Jari Sinkkonen HS:ssä: "Ihmisiä paapotaan"

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä paapoa itse itseään. Esimerkkinä armollisuus-puhe. Pitää olla armollinen itselleen. No aina ei pidä. Monesti voi vaatia itseltään vähän enemmän ja varsinkin siinä vaiheessa armollisuus itseä kohtaan on syytä unohtaa, kun kohtelee muita huonosti. Esimerkkinä yksi tuttu joka löysi sivusuhteen ja jätti perheensä. Voi sitä itkun määrää jolla hän haki hyväksyntää ja ymmärrystä itselleen. Minun mielestä tuossa nyt ei ole aihetta sympatiaan. Itse päätit jättää perheesi niin sitten elä asian kanssa, varsinkin kun on jo uusi kumppani lohduttamassa. Enkä tarkoita sitä, etteikö voisi erota. Kyllä voi ja pitääkin jos suhde ei toimi. Mutta eron voi hoitaa paremmin ja entistä perhettä kunnioittaen. 

Tämä voi tosiaan olla ansa tämä armollisuus. Mä meinasin munata mun hyvän työpaikan, koska olin liian armollinen itselleni esim. vauvapalstailemisesta ja muusta rennosti ottamisesta työaikana. Kun minulla on niin stressiä, ajattelin. Ja teinhän minä aamupäivällä ihan kivasti. Nyt ansaitsen palkkion. Täytyy olla itselleni armollinen. Onhan se kaikille varmaan hyvä, jos voin hyvin kun osaan rentoutuakin enkä pala ainakaan loppuun. Tuli vaan sitten kirjallinen varoitus työpaikalta, että suoriutumiseni ei vastaa sitä tasoa, mitä koulutukseni ja kokemukseni perusteella voisi odottaa. Sitä joutui oppimaan, että ehkäpä ei pitäisi olla itselleen niin armollinen työaikana, vaan vaatia itse itseltäänkin hyvää työpanosta, vaikka se vähän väsyttäisikin. 

Paapominen on minusta ennen kaikkea sitä, että vanhemmat liikaa siloittavat lapsensa tietä. Tuosta sitten seuraa se, ettei lapsi kestä mitään "epämukavuutta" elämässään. Ehkä vanhemmat myös "säästävät" itseään, ei jakseta olla vanhempia ja mennään sieltä missä aita on matalin. Esimerkkejä:

Lapsi alkaa itkeä jos häviää muistipelin -> annetaan aina voittaa ettei tule paha mieli.

Ollaan ravintolassa tai automatkalla lapsella on tylsää/alkaa kiukutella -> ei opeteta kärsivällisyyttä vaan laitetaan tabletista lastenohjelma tai peli pyörimään.

Lapsi ei tee sovittua kotityötä, vaikka siivoa huonettaan, ei seuraa mitääntoimia vaan  vanhempi siivoaa huoneen tmv. -> voisi laittaa vaikka pleikkarin pois kunnes huone siivottu.

Monesti sitten kun lapselle joku laittaa ne rajat, vaikka opettaja, vanhemmat eivät siinäkään kohtaa herää vaan haukkuvat opettajan. Ollaan lapsen puolella ja räyhätään Wilmassa miten lapsi nyt mielensä pahoitti kun ei saanut hyvää arvosanaan (läksyt aina tekemättä, kokeesta 5 mutta 10 pitäisi tulla -kärjistäen) 

Kasvatetaan lapset siihen että Hänellä On Oikeuksia, mutta unohdetaan ne velvollisuudet. Jossain kohtaa se lapsi sitten alkaa ahdistua kun homma ei pyörikkkään oman navan ympärillä. Töihin on pakko mennä vaikka väsyttäisi aamulla, sitten ahdistaa ja tarvitaan terapiaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän se on että ihmiset lamaantuvat pienistä vastoinkäymisistä eivätkä selviä eteenpäin ilman ammattiapua.

Ei ole "mummo lumessa" -asennetta.

 

Siis se tarkoittaa sitä, että kun tulee pieni vastoinkäyminen (mikä?), niin ihminen tarvitsee ammattiapua (mitä?) että selviää eteenpäin (mihin?). Konkreettinen esimerkki?

 

Eri, mutta mä olen tällaisen paapomiskasvatuksen tuotos itse, ja voin kertoa esimerkin. Esimerkiksi mulla on ollut valtavia vaikeuksia suorittaa mitään lukion jälkeisiä opintoja, koska ne AHDISTAA. Lopetin yliopiston, kun minua jännitti ja pelotti opintojen vaativuus ja se, että mitä jos en ole yhtä hyvä kuin ne muut. Jännitti tarttua vaikeisii

Palstan nykyinen lainaussysteemi on kökkö, mutta kommentti siis tuohon paapovan kasvatuksen kuvaukseen. Kiitos, erittäin hyvin kuvattu. Onko sinulla käsitystä, miksi äidilläsi oli tällainen kasvatustyyli?

Mun yksi ystävä meni terapiaan kun hänen isoäitinsä kuoli. Toinen tuttu otti sairaslomaa kun koira kuoli. Kolmas ei halua antaa lastensa mennä yksin kyläkauppaan kilometrin matkaa vaikka lapsi on kolmasluokkalainen ja koko matkan on jalkakäytävä. 

Työkaveri on sairaslomalla kun on pieni nuha. Toinen työkaveri ei voi tulla töihin koska ei osaa vaihtaa autoon talvirenkaita.

Tässä nyt joitain esimerkkejä, jotka mun mielestä kertoo sisukkuuden puutteesta ja siitä että ihmiset eivät kestä vastoinkäymisiä. 

Miten nämä ihmiset kestävät vanhuutta kun sä 80 vuotiaana olet menettänyt kaikki sun lapsuudenperheen jäsenet, puolison, osan ystävistä? Ja verratkaa siihen miten kiitollisia ja onnellisia nykyiset vanhukset ovat eivätkä kaadu petiin kun joku kuolee. 

Omaa lastamme yritämme kasvattaa rakkaudella mutta sinnikkyyteen. Suru on surua, mutta siihen auttaa päivästä toiseen eläminen. Kipu kuuluu elämään, vaelluksella tulee rakko ja silti on pakko kävellä vielä Kolme kilsaa mökille. Maija ei halua leikkiä sun kanssa, no se on Maijan päätös ja sun päätös on, että sä voit leikkaa jonkun toisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi ystävä meni terapiaan kun hänen isoäitinsä kuoli. Toinen tuttu otti sairaslomaa kun koira kuoli. Kolmas ei halua antaa lastensa mennä yksin kyläkauppaan kilometrin matkaa vaikka lapsi on kolmasluokkalainen ja koko matkan on jalkakäytävä. 

Työkaveri on sairaslomalla kun on pieni nuha. Toinen työkaveri ei voi tulla töihin koska ei osaa vaihtaa autoon talvirenkaita.

Tässä nyt joitain esimerkkejä, jotka mun mielestä kertoo sisukkuuden puutteesta ja siitä että ihmiset eivät kestä vastoinkäymisiä. 

Miten nämä ihmiset kestävät vanhuutta kun sä 80 vuotiaana olet menettänyt kaikki sun lapsuudenperheen jäsenet, puolison, osan ystävistä? Ja verratkaa siihen miten kiitollisia ja onnellisia nykyiset vanhukset ovat eivätkä kaadu petiin kun joku kuolee. 

Omaa lastamme yritämme kasvattaa rakkaudella mutta sinnikkyyteen. Suru on surua, mutta siihen auttaa päivästä toiseen eläminen. Kipu kuuluu elä

Kiitos esimerkeistä. Mitä luulet, mistä tämä hauraus johtuu? Onko näitä sinusta pieni vähemmistö vai onko kyse sinun havaintojesi mukaan laajasta ongelmasta?

"Ylisuojeltu lapsi voi kuolla nuorempana

Vanhempien ylisuojelevuus voi aiheuttaa lapsella stressiä ja vaikuttaa haitallisesti tämän aivojen kehitykseen. Tämä voi uuden tutkimuksen mukaan vakavimmillaan jopa lisätä lapsella ennenaikaisen kuoleman riskiä."

https://tieku.fi/terveys/ylisuojeltu-lapsi-voi-kuolla-nuorempana

"Kiitos, hyvää analyysia. Eli paapominen tulee terapiakulttuurin kautta; ihmiset tavallaan paapovat itse itseään ja se ulotetaan myös omiin lapsiin, jotka pahimmillaan kasvavat äärimmäisen hauraiksi omaan napaan tuijottajiksi. Onneksi tämä ei taida olla kauhean yleistä, mutta sinun kokemuksesi mukaan se on ilmeisesti lisääntynyt?"

Joo on. Olen itse viisikymppinen, ja sellainen oli ennenkuulumatonta mun lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitä päinvastaista kyllä näki että ei autettu lapsia yhtään, vaan esim. jos valitti että kiusataan, niin käskettiin vaan antaa takaisin, tai jos valitti että johonkin sattuu, käskettiin lopettaa turha kitinä. Minun vanhemmat ei olleet pahimmasta päästä ollenkaan, mutta kyllä muakin kasvatettin sankaritarinoilla sota-ajoilta siitä, miten sisukkaita ihmiset oli, ja sellainen asetettiin selvästi ihanteeksi. Esim. äidinäitini jäi sotaleskeksi 9 lapsen kanssa pientilalle, ja sitä ihannoitiin, miten vaikka oli nälkää ja viluakin välillä niin sisulla sai koko lapsilauman kasvatettua aikuisiksi, omista vaivoista välittämättä. Opetettiin, että suomalainen on sellainen, että jo lapsena sen kuuluu hiihtää kouluun 10 km pimeässä susien ulvoessa metsässä, viis siitä jos pakkanen puree ja sattuu, se on vain elämää. 

Tuon oman menneisyyden takia se on joskus hämmentävää nähdä näitä "paapojia". Pitkään yritin jopa kieltää ilmiötä. Ajattelin että minussa on vika, että tämähän on varmaankin edistystä, ja minussa olevat toksiset kasariasenteet ne siellä vaan laittaa vastaan kun ei ole enää kunnollista niin kuin ennen. Mutta pakko se on ollut myöntää, että osalla se pehmeys ja ymmärtäminen ja kaiken ikävän välttäminen on mennyt jo liian pitkälle, ja että sillä on loogiset seurauksensa, kun sitä on lähipiirissä nähnyt. Olisi kyllä mielenkiintoista olla tutkija joka tutkii tällaisia, kun en ole niin en osaa sanoa kuinka yleistä on, saati sitten paljonko on tekemistä esim. nuorten lisääntyneiden masennus ja ahdistusoireiden kanssa.

Tietynlaista paapomisen kulttuurin tulosta näkyy myös Ensitreffit alttarilla ohjelmassa. Siellä itketään ja vatvotaan omissa tunteissa loputtomasti, koetaan kovaa turvattomuutta ja epätoivoa vaikka kyseessä on kaikkea muuta kun toivoton tila. 

Tällaista asennetta on nykynuorissa. Ei kestetä elämää ja siihen väistämättä kuuluvia vastoinkäymisiä vaan jäädään kahlaamaan loputtomasti niihin omiin tunteisiin. Ja tähän vaaditaan pahimmillaan sitten ihan terapiaa.

Tämän sanon itsekin nuorena ihmisenä.

Myös Maaret Kallio kirjoittaa tästä aiheesta osuvasti.

Joka ikisestä asiasta saadaan muka "traumoja" ja dramatisoidaan niitä. Elämään kuuluu normaalina asiana vastoinkäymiset. Jopa rajut vastoinkäymiset. Omien vanhempien yllättävä kuolema, tai sisaruksen. Ystävän sairastuminen. Oma sairastuminen. Jokin väkivaltainen teko itseä kohtaan. Kaikki on NORMAALIA jossakin vaiheessa elämää, vaikka eläisi normaalisti. Mutta näistä saadaan kaikista jokin elämän pysäyttävä draama aikaiseksi. Koska eletään sellaisessa ajassa että pitää esittää surkeaa. Ja tietysti kaikki lamaannuttaa niin ettei ole enää työkykyinen tai lihoo palloksi yms. Ihmiset ovat oikeasti paljon kestävämpiä, muuten oltaisiin kuoltu jo kauan sitten koska elämä oli ennen paljon raaempaa ja raskaampaa kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Paapominen on minusta ennen kaikkea sitä, että vanhemmat liikaa siloittavat lapsensa tietä. Tuosta sitten seuraa se, ettei lapsi kestä mitään "epämukavuutta" elämässään. Ehkä vanhemmat myös "säästävät" itseään, ei jakseta olla vanhempia ja mennään sieltä missä aita on matalin. Esimerkkejä:

Lapsi alkaa itkeä jos häviää muistipelin -> annetaan aina voittaa ettei tule paha mieli.

Ollaan ravintolassa tai automatkalla lapsella on tylsää/alkaa kiukutella -> ei opeteta kärsivällisyyttä vaan laitetaan tabletista lastenohjelma tai peli pyörimään.

Lapsi ei tee sovittua kotityötä, vaikka siivoa huonettaan, ei seuraa mitääntoimia vaan  vanhempi siivoaa huoneen tmv. -> voisi laittaa vaikka pleikkarin pois kunnes huone siivottu.

Monesti sitten kun lapselle joku laittaa ne rajat, vaikka opettaja, vanhemmat eivät siinäkään kohtaa herää vaan haukkuvat opettajan. Ollaan lapsen puolella ja räyhätään

Kiitos kun laitoit konkreettisia esimerkkejä. En itse tunne yhtään perhettä, jossa olisi järjestelmällisesti laiminlyöty lapsen kasvatus näin pahasti. Toki tämmöinenkin on varmasti mahdollista, mutta toivon mukaan harvinaista vielä Suomessa. Tietty yksikin tämmöinen kohtalo on liikaa ja todellista lapsen laiminlyöntiä. Olisi niin kiva, kun olisi joku keino tietää, mikä on käytännön todellisuus diskurssin takana (näistä puhutaan paljon kuten kaikki vähänkään uutisia seuraavat tietävät), mutta kun sellainen ei ole mahdollista. Kaikki, uutisissa avautuvat opet, lääkärit, hoitajat jne. katsovat omasta rajoittuneesta näkökulmastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt aivan päinvastaista. 

 

Ja tämä se juuri hämmentääkin. Kun kukaan ei anna konkreettisia esimerkkejä, mitä se OIKEASTI tarkoittaa, että paapotaan.

Tässä sulle konkreettisia esimerkkejä:

- alkaa jo curling-vangemmuudesta

- loputon ymmärtäminen, tunteiden sanoitus, pettymysten tuottamisen välttäminen

- koulussa ei saa vaatia mitään. Ulkoa ei pidä joutua opettelemaan, tylsää ei saa koskaan olla, mitään ei tarvitse tehdä, koska jos et osaa tai viitsi, mukautetaan ja eriytetään

- huonosta käytöksestä ei seuraa mitään,oikeastaan mistään ei seuraa mitään

- luokalle ei jätetä

- rimaa on laskettu järkyttävän paljon,jotta saadaan kaikki läpi

- lukiolaiset ahdistuu ja uupuu, vaikka koko ajan vähemmän vaaditaan. Opittu ahdistuskortin nosto hienosti. Lisäksi saa uusia yo-kirjoituksia loputtomiin, saa suorittaa 4 vuodessa ja ties mitä 

- yliopistossa rima laskee, ei voi vaatia juuri mitään kun opiskelijat ovat avuttomia

- ahdistutaan joka pikkuasiasta ja vastoinkäymisestä,epämukavuutta ei siedetä 

- yhteiskunnan tulee paapoa ja maksaa aikuisten tyhjäntoimittajien elatus hamaan tappiin

Oon havainnut tätä. Yksi kaveri hakeutui just terapiaan kun puoliso jätti. Tähän ei liittynyt mitään draamaa ja erosivat ihan sovussa. Ja muutenkin tuntuu siltä, että pieniäkin vastoinkäymisiä halutaan selvittää ammattilaisen kanssa, eikä esim. kavereiden. 

Tässäkin on ehkä menty ääripäästä toiseen, kun ei ole mallia "terveestä" tavasta toimia. Minä (ap) olen 35-vuotias kouluikäisen lapsen äiti ja olen jostain syystä onnistunut elämään kuplassa, jossa lapsia kasvatetaan suunnilleen täyspäisesti ilman mitään älyttömiä ylilyöntejä. Joitakin signaaleja toki aina välillä kuuluu esim. lasten luokkakavereiden somen käytöstä yms. Mutta kun tuo äärimmäinen hauraus ei ole tullut mulla siinä määrin vastaan oikeassa elämässä kuin mitä saa mediasta lukea. Siksi tätä kummastelen ja nyt (vapaapäivänä) asiasta keskustele vauvapalstalla. :D

Yritin vastata äsken siis sinulle joka kirjoitit: "Joo on. Olen itse viisikymppinen, ja sellainen oli ennenkuulumatonta mun lapsuudessa ja nuoruudessa. Sitä päinvastaista kyllä näki että ei autettu lapsia yhtään, vaan esim. jos valitti että kiusataan, niin käskettiin vaan antaa takaisin, tai jos valitti että johonkin sattuu, käskettiin lopettaa turha kitinä..." Ap

Minusta Suomessa on pikemminkin kylmä ja kova yksinpärjäämisen kulttuuri. Ei niinkään paapomista.

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi ystävä meni terapiaan kun hänen isoäitinsä kuoli. Toinen tuttu otti sairaslomaa kun koira kuoli. Kolmas ei halua antaa lastensa mennä yksin kyläkauppaan kilometrin matkaa vaikka lapsi on kolmasluokkalainen ja koko matkan on jalkakäytävä. 

Työkaveri on sairaslomalla kun on pieni nuha. Toinen työkaveri ei voi tulla töihin koska ei osaa vaihtaa autoon talvirenkaita.

Tässä nyt joitain esimerkkejä, jotka mun mielestä kertoo sisukkuuden puutteesta ja siitä että ihmiset eivät kestä vastoinkäymisiä. 

Miten nämä ihmiset kestävät vanhuutta kun sä 80 vuotiaana olet menettänyt kaikki sun lapsuudenperheen jäsenet, puolison, osan ystävistä? Ja verratkaa siihen miten kiitollisia ja onnellisia nykyiset vanhukset ovat eivätkä kaadu petiin kun joku kuolee. 

Omaa lastamme yritämme kasvattaa rakkaudella mutta sinnikkyyteen. Suru on surua, mutta siihen auttaa päivästä toiseen eläminen. Kipu kuuluu elä

Mitä tarkoitat sillä, että nykyiset vanhukset ovat kiitollisia ja onnellisia? Mun tuttavapiirini 8-kymppiset ovat olleet aika sairaalloisia eivätkä mitenkään erityisen onnellisilta vaikuttavia. Yksikin puhuu toivovansa, että pääsisi jo pois täältä.

Onhan noita vanhuksia nytkin, jotka toteavat, että kun ystävät ovat lähteneet, niin haluavat itsekin pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt aivan päinvastaista. 

 

Ja tämä se juuri hämmentääkin. Kun kukaan ei anna konkreettisia esimerkkejä, mitä se OIKEASTI tarkoittaa, että paapotaan.

Tässä sulle konkreettisia esimerkkejä:

- alkaa jo curling-vangemmuudesta

- loputon ymmärtäminen, tunteiden sanoitus, pettymysten tuottamisen välttäminen

- koulussa ei saa vaatia mitään. Ulkoa ei pidä joutua opettelemaan, tylsää ei saa koskaan olla, mitään ei tarvitse tehdä, koska jos et osaa tai viitsi, mukautetaan ja eriytetään

- huonosta käytöksestä ei seuraa mitään,oikeastaan mistään ei seuraa mitään

- luokalle ei jätetä

- rimaa on laskettu järkyttävän paljon,jotta saadaan kaikki läpi

- lukiolaiset ahdistuu ja uupuu, vaikka koko ajan vähemmän

Nyt tuli oikeaa puhetta. Se on just näin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt aivan päinvastaista. 

 

Ja tämä se juuri hämmentääkin. Kun kukaan ei anna konkreettisia esimerkkejä, mitä se OIKEASTI tarkoittaa, että paapotaan.

Tässä sulle konkreettisia esimerkkejä:

- alkaa jo curling-vangemmuudesta

- loputon ymmärtäminen, tunteiden sanoitus, pettymysten tuottamisen välttäminen

- koulussa ei saa vaatia mitään. Ulkoa ei pidä joutua opettelemaan, tylsää ei saa koskaan olla, mitään ei tarvitse tehdä, koska jos et osaa tai viitsi, mukautetaan ja eriytetään

- huonosta käytöksestä ei seuraa mitään,oikeastaan mistään ei seuraa mitään

- luokalle ei jätetä

- rimaa on laskettu järkyttävän paljon,jotta saadaan kaikki läpi

- lukiolaiset ahdistuu ja uupuu, vaikka koko ajan vähemmän

No kun tämä juuri ei vastaa mun arkipäivän kokemusta. Kerrot esimerkkejä yleisellä tasolla, esim. koulussa "ei saa vaatia mitään" ja "ulkoa ei pidä joutua opettelemaan"; no kyllä todellakin oman lapsen erinomainen luokanopettaja osaa vaatia ja kertotauluakin opetellaan meillä juuri tänä päivänä ulkoa. Huonosta käytöksestä tulee seurauksia niin koulussa kuin kotonakin. Luokalle jäämisestä ja riman laskemisesta en osaa sanoa. Voi olla, että elän jossain kuplassa (keskisuuren kaupungin keskustan lähellä eli ei missään maaseutuidyllissä), mutta nuo yleiset väitteet "loputon ymmärtäminen lapsille vanhemman taholta" ei vaan yksinkertaisesti ole mun arjessa eikä lähipiirissä läsnä. Noita on niin helppo heitellä, mutta väkisinkin pistää mietityttämään, onko sinulla oikeasti omassa lähipiirissä näistä kaikista esimerkeistäsi oikea olemassa oleva todellisen elämän esimerkki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä paapoa itse itseään. Esimerkkinä armollisuus-puhe. Pitää olla armollinen itselleen. No aina ei pidä. Monesti voi vaatia itseltään vähän enemmän ja varsinkin siinä vaiheessa armollisuus itseä kohtaan on syytä unohtaa, kun kohtelee muita huonosti. Esimerkkinä yksi tuttu joka löysi sivusuhteen ja jätti perheensä. Voi sitä itkun määrää jolla hän haki hyväksyntää ja ymmärrystä itselleen. Minun mielestä tuossa nyt ei ole aihetta sympatiaan. Itse päätit jättää perheesi niin sitten elä asian kanssa, varsinkin kun on jo uusi kumppani lohduttamassa. Enkä tarkoita sitä, etteikö voisi erota. Kyllä voi ja pitääkin jos suhde ei toimi. Mutta eron voi hoitaa paremmin ja entistä perhettä kunnioittaen. 

 

Tämä voi tosiaan olla ansa tämä armollisuus. Mä meinasin munata mun hyvän työpaikan, koska olin liian armollinen itselleni esim. vauvapalst

"Armollisuus itselle" ja "ei pidä tehdä mitään mikä ei tunnu kivalta" ja "ei pidä sietää mitään muilta ihmisiltä joka ei tunnu kivalta" ja "ei pidä sietää ketään sellaista joka saa joskuskin olon huonoksi" ovat kyllä todella huonoja terapiamantroja. Joo, aina ei huvita tehdä töitä, eivätkä kaikki työkaverit ole aina kivoja. Siinä on vain se, että jos on loputtomasti "armollinen itselleen" eikä tee mitään mikä ei tunnu kivalta, niin siinä sitten jää makaamaan sänkyyn. Ja sitten ei todellakaan olekaan enää kivaa.

Eli ap:lle konkreettisia esimerkkejä: nykyinen terapiakulttuuri ja terapiapuhe, ehdottomasti. Tuli se sitten mistä taholta tahansa. Paapominen on sitä, että ihmisiä kannustetaan itsesabotaasiin terapiapuheella ja yhteiskunta jopa mahdollistaa kotiin jäämisen tarjoilemalla saikkua ja työkyvyttömyyseläkettä pienimpäänkään vaivaan.