Olisitko ollut lapsena mieluummin hyvässä perheessä elävä puoliorpo vai epävakaiden biologisten vanhempien kanssa asuva lapsi

Mieluummin vaikka orpo, kunhan kotioloissa on kaikki kunnossa.

Epävakaat. Sellaisessa just kasvoin. Ja ihan kivoja vanhemmat oli mutta orpoja he ja se näkyi kotioloissa, mm. kuritusta saatiin ja peloteltiin. Mutta ei niillä mitään mt- ongelmia ollut pahemmin tai ei diagnoosia. Ihan normi perhe 70- luvulla, isä ryyppäsi, heilutti remmiä, petti äitiä ja äiti vaan kesti koturouvana kaiken ja teki parhaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Epävakaat. Sellaisessa just kasvoin. Ja ihan kivoja vanhemmat oli mutta orpoja he ja se näkyi kotioloissa, mm. kuritusta saatiin ja peloteltiin. Mutta ei niillä mitään mt- ongelmia ollut pahemmin tai ei diagnoosia. Ihan normi perhe 70- luvulla, isä ryyppäsi, heilutti remmiä, petti äitiä ja äiti vaan kesti koturouvana kaiken ja teki parhaansa. 

Jatkan vielä. Tunteista ei puhuttu, jotenkin pärjättiin, sisulla varmaan. Kavereita oli vuokrakasarmilla paljon joten hauskaa pidettiin ja aina oli seuraa. Kaikissa perheissä aika samanlaista. Kuitenkin pidin lapsuusvuosiani hyvin onnellisina. Vkl tehtiin aina jotain yhdessä, pyöräiltiin,  retkeiltiin, käytiin mummolassa jne 

Ennemmin orpo kun tuommoisen miehiä ja poikia vihaavan naisen poika kun niin kauan kuin muistan olen saanut kuulla olevani viallinen ja ei toivottu kun se olisi halunnut tytön. Minä olen kirjaimellinen vauva ansa miehelle joka myöhemmällä iällä paljastui että ei ole edes isäni vaikka papereissa niin lukee kun äitini niihin papereihin valehteli isäni nimen.

Ex-mieheni tuli ns. hyvästä perheestä. Hän on täysin itsekäs, eikä ole tehnyt päivääkään töitä ja halveksii muita ihmisiä. Hänen isänsä kontrolloi kaikkea ja pääsin hänestä eroon vasta kun lasteni isä kuoli. Heillä oli jatkuvasti menossa oikeusjuttuja ja suurin osa perheenjäsenistä olivat koulutukseltaan juristeja. Epävakaat, mutta tavalliset perheet sallivat lastensa itsenäistymisen. Raha ei tee onnelliseksi.

Hyvässä perheessä puoliorpona. Tähän oli äärimmäisen helppo vastata, koska elin epävakaiden biologisten vanhempien kanssa. Olen itsekin epävakaa, tämä diagnosoitiin vasta kun olin omat lapseni jo saanut. Minun lasteni lapsuus ei kuitenkaan ole ollut väkivaltainen ja olen pyrkinyt olemaan niin hyvä äiti kuin vain olen pystynyt. Varsinkin yksinhuoltaja-aikoinani olen skarpannut ihan äärimmilleen.

Harkinnan jälkeen valitsen sittenkin epävakaat olot näistä vaihtoehdoista. Epävakaissa oloissa kasvoin ja hyvää siellä oli, että oli rakkautta ja huumoria, puhuttiin ja keskusteltiin paljon ja sai näyttää tunteensa. Elämä oli myös henkisesti rikasta ja mielenkiintoista seikkailua. Oli paljon ystäviä ja sai harrastaa asioita. Sai myös epäonnistua ja läheisimmät nostivat ylös ja auttoivat eteenpäin. Paljon hyviä asioita, vaikka oli myös mm. köyhyyttä ja aika erikoiset vanhemmat. Tosin, jos vaihtoehtona olisi mitä tahansa väkivaltaa kotona, olisi mielestäni parempi asua jossakin turvallisemmissa olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Harkinnan jälkeen valitsen sittenkin epävakaat olot näistä vaihtoehdoista. Epävakaissa oloissa kasvoin ja hyvää siellä oli, että oli rakkautta ja huumoria, puhuttiin ja keskusteltiin paljon ja sai näyttää tunteensa. Elämä oli myös henkisesti rikasta ja mielenkiintoista seikkailua. Oli paljon ystäviä ja sai harrastaa asioita. Sai myös epäonnistua ja läheisimmät nostivat ylös ja auttoivat eteenpäin. Paljon hyviä asioita, vaikka oli myös mm. köyhyyttä ja aika erikoiset vanhemmat. Tosin, jos vaihtoehtona olisi mitä tahansa väkivaltaa kotona, olisi mielestäni parempi asua jossakin turvallisemmissa olosuhteissa.

Niin millätavoin sun vanhempien epävakaus ilmeni? Jos on erikoinen, ei se vielä tarkoita epävakaata. Mihinkään epävakaaseen toimintaan kun et oikein edes viitannut.

Olin tuo jälkimmäinen. Mitähän lottoat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epävakaat. Sellaisessa just kasvoin. Ja ihan kivoja vanhemmat oli mutta orpoja he ja se näkyi kotioloissa, mm. kuritusta saatiin ja peloteltiin. Mutta ei niillä mitään mt- ongelmia ollut pahemmin tai ei diagnoosia. Ihan normi perhe 70- luvulla, isä ryyppäsi, heilutti remmiä, petti äitiä ja äiti vaan kesti koturouvana kaiken ja teki parhaansa. 

Jatkan vielä. Tunteista ei puhuttu, jotenkin pärjättiin, sisulla varmaan. Kavereita oli vuokrakasarmilla paljon joten hauskaa pidettiin ja aina oli seuraa. Kaikissa perheissä aika samanlaista. Kuitenkin pidin lapsuusvuosiani hyvin onnellisina. Vkl tehtiin aina jotain yhdessä, pyöräiltiin,  retkeiltiin, käytiin mummolassa jne 

Sairasta. 

Vietin lapsuuteni mummolassa ja kun teininä jouduin muutamaksi vuodeksi äitini ja hänen juopon miehensä kotiin, se oli kamalaa!

Kahden bioäidin kanssa. Toisten lapsia rahasta pirävät ovat psykoja. Iso osa terveydenhuoltoa on pahuutta. Omaan äitiin lapsellakin on luonnollinen mahdollisuus rakentaa rakastava suhde, näihin mammonan ahneisiin ja pahoihin lapsikaappaajiin ja tätä silpoviin tahoihin ei

Siittäjä ei taas koskaan pysty tarjoamaan lapselle sellaista turvaa, hoivaa ja rakkautta, mitä lapsi kehittyäkseen tarvitsee, vaikka kuinka himoaisi lasta