Jari Sinkkonen HS:ssä: "Ihmisiä paapotaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä näen paljon samantapaisissa tutuissani sitä, että mitä pienimmistä asioista tulee isoja onglelmia, joita täytyy selvitellä pitkissä terapioissa. Eikä aina ole edes mitään ongelmia, olen kuullut muutamaltakin, että onhan se hyvä jokaisen henkisen kasvunsa vuoksi käydä terapiassa, vaikkei mitään ongelmia olisi. 

 

 

Mitä ne "pienet ongelmat" ovat? Onko mahdollista, että sinä et tiedä mitä niiden pienten ongelmien takana on? (Kysyn ihan ilman sarvia ja hampaita, koska et antanut tästä esimerkkiä.) Mikä on pitkä terapia ja kuka sen maksaa? Kelan kuntoutuspsykoterapiaan ei tuosta vaan kävellä, vaan lääkärin pitää antaa diagnoosi ja ihmisen itsensä pitää selittää hakemuksessa, miten tämä vaikuttaa työkykyyn. Ei saa voida liian huonosti eikä liian hyvin, muuten terapiaa ei saa. Jos et tarkoittanut Kelan kuntoutuspsykoterapiaa,

He maksavat sen itse. Nämä ovat hyvin toimeen tulevia, työssä käyviä, keski-ikäisiä ihmisiä. Pari "pahinta" tuntemaani tapausta on harrastanut terapioiden kiertämistä jo yli 15 vuotta. On ryhmäterapiaa, yksilöterapiaa, eri suuntauksien terapiaa... Mikään ei kuitenkaan heidän elämässä koskaan muutu, mutta kuin että tuntuvat juuttuvan syvemmälle oman navan tuijottamiseen ja oman elämän ja persoonallisuuden problematisointiin. On jotkut toki apuakin saaneet, varsinkin jos ongelma on ollut joku selkeä käytännnön ongelma kuten sosiaalinen jännitys tai syömisen hallinnan ongelmat tai tietyt vaikeat tunteet. 

Pienet ongelmat on usein sellaisia, jotka eivät varsinaisesti liity mielenterveyden tai elämän sujumisen haasteisiin, vaan on jo lähellä jonkinlaista henkisyyttä tai itsensä kehittämistä. Esimerkiksi mennään terapiaan, koska ei oikein tiedetä, mitä loppuelämältä haluaisi. Tai elämä tuntuu tylsältä rutiinilta. Tai kun tulee paha mieli kun kaikki ihmiset töissä ja lähipiirissäni ei tunnu pitävän minusta yhtä paljon kuin jostain toisista - eräs sanoi, että käy terapiassa "kehittämässä sosiaalisen vuorovaikutuksen taitojaan", vaikka en usko että kukaan olisi sitä mieltä että niissä on mitään ihmeempää vikaa alunperinkään. 

Ja kuten sanoin, ei siinä mitään jos tykkää harrastaa tuollaisten pohdintaa terapeuttien kanssa, ja itse sen maksaa. Se on enemmänkin ongelma, että jotkut näistä ottavat lapsensakin mukaan tähän että ei saisi olla yhtään vaikeaa tai se on heti joku ongelma johon tarvitaan apua ulkopuolelta tai siltä täytyy toista suojella.

Tuo ilmiö näkyy koulumaailmassa. Lapset on suojeltu piloille. Lapsia ei saa kasvattaa, ei kertoa mikä on oikein, mikä on väärin, miksi pitää kasvaa sietämään pettymyksiä, mitä pitää omaksua elämää varten. Opettajien auktoriteetti on kuohittu pois sanktioimalla kurinpitoa. 

Pahinta on se, että sosiopaattiset vanhemmat käyttävät tilannetta härskisti hyväkseen, uhkaamalla opettajia milloin milläkin aina oikeustoimia myöten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän se on että ihmiset lamaantuvat pienistä vastoinkäymisistä eivätkä selviä eteenpäin ilman ammattiapua.

Ei ole "mummo lumessa" -asennetta.

 

Siis se tarkoittaa sitä, että kun tulee pieni vastoinkäyminen (mikä?), niin ihminen tarvitsee ammattiapua (mitä?) että selviää eteenpäin (mihin?). Konkreettinen esimerkki?

 

Eri, mutta mä olen tällaisen paapomiskasvatuksen tuotos itse, ja voin kertoa esimerkin. Esimerkiksi mulla on ollut valtavia vaikeuksia suorittaa mitään lukion jälkeisiä opintoja, koska ne AHDISTAA. Lopetin yliopiston, kun minua jännitti ja pelotti opintojen vaativuus ja se, että mitä jos en ole yhtä hyvä kuin ne muut. Jännitti tarttua vaikeisiin tehtäviin, ja niinpä ahdistuksen pelossa lykkäsin ja lykkäsin niitä, kunnes tipuin kärryiltä op

Kiitos, tässä toinen konkreettinen esimerkki, vaikka et erittelekään mitä paapova kasvatus on.

Ei tuossa lehtijutussa oikeastaan selitetty, mitä Sinkkonen silkkityynyllään tarkoittaa.

Toki maailma on nyt toisenlainen. Traumoja ei enää lääkitä juomalla pää täyteen viinaa. Ennen tosiaan käytiin töissä ja monessa perheessä isä veti arkisin 5 pulloa olutta ja perjantaisin pullon kossua nollatakseen viikon paineet.

Nykyään ei sitten yhtä paljon ryypätä, mutta ei myöskään kestetä vastoinkäymisiä hammasta purren, vaan juostaan terapiassa.

Itsemurhiakin on vähemmän kuin vielä 40 vuotta sitten.

Omasta kuplastani näkisin, että resurssit menevät sinne missä niitä on valmiiksi tuottaen ennennäkemättömän hauraita ihmisiä, kun taas siellä missä resursseja ei samalla tavalla ole, rämmitään samanlaisessa suossa kuin aina ennenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenki tämä loppuunpalamisen kulttuuri on ainakin yksi. Varsinkin useat nuoret naiset ovat ihan poikki tavallisista töistä ja niistä suoriutumisesta. Sitten jäädään saikulle vähän väliä.

Eli lääkärit paapoo kun kirjoittaa sairaslomaa? Ja pomo, puoliso tai lähipiiri paapoo kun ei sano, että höpö höpö, et tarvitse mitään sairaslomaa. Edelleenkin ilman sarvia ja hampaita, haluan vain tietää mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Julkisella puolella mielenterveyspalveluiden jonot ylettyy avaruuteen asti eikä kaikista huonokuntoisimmatkaan meinaa saada apua. 

Niin käy kun ihmiset eivät osaa enää jäsentää eikä käsitellä ongelmiaan muuten, kuin medikaalisesta tulkintakehyksestä käsin. Syntyy valtavaa häiriökysyntää palveluille, jotka eivät koskaan kykene parantamaan sitä mielipahan ja ahdistuksen määrää mitä normaali ihminen elämässään käy läpi. 

Minusta on vähän outoa, miten yli 70-vuotias äijä on edelleen joku the suurguru julkisuudessa, vaikka lastenpsykiatrian ala on uudistunut siinä missä lääketiede muutenkin eikä nykyään töissä olevien, nykyistä näyttöön perustuvaa lastenpsykiatriaa harjoittavien kliinikoiden näkemykset ole mitenkään yksi yhteen Sinkkosen kanssa. Tai että minä ainakin kaipaisin haastatteluita niiltä, jotka ihan oikeasti poliklinikoilla, osastoilla ja perheneuvoloissa kohtaavat 2020-luvun lapsiperheitä, eivät median ja Lääkärilehden perusteella arvele, mitä niissä tapahtuu. 

Ja ajattelen, että varmasti on olemassa aivan liian paapottuja ihmisiä. Ajattelen, että heitä on kuitenkin pieni vähemmistö eikä tämä paapominen selitä isossa kuvassa mitään yhteiskuntamme ongelmia. 

kyllästymiseen asti on nähty näitä vanhoja ukkoja valittamassa siitä kuinka asiat on ilmeisesti nykyisin liian hyvin. jotain omia nuoruuden kuviteltuja voimanpäiviä nää kai näillä jutuilla haikailee

Armeijassa mulle huudettiin. Nyt jonotan mt palveluihin traumaantuneena. Oon ihan rikki en varmaan voi olla enään työelämässä. Kiittii vaan...

Voihan sitä paapoa itse itseään. Esimerkkinä armollisuus-puhe. Pitää olla armollinen itselleen. No aina ei pidä. Monesti voi vaatia itseltään vähän enemmän ja varsinkin siinä vaiheessa armollisuus itseä kohtaan on syytä unohtaa, kun kohtelee muita huonosti. Esimerkkinä yksi tuttu joka löysi sivusuhteen ja jätti perheensä. Voi sitä itkun määrää jolla hän haki hyväksyntää ja ymmärrystä itselleen. Minun mielestä tuossa nyt ei ole aihetta sympatiaan. Itse päätit jättää perheesi niin sitten elä asian kanssa, varsinkin kun on jo uusi kumppani lohduttamassa. Enkä tarkoita sitä, etteikö voisi erota. Kyllä voi ja pitääkin jos suhde ei toimi. Mutta eron voi hoitaa paremmin ja entistä perhettä kunnioittaen. 

https://www.iltalehti.fi/mieli/a/b38905bd-0c0e-4d63-8549-7cd4fdff0b5e

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä näen paljon samantapaisissa tutuissani sitä, että mitä pienimmistä asioista tulee isoja onglelmia, joita täytyy selvitellä pitkissä terapioissa. Eikä aina ole edes mitään ongelmia, olen kuullut muutamaltakin, että onhan se hyvä jokaisen henkisen kasvunsa vuoksi käydä terapiassa, vaikkei mitään ongelmia olisi. 

 

 

Mitä ne "pienet ongelmat" ovat? Onko mahdollista, että sinä et tiedä mitä niiden pienten ongelmien takana on? (Kysyn ihan ilman sarvia ja hampaita, koska et antanut tästä esimerkkiä.) Mikä on pitkä terapia ja kuka sen maksaa? Kelan kuntoutuspsykoterapiaan ei tuosta vaan kävellä, vaan lääkärin pitää antaa diagnoosi ja ihmisen itsensä pitää selittää hakemuksessa, miten tämä vaikuttaa työkykyyn. Ei saa voida liian huonosti eikä liian hyvin, muuten terapiaa ei sa

Kiitos, hyvää analyysia. Eli paapominen tulee terapiakulttuurin kautta; ihmiset tavallaan paapovat itse itseään ja se ulotetaan myös omiin lapsiin, jotka pahimmillaan kasvavat äärimmäisen hauraiksi omaan napaan tuijottajiksi. Onneksi tämä ei taida olla kauhean yleistä, mutta sinun kokemuksesi mukaan se on ilmeisesti lisääntynyt?

Ennen vedettiin viinaa ja hakattiin perhe. Oliko se sitten parempi? Hyvä että ihmiset vihdoinkin yrittävät päästä eroon sukupolvien yli siirtyvistä traumoista terveellä tavalla. Lisää terapiaa vaan kaikille.

En mä tiedä onko se paapomista, mutta jonkinlaista laitostumista yhteiskunnan huolenpidon varaan havaitsen omassa työssäni sosiaaliohjaajana kyllä. "Etkö sä vois" on aika usein kuultu lause, kun pitäisi tehdä joku ihan konkreettinen toimi, vaikkapa asunto- tai tukihakemus, asiakkaan itsensä tilanteen edistämiseksi. Soitellaan ja kysytään, että saako leipäjonosta ruokavalioon X sopivaa ruokaa tai ruokaa lemmikeille. Käytettynä ostetut aterimet on ällöttäviä, vaikka ne nyt voi vaikka keittää ja niissä ei varmasti elä mitään sen jälkeen. 3,5 kilometrin matka kävellen on täysin mahdoton kertaluontoisena suorituksena, vaikka sen hyödyt asiakkaan omaan elämään olisivat merkittävät. Konkreettisen asunnottomuuden uhan alla elävät ihmiset eivät suostu ottamaan asuntoa vastaan, koska siellä on muovimatto. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän se on että ihmiset lamaantuvat pienistä vastoinkäymisistä eivätkä selviä eteenpäin ilman ammattiapua.

Ei ole "mummo lumessa" -asennetta.

 

Siis se tarkoittaa sitä, että kun tulee pieni vastoinkäyminen (mikä?), niin ihminen tarvitsee ammattiapua (mitä?) että selviää eteenpäin (mihin?). Konkreettinen esimerkki?

 

Eri, mutta mä olen tällaisen paapomiskasvatuksen tuotos itse, ja voin kertoa esimerkin. Esimerkiksi mulla on ollut valtavia vaikeuksia suorittaa mitään lukion jälkeisiä opintoja, koska ne AHDISTAA. Lopetin yliopiston, kun minua jännitti ja pelotti opintojen vaativuus ja se, että mitä jos en ole yhtä hyvä kuin ne muut. Jännitti tarttua vaikeisiin tehtäviin, ja niinpä ahdistuksen pelossa lykkäs

Mitä se paapova kasvatus on? Meillä se oli sitä, että jos ilmaisin pienintäkin epämukavuutta, vanhempani, varsinkin äitini, hätääntyivät, ja yrittivät tehdä kaikkensa etten joutuisi kokemaan sitä. Tai jos asia oli semmoinen että on ihan pakko tehdä, vaikka joku hammaslääkärikäynti tai rokotus, niin sitten sääliteltiin ja lahjottiin ja hyviteltiin valtavasti jälkeenpäin, jos sain kuvan että se tosiaan OLI valtava koetus, koska vanhemmatkin reagoi noin.

Terveydestäni äiti oli muutenkin ylettömän huolissaan. Pieni nuha, niin hän jo epäili keuhkokuumetta ja vaati tutkimuksia ja lääkkeitä lääkäreiltä. Äitini myös kotidiagnosoi mulla pari harvinaista geneettistä syndroomaa sen perusteella, minkälaiset kasvonpiirteet ja mm. korvien kiinnityskohta päässä on, koska oli huolissaan. No, mitään semmoisia ei löytynyt kun tutkittiin. 

Koulunkäynti sai äitini paniikin partaalle, koska siellä voidaan kiusata. Ja että mitenhän se meidän tyttö pärjää. Minua kiusattiinkin hieman jossain vaiheessa, mutta tajusin hyvin pian, että parempi olla kertomatta vanhemmille, koska se ylireagoinnin määrä on aivan järjetön, helpompi kestää kiusaaminen. Ja jos vähänkin sanoin, että joku aine on vaikeaa, tuli kauhea hössötys siitä. Voi voi, meidän suvussa ei ole ollut koskaan matikkapäätä. Voi voi, onkohan lukihäiriö? Onkohan hänelle lahjakkaan lapsen syndrooma, vai sittenkin ADD, kun ei ei aina jaksa keskittyä tunneilla? Mutta opin kaikin tavoin sen, että mikään vaikeus ei ole ok, vaan valtava ongelma, jonka edessä pitää joko luovuttaa ja tehdä jotain muuta, tai etsiä apua jostain diagnoosista tai ulkopuolisilta. Sinnikkyyttä mennä läpi jos ei nyt läpi harmaan kiven, niin edes pienen vastaan laittavan esteen, ei opetettu, ja se oli vähällä tuhota elämäni. 

Vierailija kirjoitti:

En mä tiedä onko se paapomista, mutta jonkinlaista laitostumista yhteiskunnan huolenpidon varaan havaitsen omassa työssäni sosiaaliohjaajana kyllä. "Etkö sä vois" on aika usein kuultu lause, kun pitäisi tehdä joku ihan konkreettinen toimi, vaikkapa asunto- tai tukihakemus, asiakkaan itsensä tilanteen edistämiseksi. Soitellaan ja kysytään, että saako leipäjonosta ruokavalioon X sopivaa ruokaa tai ruokaa lemmikeille. Käytettynä ostetut aterimet on ällöttäviä, vaikka ne nyt voi vaikka keittää ja niissä ei varmasti elä mitään sen jälkeen. 3,5 kilometrin matka kävellen on täysin mahdoton kertaluontoisena suorituksena, vaikka sen hyödyt asiakkaan omaan elämään olisivat merkittävät. Konkreettisen asunnottomuuden uhan alla elävät ihmiset eivät suostu ottamaan asuntoa vastaan, koska siellä on muovimatto. 

On kyllä melkoista jos noin oikeasti on. En kyllä yhtään epäile.

Jonathan Haidt on puhunut tästä jo pitkään.

Ihmiset jotka istuu vakiotyössään isolla palkalla ja keränneenä ison omaisuuden kritisoi taas kerran niitä joilla menee eri syistä huonommin että miksi ihmiset haluaa piehtaroida hankaluuksissaan eikä nouse sinne kirjoittajan hyvintoimeentulevan tasolle.

Eli hohhoijaa näitä juttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän outoa, miten yli 70-vuotias äijä on edelleen joku the suurguru julkisuudessa, vaikka lastenpsykiatrian ala on uudistunut siinä missä lääketiede muutenkin eikä nykyään töissä olevien, nykyistä näyttöön perustuvaa lastenpsykiatriaa harjoittavien kliinikoiden näkemykset ole mitenkään yksi yhteen Sinkkosen kanssa. Tai että minä ainakin kaipaisin haastatteluita niiltä, jotka ihan oikeasti poliklinikoilla, osastoilla ja perheneuvoloissa kohtaavat 2020-luvun lapsiperheitä, eivät median ja Lääkärilehden perusteella arvele, mitä niissä tapahtuu. 

Ja ajattelen, että varmasti on olemassa aivan liian paapottuja ihmisiä. Ajattelen, että heitä on kuitenkin pieni vähemmistö eikä tämä paapominen selitä isossa kuvassa mitään yhteiskuntamme ongelmia. 

Tämä oli sanoitettuna juuri se, mitä hain aloituksella takaa. Minkälaisesta ja miten laajasta ongelmasta oikeasti on kyse? Onko meillä OIKEASTI Suomi täynnä hauraita omaan napaan tuijottajia, jotka eivät selviä mistään vaan käyvät terapiassa kun koira kuolee? Tiedän, että näitä asioita kannattaisi selvittää tutkimuksilla, vauvapalsta on vaan summittainen otos mielipiteitä, joista moni ei oikeastaan edes liity käsiteltävään asiaan. Avasin tämän keskustelun kuitenkin siksi, että täällä tulee välillä niin timanttisia oikean elämän esimerkkejä niin yllättävistä näkökulmista, että niitä löydä mistään tutkimuskirjallisuudesta. Asioita, joista ei ääneen puhuta muualla. Kiitos.