillä on ollut niin vaikeaa, ettei kukaan muu voi ymmärtää tai ole kokenut vastaavaa.
Asia ei ole niin. Ne, jotka selviytyvät, eivät ryve itsesäälissä tai uhriudu.
Tuollainen asenne, kuin lainaamallani on usein aikuistumassa olevilla nuorilla, ja siitä kasvaa yli.
Mutta näille elämä on kilpailu, joissa he haluavat voittaa sen "kaikkein paskin elämä"-palkinnon. Ja jotka halveksivat niitä, jotka aidosti selviävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siksi, että ilman korkeaa resilienssiä ei voi tehdä TÖITÄ, TÖITÄ, TÖITÄ, TÖITÄ ja YLITÖITÄ, YLITÖITÄ, YLITÖITÄ. Ihmisen tulee pyrkiä olemaan täydellinen hallintoalamainen.
Töitä tehdään ihan omaksi hyödyksi.
Vierailija kirjoitti:
Voimaantuneen tahtotilan ollessa päällä resilienssiä koskeva narratiivi on rajapinnaltaan semisti häilyvä ja diskurssi tämän objektin kognitiivisesta luonteesta täysin epärelevanttia ihan brändivaikutuksenkin kannalta.
Täh! Puhu suomea, että itsekkin ymmärrä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Resilienssistä puhuttiin, kun johdin myyntiorganisaatio. Kuulin resilienssistä, kun pidettiin Teams korona-aikaan. Oikeasti sisäisesti haistatin pitkät, mutta jouduin työnkuvan takia toimimaan toisin.
Itse ajattelen niin että on korkea resilienssi, koska on kokenut jo niin paljon. Pienet ei enää hetkauta ja osaa suhtautua vastoinkäymisiin. Nuorena oli paljon hankalampaa, kun kaikki vastoinkäymiset tuntui niin suurilta.
Mitä se resilienssi edes on. Sain juuri moitteet kaverilta, kun on mennyt jo yli vuosi ja suren vieläkin rakastamani miehen kuolemaa. En oikein ymmärrä, miten ja miksi lakkaisin suremasta. Mies on edelleen kuollut, tilanne ei ole muuttunut millään lailla, joten miksi reaktioni siihen muuttuisi.
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen niin että on korkea resilienssi, koska on kokenut jo niin paljon. Pienet ei enää hetkauta ja osaa suhtautua vastoinkäymisiin. Nuorena oli paljon hankalampaa, kun kaikki vastoinkäymiset tuntui niin suurilta.
Valetta
Aika harva sitä nyt mitenkään erityisesti hehkuttaa. Itse en edes usko resilienssiin ilman hyvää yhteyttä syvempään itseensä ja omiin tunteisiinsa. Ja ainakin oma resilienssini on pakkotilanteen sanelemaa. Velvollisuudentunteeni lapsiani kohtaan on niin suuri, että on vain pakko jaksaa. Kun resilienssini loppuu, olen siinä tilanteessa todennäköisesti suljetulla ja melko pois pelistä henkisesti, koska mikään pienempi voima kuin täydellinen pimahtaminen ei pysty ohittamaan velvollisuudentunnettani. Ulkopuoliselle se sitten ehkä näyttäytyy niin että onpas tuo sitkeä. Oikeasti ihan paskana, mutta pakko jatkaa.
Kun on tosi vaikeaa, mietin että pappa oli viis vuotta sodassa ja haavoittui monta kertaa. Antaa vähän perspektiiviä.